Entisaikaan tarjolla ei ole aina ollut runsaasti ruoka-aineita ja ruoka on ollut pääasiassa lähiruokaa. Suomessa ulkomaalaisia tuotteita on enemmissä määrin totuttu käyttämään vasta 1900-luvulla ja 1800-luvulla korvikeleipä oli osa säännöllistä ruokavaliota. Ainekset korvikeleipään saatiin luonnonkasveista tai sellaisista viljeltyjen kasvien osista, joita ei yleensä kelpuutettu ruokapöytään.
Historiassa
tunnettuja kriisikausia ovat mm. olleet ”suuri nälkä” 1542–45,”olkivuosi” 1601–02,
”isot kuolovuodet” 1695–97, ”kato- ja nälkävuodet” 1867–68 ja ”pula-aika” 1939–1954.
Hätäleivistä tunnetuin on pettu eli petäjäinen, muita ovat olleet vehkaleipä,
marjaleipä, jäkäläleipä sekä kerta- ja akanaleipä.
Pettu tehtiin männyn
eli petäjän jältästä, joka kerättiin yleensä toukokuusta juhannukseen. Puun
kuori kiskottiin irti kaadetusta puusta katajaisella nylkimellä ja levyt
kuivatettiin kesällä auringossa. Kuivattamisen jälkeen niistä koputeltiin irti
kaarnaa ja pihkaa, paahdettiin uunin lämmössä ruskeiksi ja hienonnettiin
huhmaressa sekä jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Ennen paistamista pettu
saatettiin keittää pehmeäksi.
Forssan museon näyttelyn korvikeleivän kanta. |
Vanhoista lähteistä
ja internetistä löytyy runsaasti ohjeita pettuleivän ja muiden hätäleipien valmistamiseen.
Kokeilunhaluinen kokkaaja voi siis loihtia hätäleipää myös 2000-luvun
ruokapöytään.
Teksti: Minna Lehtola
Kuva: Janne Ylitalo
Lähde: Toivo Vuorela,
Suomalainen kansankulttuuri, 1977.