Mistä Forssan punatiili tulee?

Moni tietää, että Forssan Ankkalammi on aikanaan tunnettu Saviläpenä, ja että se on ollut savenottopaikka, josta nostettiin savi kehräämöalueen rakennuksiin 1800-luvun puolessavälissä. Mutta Forssa on täynnä historiallisia punatiilirakennuksia. Mistä Forssan tiili tuli ja millaisen polun se kulki ennen päätymistään makasiinin, tehdashallin tai kirkon seinään? 

Tiilen valmistamista määrittävät sen muutamat perusominaisuudet. Ensinnäkin tiilen raaka-aine, savi ja valmistuksen vaatimat polttopuut ovat pääsääntöisesti helposti saatavilla läpi Suomen. Koska tiili on suhteellisen raskasta ja edullista, sen kuljettaminen pitkiä matkoja ei ole kovinkaan kannattavaa. Tämän tähden tiilenvalmistus tehtiin usein lähellä paikkoja, missä sitä myös tarvittiin. Tämän lisäksi tiilen kysyntä vaihteli suuresti: huomattava rakennusprojekti vaatii tuhansia tiiliä, mutta sen valmistuttua kysyntä on matalaa. Tuotantokapasiteettia saatettiin lisätä tai vähentää tarpeen mukaan suhteellisen helposti, tai tiilitehdasta pitää kylmillään hiljaisina aikoina. 1930-luvulla tuhat tiiltä maksoi noin 300 markkaa, mutta hinta saattoi kolminkertaistua aikoina, jolloin rakennettiin paljon.

Nämä tekijät määrittävät suomalaista tiiliteollisuutta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vahvasti. Forssassa ja Tammelassa sijaitsi useita tiilitehtaita, joita perustettiin vastaamaan kasvaneeseen kysyntään. Ne olivat suhteellisen pieniä tehtaita. Teksti ei ole täydellinen kartoitus Tammelan tiilitehtaista, mutta se pyrkii esittelemään teollisuudenalaa. Forssan alueen tärkeimmät tiilitehtaat olivat Forssa-yhtiön tiilitehdas (eli tiiliruukki) ja Viksbergin kartanon tiilitehdas.

Tiilen tekoa käsivoimin 1920-luvulla. Kuva Esko Aaltonen, Forssan Museo.

”Ruukmaakarit” eli savenvalajat olivat eri ammattikunta kuin muurarit. Vaikka kummatkin työstivät savea, he lähestyivät materiaalia täysin eri näkökulmista. Astioiden valaminen vaati laadukkaampaa savea ja suurempaa taitoa, ja hyvä savenvalaja saattoi myydä tuotteitaan monen pitäjän alueella. He eivät tiilistä juuri perustaneet, tiilihän ei ole erityisen suurta taitoa vaativa tuote. Sen sijaan tiilien tekemisen yleensä organisoi muurarimestari tai tiilenlyöjä, joka hallitsi seinien, piippujen ja uunien muuraamisen lisäksi tiilenteon. Monet muurarit, jotka tekivät Forssa-yhtiön rakennuksia, tulivat muualta, mm. Jokioisten pitäjänmuurari Kustaa Artig, Manuel Eklund ja Emanuel Sundberg.

Esko Aaltonen kertoo perimätietoa liittyen Forssa-yhtiön varhaisimpaan tiilitehtaaseen. Se sijaitsi Saviläven (nyk. Ankkalammi) lähettyvillä Koskisillan kohdilla. Aivan aluksi Axel Wahren lainasi saviraanan Talsolan Munkinaisten talosta ja härkäparin Paavolasta. Saviraana tai savikraana oli laite, jolla sekoitettiin härkävoimin savi, vesi ja hiekka muotteihin laitettavaksi massaksi. Se oli 1840-luvun Tammelassa uusi laite, ja perinteinen tekniikka oli sotkea massa jaloin. Tiilenlyönti aloitettiin syksyllä 1845 ja ensimmäinen rakennus niistä tehtiin oli uusi mylly. Sen jälkeen rakennettiin mm. kehräämö ja puuvillamakasiini. Tiilitehdas siirrettiin jo Wahrenin aikana Sortohakaan. Aaltonen kertoo Talsolan Syrjälän torpan isännän muistelleen, että Wahren oli ollut itsepäinen tiilien tekemisen suhteen. Hän oli halunnut tehdä itse ensimmäiset erän, mutta ei uskonut, että saveen pitäisi lisätä vettä ja hiekkaa. Vasta pieleen menneen erän jälkeen hän uskoi, että niin tuli toimia. Vuonna 1858 Wahren tilasi Ruotsista modernin putkitiilikoneen.

Forssan tiilitehdas vuonna 1970. 

Kuva Auvo Hirsjärvi, Forssan Museo. 

Varsinaiseen Forssa-yhtiön tiilitehtaaseen liittyy epäselvyys. Ilppo Aaltonen kertoo, että Liisi ja Jalo Elers suunnittelivat ”Sortohan tiilitehtaan”, joka valmistui vuonna 1914. Rakennus purettiin 1970-luvulla. Kyösti Kaukovalta puolestaan kertoo, että Forssa-yhtiön vanhan tiilitehdas uusittiin vuonna 1909, ja sitä olisi ollut suunnittelemassa kööpenhaminalainen arkkitehtuuritoimisto F. L. Smidth & Co. Tämä tiilitehdas kuitenkin tuhoutui tulipalossa 1.10.1925. Palo huomattiin klo 11 illasta, ja sitä oli sammuttamassa tehtaan palokunta, Forssan vapaapalokunta ja kauppalan vakinainen palokunta. Rakennus tuhoutui täysin, mutta ympäröivät talot saatiin pelastettua. Tulipalon syy ei selvinnyt. Se jälleenrakennettiin ja jatkoi toimintaansa. Todennäköisesti kyse on samasta tehtaasta, ja vuosiluvuissa on yksinkertaisesti tapahtunut jokin virhe. On mahdollista, että suunnittelu aloitettiin 1909 mutta rakennus valmistui vasta 1914. Sen kaltainen viivästyminen ei olisi ennenkuulumatonta.

Forssan tiilitehdas joka tapauksessa sijaitsi Valtatie 10:n ja Loimijoen välisellä alueella nykyisen Sortohaan jätevedenpuhdistamon lähellä. Vanhojen kuvauksien mukaan Vieremästä päin tuleva matkalainen kulkee ensin tiilitehtaan ohi ennen kuin pääsee Forssaan. Lähistöllä oleva Tiilenlyöjänkatu on jäänyt kaupungin nimistöön. Forssasta löytyy vielä 1940 itsenäinen yritys nimeltään Forssan Tiili Oy, joka on ilmeisesti sama tehdas.

Suuri osa Forssan kirkon tiilistä on tehty tässä Sortohaan tiilitehtaassa. Yksi syy kirkon rakentamisen viivästymiseen oli pula tarpeeksi korkealaatuisesta tiilestä. Ilmeisesti Forssa-yhtiön tiilitehdas ei kyennyt tuottamaan tarvittavia määriä, mutta muualta tuotu tiili ei myöskään kelvannut kirkon julkisivuun.

Forssan tiilitehtaan työväkeä vuonna 1914. Kuva Forssan Museo. 

Viksbergin kartanolla oli oma tiilitehtaansa. Se sijaitsi Lunttilassa Hakalan tilalla ns. Palmunmäellä, noin 4 km Tammelan suuntaan Forssan tehtaasta. Sen tiilistä rakennettiin Viksbergin kutomo, sen jälleenrakennus tulipalon jäljiltä, kutomon piippu ja kartanon talousrakennukset, mutta niitä myös myytiin kauemmaksi. Tiilitehtaassa oli neljä ”raanaa” eli puristuslinjaa, mistä savea tuli läpi. Niitä pyöritettiin härkävoimin, joita ohjasivat pikkupojat. Kuivausmakasiineja oli parhaimmillaan neljä. Mestariksi muistettiin 1800-luvun loppupuolella Tiili-Aaro, kookas mies. Tiiliruukki lopetti toimintansa 1900-luvun alussa. Savenottokuopista on muodostunut lampia.

Saaren kartanon yhteydessä toimi Kankaisten tiilitehdas, jonka omisti vapaaherra Victor Eugen de la Chapelle. Mustialassa Kaukjärven rannassa sijaitsi Mustialan emätalon tiilitehdas, missä tehtiin sekä muuritiiltä että salaojaputkea. Tehdasta myös vuokrattiin tilallisten käyttöön. Mustialan kruununtila toimitti tiiliä mm. Hämeenlinnaan jo 1500-luvulla. Myös Jokioisten kartanolla oli oma tiilitehtaansa, mutta tiettävästi sen tiiltä ei käytetty kovinkaan paljoa Forssassa. Vuonna 1921 sen konehuoneesta paljastui myös viinatehdas.

Talonpoikaista tiilenpolttoa Tammelan Hykkilässä vuonna 1929. 

Kuva Esko Aaltonen, Forssan Museo.

Tammelassa oli vuonna 1930 Juho Lassalan tiilitehdas ja Kalle Norrin Kaukjärven tiilitehdas.  Vuonna 1938 sama tehdas mainostaa nimellä Mäki-Nikkilän ja Yli-Joudon tiilitehdas. Se sijaitsi samalla paikalla kuin myöhempi Kohon mailatehdas. Ne valmistivat muuraustiiliä. Teurolla oli tiilitehdas, joka sijaitsi Pehkijärven rannalla myöhemmän Tiilivalkaman asuntotilan paikalla. Kydössa Tammelassa sijaitsi vuoden 1914–1916 Kauppa- ja teollisuuskalenterin mukaan Oskar Silvon tiilitehdas. Kydössä sijaitsi myös Juhalan tilan maalla ollut savenottopaikka, mistä Forssan savenvalajat hakivat parempilaatuisen saven.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että kaikilla Tammelan ja Forssan seudun kartanoilla oli oma tiilitehtaansa, kuten oli myös Forssa-yhtiöllä. Vaikuttaa ajalle tyypilliseltä, että tällaisilla suurilla taloudellisilla yksiköillä oli oma tiilentuotanto, sillä tiiltä tarvittiin paljon ja sen tuotanto oli suhteellisen helppoa aloittaa. Tämän lisäksi alueella kuitenkin oli useita pienempiä talollisten omistamia tiilitehtaita, joskin ero talon omaan tiilentuotantoon ja varsinaiseen tiilitehtaaseen on liukuva. Isot talot vaikuttivat tehneen usein itse omat tiilensä tarpeen mukaan, eikä siitä ollut montaa askelta varsinaiseksi tiilitehtaaksi.

Kirjoittanut Santtu Yli-Tokko

Lähteet:

Aaltonen, Esko, Vanhan ajan Forssaa ja sen väkeä osa 1. Lounais-Hämeen Museo- ja Kotiseutuyhdistys, Forssa 1947.

Aaltonen, Ilppo, Liisi ja Jalo Elersin suunnittelema Sortohaan tiilitehdas, julkaisussa Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja 85. Forssa 2016.

Kaukovalta, Kyösti, Forssan puuvillatehtaan historia. Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna 1934.

Viljanen, Esko, Forssan savenvalajat, julkaisussa Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XXXI. Forssa 1950.

Viljanen, Esko, Muonamiesten elämää Viksbergin kartanossa ja sen ulkotiloilla vuosisadan vaihteessa, julkaisussa Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja XXXI. Forssa 1950.

Forssan Lehti 21.10.1921, 27.4.1923 ja 1.8.1938.

Turun Sanomat 3.10.1925.

Sininen kirja: Suomen talouselämän hakemisto, 1937.

Lupa käyttää polkupyörää

Viranomaisten byrokratiasta syntyy monenlaisia asiakirjoja, jotka sata vuotta myöhemmin voivat avata kiinnostavia pieniä ikkunoita entisaikojen elämään. Forssan museon kokoelmiin saatiin seuraava käsin kirjoitettu lupalappu, joka herättää asiaan vihkiytymättömässä varmasti kysymyksiä:

Neiti Saara Tuomi, Tammelan pitäjän Forssasta, oikeutetaan nykyisenä sotatilan aikanakin vapaasti Suomessa käyttämään polkupyöräänsä No F:sa 633;

vakuutan: Tammela K Forssa, 22 4 1915

Axel Sylwin

Nimismies

Polkupyörät rantautuivat Suomeen 1800-luvun loppupuolella. Hyvin pian alettiin laatia säädöksiä polkupyöriin liittyen, ja useimmat kunnat ylläpitivät polkupyörärekisteriä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin asetuskokoelma vuonna 1914 vaati, että jokaisessa polkupyörässä on näkyvä rekisteritunnus. Syynä tähän oli sekä varkauksien selvittäminen että mahdollisuus kontrolloida tai jopa pakko-ottaa polkupyöriä valtion tarpeeseen. Polkupyöriä ei ollut 1900-luvun alussa paljoa: pyöräilijöitä on arvioitu olleen 1920-luvun alussa noin 4 000, joista melkein puolet Helsingissä. Ne olivat siis korostuneen keskiluokkainen harrastus. 1930-luvun aikana hinnat laskivat ja pyöristä tuli räjähdysmäisen nopeasti koko kansan kulkuneuvo.

Mutta miksi Neiti Saara Tuomi tarvitsi nimismiehen luvan käyttääkseen omaa polkupyöräänsä? Se juontaa juurensa 1914 annettuun Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernöörin asetukseen, joka teki ajoneuvojen käyttämisestä maaseudulla luvanvaraista.

Pakollinen määräys itsekulkewilla ajoneuwoilla matkaamisesta kaupunkiasutusten ulkopuolella.

Katsoen siihen, että Suomi on julistettu sotatilaan säädetään täten sotatilassa olewiksi julistettuja paikkakuntia kostewien säännösten Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 1909 n:o 73) 19 artiklan nojalla sotatilan maassa woimassa olon ajaksi seuraawaa:

I. Kaupunkiasutusten ulkopuolella itsekulkewilla ajoneuwoilla (automobiileillä, moottoripyörillä, polkupyörillä y. m.) matkaaminen on sallittu yksinomaan henkilöille, jotka owat saaneet siihen erityisen nimellisen lupatodistuksen asianomaiselta kaupungin hallitukselta, kaupungin poliisikomisariolta tai kruununnimismieheltä, ollen lupatodistus asianomaisella allekirjoituksella ja leimalla warustettawa.

II. Lupatodistukset, jotka oikeuttawat kulkemaan itseliikkuwilla ajoneuwoilla, annetaan asianomaisen poliisiwiranomaisen (art. 1.) harkinnan mukaan joko koko siksi ajaksi, jonka tämä määräys on woimassa, tai määrätyksi ajaksi tai wain kertamatkaa warten. Todistukseen liitetään sen henkilön walokuwa jolle todistus annetaan. Toinen samanlainen walokuwa jää walwonnan wuoksi sen poliisiwiranomaisen huostaan, joka on todistuksen antanut. Polisiwiranomaiset saawat poikkeustapauksessa antaa todistuksia walokuwia waatimatta kertamatkoja warten henkilöille, jotka owat heille tunnettuja. Huomautus: Sotapalwelukksessa olewat henkilöt warustetaan matkoja warten itsekulkewilla ajoneuwoilla kaupunkien ulkopuolella todistuksilla, jotka asianomaiset sotilaswiranomaiset heille antawat.

III. Henkilöiden, jotka owat saaneet todistuksen itsekulkewilla ajoneuwoilla matkaamiseen (art. 1 ja 2), tulee niillä matkatessaan pitää sanotut todistukset mukanaan ja näyttää ne heti poliisien ja santarmiwiranomaisten sekä myöskin sotilaswartiostojen, patrullien ja ratsupatrullien sitä waatiessa.

IV. Mitä ankarimmin kielletään

1) henkilöitä, jotka owat saaneet lupatodistuksen itsekulkewilla ajoneuwoilla matkaamiseen (art. 1 ja 2) luowuttamasta näitä todistuksia toisille henkilöille; 2) tekemästä matkoja wieraiden lupatodistusten nojalla tai omilla todistuksilla, joiden woimassaoloaika on jo päättynyt;

3) ottamasta mukaansa muita kuin tähän artiklaan liitetyssä huomautuksessa mainittuja henkilöitä, ellei niillä ole omat erityiset lupatodistukset; 4) wuokraamasta ja lainaamasta itsekulkewia ajoneuwoja henkilöille, joilla ei ole asianomaista lupatodistusta.

Huomautus: Erityisiä lupatodistuksia hankkimatta on waimojen sal'ittu matkata miestensä kera sekä lasten, jotka eiwät ole täyttäneet 15 wuotta, yhdessä täysikaswuisten kanssa.

V. Jos joku tapaa itsekulkewilla ajoneuwoilla jossakin liikkumassa tuntemattomia tai epäilyttäwiä henkilöitä, on hänen sellaisen henkilön huomattuaan siitä tehtäwä ilmotus heti poliisi-, santarmi- tai sotilaswiranomaisille. Niinikään on jokainen welwollinen antamaan sotilas-, santarmi- tai sotilaswiranomaisille apua kyseessä olewien henkilöiden pidättämiseksi. VI. Niitä, jotka tekewät itsensä syypääksi tämän määräyksen rikkomiseen, rangaistaan hallinnollista tietä korkeintaan 3 kuukauden rangaistuksella tai korkeintaan 8,000 markan sakolla. VII. Tästä määräyksestä aiheutuwia asioita ratkasemaan waltuutan asianomaiset Suomen läänien kuwernöörit.

VIII. Tämä pakollinen määräys astuu woimaan heti kun se on julaistu.

Suomenmaan kenraalikuwernööri, kenraaliluutnantti Seyn.

Helsinki, elok. 11/24 pnä 1914. Miksi kenraalikuvernöörillä oli tarve rajoittaa polkupyörien käyttöä, ja oliko poliisilaitoksella resursseja tällaisen määräyksen valvontaan? Määräys ei käytännössä ole niin laaja kuin ensin ajattelisi: suurin osa kaikista ajoneuvoista, myös polkupyöristä, kuului kaupunkilaisille. Forssa lie tässäkin poikkeus, sillä se oli kaupunkimainen yhdyskunta mutta virallisesti maaseutua. On vaikea sanoa, miten paljon polkupyöriä oli maaseudulla, sillä rekisterit olivat kuntakohtaisia, mutta kyse ei ole kovin monesta sadasta pyörästä.

Entä minkä takia määräys annettiin, ja miksi se kattaa vain maaseudulla liikkumisen? Kyse ei ole esimerkiksi polkupyörien pakko-otosta armeijan tehtäviin, kuten saatettiin tehdä toisen maailmansodan aikaan. Sen sijaan määräyksen tarkoitus on kontrolloida ihmisten liikkumista. Polkupyörät, moottoripyörät ja autot olivat selvästi nopein tapa liikkua pitkien etäisyyksien maassa. Pelkona lie että joko vihollisen vakoojat tai kotimaiset vallankumoukselliset liikkuivat ympäri maata, ja tämän tähden ajoneuvoista tuli pitää kirjaa. Määräyshän ei katso ajoneuvon omistajan statusta tai asuinpaikkaa, vaan ainoastaan vaatii, että jos maaseudulla liikkuu ajoneuvolla, siihen on hankittava lupa, jonka esittää poliisi- tai sotilasviranomaisille tarpeen vaatiessa.

Arvid Nyström-Honka kuvattuna polkupyöränsä kanssa 1900-luvun alussa, jolloin polkupyörä oli vielä statusesine työväen piirissä. Hän oli voimisteluseura Forssan Alku ry:n puheenjohtaja ja työväenliikkeen aktiivi. Honka teloitettiin Lahdessa vuonna 1918. Valokuva Jakob Ljunggvist.

Tammelan nimismiestä, varatuomari Ernst Axel Michael Sylwiniä (s. 1865) tituleerataan 14.11.1913 ilmestyneessä Työläinen-lehden numerossa ”perustuslaillisuudestaan kuuluisaksi.” Hän toimi myös Tammelan säästöpankin hallituksen puheenjohtajana (Aamulehti 20.1.1915). Hän ei ole Tammelasta kotoisin, mutta se ei ole mitenkään epätyypillistä – nimismiehet menivät sinne, missä virkoja aukesi. Pitkään hän virassa kuitenkin toimi.

Saara Matilda Tuomesta (s. 1897) puolestaan tiedämme, että hän oli koneenkäyttäjän tytär ja meni naimisiin Einar Aleksanteri Leppäkosken (s. 1894) kanssa. Leppäkoski oli suomalaistanut nimensä Ahlforsista, joka ovat yhtä lailla tehtaalaissuku – Einarin isä Oskar Ahlfors huomioidaan peräti Forssan puuvillatehtaan historiikissa yhtenä niistä, jotka olivat tehneet Forssa-yhtiölle yli 50 vuotta töitä. Saara Tuomesta löytyy maininta, että hän oli mukana Forssan sosialidemokraattisen puolueen nuoriso-osaston johtokunnassa (Hämeen Voima 18.1.1917).

Saara Tuomen kaltaiset henkilöt lienevät juuri ”kohdeyleisöä” asetukselle. Venäjän valtakunnassa oli ollut vallankumouksellista liikehdintää jo monta vuosikymmentä, ja monet venäläiset vallankumoukselliset piileskelivät aina välillä Suomessa. Suomalaisen työväenliikkeen aktiivit olivat siis syystä erityisen tarkkailun kohteena. Tuomi ei ollut selvästi liittynyt mihinkään liian radikaaliin, kun luvan sai. On kuitenkin helppo kuvitella, että ”kyseenalaisempi” työväenaktiivi ei välttämättä lupaa saisi, koska pelättäisiin tämän liikkumavapauden mahdollistavan agitaation ympäri maaseutua ja yleisesti liikkumisen ilman, että viranomaiset ovat asiasta tietoisia.

Polkupyöristä tämä ajan Venäjän armeijassa voi sanoa vielä sen, että siviilipolkupyöriä tosiaan ei juuri käytetty sotilastarkoituksiin. Ranskassa kehitettiin 1800-luvun lopulla sotilaskäyttöön tarkoitetut taitettavat polkupyörät, jota sotilas saattoi kuljettaa helposti silloin kun ei sillä ajanut. Myös Venäjän armeija käytti näitä Peugeotin valmistamia pyöriä ennen venäläistä M. M. Shipanovin suunnittelemaa Dux Combat -mallia. Suomen sisällissodassa siviilipolkupyöriä kyllä takavarikoitiin sekä valkoisten että punaisten sotilaiden käyttöön.

Saariston vapaajoukon (Skärgårdens frikår) polkupyöräjoukkoja kuvattuna vuonna 1918. Osasto oli ensimmäinen sisällissodan valkoinen yksikkö, joka saapui Forssaan. Kaikki polkupyörät eivät ole samaa mallia, mikä kielii siitä, että ne on pakko-otettu siviileiltä. Polkupyörä oli hevosen lisäksi käytännössä ainoa kulkuväline Suomen sisällissodassa, mitä oli mahdollista käyttää suuressa mittakaavassa. Valokuva Oskar Södergren.

Saara Tuomelle myönnetty lupa käyttää polkupyöräänsä oli aikanaan lähinnä turhauttava byrokraattinen toimenpide, jolla Venäjän valtio kontrolloi alamaisiaan sota-aikana. Nykyään se kuitenkin tarjoaa johtolangan, joka kutsuu tutkimaan aikaa, jona polkupyörät eivät olleet jokaisen arkinen esine vaan jotakin, mitä suurvalta koki tarpeelliseksi valvoa silmä kovana.

Kuvat: Forssan museon kokoelma

Kirjoittanut Santtu Yli-Tokko

Arkeologiska fynd från Wiksbergs herrgårdsmiljö i Forssa

Wiksbergs herrgårdsmiljö är idag en charmigt förvildad stadspark, fylld med ädla planterade lövträd, buskar och övervuxna småstigar. Här och där skymtar dock spår av den gamla bebyggelsen fram i buskaget, i form av stenfötter, tegel och bruksföremål. Wiksbergs herrgårdsmiljö utgör ett historiskt mångsidigt område. Det nämndes första gången i landsböcker från år 1539, då marken hörde till Jaakkolas rusthåll i Haudankorva by. Den närbelägna tidigmetalltida boplatsen på Salmistonmäki vittnar dock om att mänskor rört sig på området betydligt tidigare. Enligt den muntliga historien kan själva herrgården ha byggts på 1600-talet. 

Grunderna till Wiksbergs parkmiljö lades troligen i början av 1800-talet. Parken utvecklades senare till en ståtlig landskapspark av Axel Wahren på 1850-talet, då Wiksberg införlivades i Forssas tidigindustriella miljö. Åt nordväst, vid åstranden, anlades Wiksbergs väveri, och österut, på Haudankorva bys gamla marker, byggdes ett destilleri. Efter att destilleriet brunnit ned byggdes ett ölbryggeri på dess plats år 1857. Liksom i äldre tider förblev herrgårdsområdet ett viktigt område för jordbruk och boskapsskötsel, men dess utveckling till ett industriellt centrum innebar att allt fler arbetare behövdes. Både arbetare och herrgårdsfolket hade behov av nya tjänster och produkter, och herrgårdsmiljön kom så småningom att fyllas med stall, bostäder, bagerier, verkstäder osv., vars spår ännu idag kan hittas i marken.

Totalt samlade vi in och dokumenterade 1488 fynd från Wiksberg, samt en stor mängd tegel som bara tillvaratogs ett sampel av. Taktegel utgjorde det vanligaste fyndet på Wiksberg, följt av järnspik och glassplitter. Eftersom vissa tegel bevarat sina stämplar vet vi att de är tillverkade av Kuppis Leraktiebolag i Åbo. Teglen är från 1921 - 1965, och berättar med andra ord om sentida takreparationer gjorda på herrgården och intilliggande byggnader. Att byggnaderna reparerats och modifierats flera gånger om under århundradena syns även i spikarna som en gång hållit ihop träbjälkarna. Från samma byggnad hittades nämligen både rejäla handgjorda spikar, och nyare fabriksproducerade spikar. 

Det som kännetecknar fyndmaterialet från Wiksberg, och vittnar om olyckan som kom att bli herrgårdens slutliga öde, är att en mycket stor del av fynden bär spår av eld. Herrgården brann nämligen år 1978. Tegelstenarna är brunbrända, glasfönster och -föremål har spruckit för att sedan smälta till oregelbundna klumpar, och de upphettade metallföremålen har samlat omkring sig kakor av bränd lera, glas och annat material. Bränt byggnadsmaterial påträffades i synnerhet invid herrgårdsbyggnadens vägglinjer (grävområde 1, 2 och 5), dit de kan ha sopats undan då området röjdes efter branden.

Ett utdrag av fynden från Wiksbergs herrgårdsmiljö. Bland annat taktegel, spik, keramik, glas, plast samt en tand. Bild: Aada Lehtinen

Det var möjligt att urskilja skillnader i fyndmaterialet mellan olika grävområden, vilket berättar att olika byggnader använts i olika syften, och under olika tider. Bland annat syntes det tydligt att herrgårdens rum använts för olika ändamål. Grävområde 4, som låg centralt inom herrgården någon meter från den östra väggen, träffade högst antagligen inom herrgårdens badrum. Här hittades nämligen en mängd tjocka porslin skärvor, vita kakel och delar av metallrör. Omedelbart öster om detta, intill herrgårdens östra vägglinje (grävområde 5), påträffades massvis med järn från både verktyg och byggnadsmaterial, samt koppar som använts för elektronik.

På gårdsmarken söder om herrgården (grävområde 3) hittades en hel del skärvor av fina glasföremål och keramik. Det rörde sig om bl.a. rödgodskrukor, assietter av fajans och porslin, en möjlig karaff av grönt glas, lampskärmar, samt keramiska eluttag. Då föremål gått sönder har man antagligen sopat ihop skärvorna och kastat ut dem på gården - ett allmänt sätt att hantera sitt skräp på förr i tiden. Fina, dekorerade kärl hittades också inom den stora ladugården placerad i parkens norra kant (grävområde 6). Här hittades även betydligt mer robusta, färgade ölflaskor. Måhända från Wiksbergs eget bryggeri?

Funktionen för en större byggnad (grävområde 9) belägen i den sydvästra kanten av herrgårdsmiljön förblev oklar, men här skilde sig byggnadsmaterialet klart från resten av området. Här hittades långa och breda tegelstenar med stämpeln Clayton Patent. Dessa har antagligen införskaffats så långt bort ifrån som Storbritannien. Här hittades även en stor mängd fina ugnskakel, vars yttre ytor var täckta i en spräcklig brunröd glasyr. Det blev stopp för grävandet då spaden stötte emot ett lager av hårt murbruk, vilket kan ha utgjort bottnen på ugnen.

Lusthuset (grävområde 7), som byggdes på 1870-talet, utmärkte sig bland fyndmaterialet genom att det här hittades en urtavla från ett armbandsur, möjligen bestående av en koppar- eller nickellegering. Det är lätt att se framför sig hur en klocka kan ha försvunnit då herremännen och damerna firat kväll i lusthuset, kanske med ett par glas. Herrfolket har förstås behövt mat också. Ben var däremot förhållandevis sällsynta på Wiksberg, vilket långt förklaras av att de har förmultnat i siltjorden. 15 stycken ben påträffades ändå, och enligt en första fältanalys rörde det sig om både boskapsdjur, och vilda djur som kan ha jagats eller hamnat där naturligt. Till de vilda djuren hörde bl.a. möjligen en hares korsben, och till de tama djuren hörde tänder från troligen gris och revben från stora däggdjur. Ett särskilt intressant exempel var ett överarmsben, möjligen från en gris, där skärmärken syntes vid bägge leder. Det sistnämnda benet kommer alltså från slaktrester.

Bild: Tuuli Ravantti

Av särskilt intresse på arkeologiska utgrävningar är såklart alltid mynten. Inte bara är de intressanta fynd i sig, utan med hjälp av dem är det ofta också möjligt att få förhållandevis noggranna dateringar för kulturlager. Under projektet på Wiksberg hittades två kopparymynt. Det ena är ett fem-pennis mynt, som präglats mellan 1918 och 1940, och det andra är en mark, som präglats mellan 1928 och 1951. Bägge mynten hittades inom herrgårdsbyggnaden: 5-pennis myntet hittades på ca 10 cm djup intill herrgårdens östra vägg, och 1-marks myntet hittades på 15 - 20 centimeters djup vid herrgårdens östra hörn, av en elev från Forssan Yhteislyseo som hjälpte till på utgrävningen.

Bild: Tuuli Ravantti

Skribent:

Samuel Reinikainen
Mullankaivajat
Forssan Museo

Forssan Mullankaivajat: Wiksbergin kartanon kaivauksilta löytynyttä

Wiksbergin kartanon kaivausalueelta paljastui paljon pieniä löytöjä. Kokonaisia esineitä löytyi vähemmin, mutta sen sijaan palasia löytyi useita. Ensimmäisen kuvan löydöt ovat kaikki 50 x 50 x 5 cm suuruiselta alueelta, eli aika pienestä kuopasta. Maa kätkee sisäänsä hämmästyttävän paljon! Nyt syvennyn hieman tarkemmin pariin näistä löydöistä.

Käyttölasia

Käyttölasi voi olla peräisin koriste- tai käyttöesineestä, kuten maljakosta tai juomalasista. Toinen paljon löytynyt lasityyppi oli ikkunalasi. Käyttölasin erottaa ikkunalasista siitä, että ikkunalasi on usein ohuempaa, palat suoria ja yleensä väritöntä, läpinäkyvää. Käyttölasia on useimmiten käytetty koriste-esineissä ja astioissa, joten se voi olla värillistä ja epätasaista pinnaltaan, usein kaarevaa. Kuvan vihreiden lasipalojen pinta on tehty rosoiseksi. Kirkkaan lasin toinen puoli on pinnoitettu, tehden siitä sameamman.

Lasiesineet ovat hajonneet kartanon palossa ja sitä seuranneessa raivauksessa. Koska lasi rikkoutuu helposti ja moneen osaan, on palojen alkuperäistä muotoa lähes mahdoton saada selville. Kuvassa näkyvät, möykkymäiset, palat ovat sulanutta lasia, joka on sulanut tulipalon kuumuudessa. Löytyneestä lasista vain osa oli sulanut.

Keramiikkapalapeli

Tämän kuvan esine on siitä mielenkiintoinen, että vaikka siitä on löytynyt melko suuri osa, emme silti tiedä sen käyttötarkoitusta. Esine on keramiikkaa, tarkemmin lasitettua savea. Kun löydetyt palat saatiin koottua yhteen, emme voineet olla varmoja, miten päin kappaletta tulisi edes tarkastella. Esineessä näkyvät reiät voi olla tehty sähköjohtoja, tai materiaalin valumista varten. Näin ollen kappale voi olla sähköllä toimivasta esineestä, kuten lampusta, tai sitten se voi olla vaikkapa tuhkakuppi. Esine löytyi kaivauskuopasta joka oli itse kartanon ulkopuolella, eikä tulipalo ollut vaurioittanut sitä. Rikkoutumisajankohtaa ei tiedetä, esine on voinut olla rikki jo tulipalon alkaessa, tai sitten se on voinut rikkoutua raivauksen aikana ja jäädä maahan.

Kirjoittaja:
Aada, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Axel Wahren - tehdaspatruuna ja kehittäjä

Axel Wilhelm Wahren (usein myös muodossa A.W. Wahren) syntyi 1814 Tukholmassa, Ruotsissa, ja kuoli Tammelassa 1885. Wahren syntyi juutalaiseen kauppiasperheeseen, mutta vaihtoi uskontoa 1830-luvulla juutalaisesta luterilaiseksi. Wahren aloitti 13-vuotiaana oppipoikana enonsa värjäysliikessä ja opiskeli samalla Tukholman teknologisessa laitoksessa. Wahren lähti 17-vuotiaana kisällinoikeudet saatuaan Euroopan kiertueelle tärkeimpiin tekstiiliteollisuuden kohteisiin.

Axel Wilhem Wahren

Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1838 Wahren muutti Suomeen ja aluksi hän asettui Jokioisille ja uudisti Jokioisten verkatehdasta vuokra-aikana (1838-1851), jolloin hän nosti verkatehtaan yhdeksi maan johtavista tuotantolaitoksista. Wahren siirtyi nykyisen Forssan alueelle riitauduttuaan Jokioisten kartanon kanssa, jolta olisi saanut vain 5 vuoden vuokrasopimuksen haluamansa 30 vuoden vuokrasopimuksen sijaan. 

Wahrenin yhtiökumppaneita Forssassa olivat Henrik Borgström ja Conrad Hernmark. Vuonna 1847 Wahren perusti puuvillakehräämön ja yksi perustamisen tärkeä tekijä oli myllylupa, jonka hän sai Kuhalankoskeen 10 kilometrin päähän Jokioisista, jossa oli valmiiksi ollut mylly. Wahren laajensi tehdasta 1854 perustamalla kutomon Wiksbergin alueelle. Kutomon ja kehräämön uusi yhtiö yhdistettiin 1859 ja se sai nimekseen Forssan Osake Yhtiö. Vuonna 1861 yhtiö perusti kangaspainon, joka oli merkittävä uudistus Forssan Osake Yhtiölle. Wahrenin tehtaat olivat myös tärkeä syy siihen, että rakennettiin kapearaiteinen rautatie, joka kulki Forssasta Jokioisten läpi Humppilaan. Wahren toi monia merkittäviä moderneja uudistuksia tehtaan toimintaan, kuten yhden Suomen ensimmäisistä vesivoimaloista 1877, josta saatiin enemmän sähköä kuin itse tehdas tarvitsi. Sähkö mahdollisti Suomen ensimmäisen sähkörautatien perustamisen 1898.

Wahren oli ajallaan esimerkillinen tehdaspatruuna. Hän vaikutti paljon Forssan tehdasyhdyskunnan elämään. Hän rakennutti työläisille mm. asuntoja, kouluja (Tehtaankoulu ja Aleksanterin kansakoulu), kirjaston sekä järjesti terveydenhuollon. Wahrenin rakennuttamista rakennuksista suurimman osan on suunnitellut Wahrenin luottoarkkitehti Georg Theodor Polychron Chiewitz.

Kirjoittaja:
Joonas, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Lähteet: 

https://www.hamewiki.fi/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

https://fi.wikipedia.org/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

Jokioisten kartano perustettiin vuonna 1562 kuningas Erik XIV lahjoittamassa läänityksessä Klaus Kristerinpoika Hornille, jonka jälkeen omistajia on ollut lukuisia, kuten Flemingit ja Mannerheimit. Tunnetuin kartanon omistaja ja kehittäjä kuitenkin oli maaherra von Willebrand.

Von Willebrand oli varmaankin tärkein Jokioisten kartanon omistaja sen kehityksen kannalta. Von Willebrand aloitti teollistumisen Jokioisilla ja teki nopeasti tästä yhden Hämeen tärkeimmistä teollisuuspaikkakunnista. Alueella toimi: tiilitehdas, panimo ja viinanpolttimo. Willebrand kehitti myös maanviljelyä ja karjanhoitoa.

Jokioisten kartanon päärakennus.
Kuva: Forssan museo.

Nykyisen kartanon päärakennuksen rakennus alkoi vuonna 1794. Päärakennus on varhaisin uusklassisen kartanotyylin edustaja Suomessa. Siinä on 30 huonetta. Pihalla sijaitseva viljamakasiini on tarinan mukaan varastettu Humppilasta yöllä.

Kartanon puisto on 1600-luvulta, päärakennuksen rakentamisen yhteydessä suunniteltiin englantilaisittain laaja puistoalue. Puiston eteläpuolella sijainneissa kasvihuoneissa kasvatettiin eksoottisia hedelmiä ja kasveja. Kasvihuoneet säilyivät 1900-luvulle asti.

Jokioisten kartanon talousrakennuksia.
Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1809 kenraali Ernst Gustaf von Willebrand menehtyi 58-vuoden ikäisenä kesken monien suunnitelmien. Puoliso Vendla hoiti kartanoa omaan kuolemaansa saakka 1820, jolloin tila siirtyi kahdelle vävylle.

Monien omistajanvaihdosten jälkeen kartano siirtyi Suomen rikkaimalle miehelle Alfred Kordelinille 1907. Lopulta 1918 kartano siirtyi valtiolle, jolloin kartanoon vielä kuului yli 32000 hehtaaria maata.

Kartanon hoitokunnan johtoon asetettiin E.Y. Pehkonen, jolla oli suurin vastuu kartanon hoidosta ja 1920-luvulla tehdystä maareformista. Maareformissa kartanosta jaettiin 950 itsenäistä tilaa. Maareformiin päättyi Jokioisten torppariaika ja sen jälkeen alkoi uusi aikakausi jokiläänissä.

Kartanorakennukset toimivat Luonnonvarakeskuksen toimitiloina, kunnes 2018 ne siirtyivät kartanoalueen lähellä sijaitseviin rakennuksiin. Vanhat kartanonpihan rakennukset, kuten myös päärakennus kuuluu nykyään valtion kiinteistöyhtiö Senaatti-kiinteistöille.


Kirjoittaja:

Eetu, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo



Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

Wiksbergin kartanon päärakennus olisi perimätiedon mukaan ollut olemassa jo 1600-luvulla. Axel Wilhelm Wahren hankki sen omistukseensa vuonna 1852 ja myös sen ulkotilana toimineen Kojon kartanon, ja alkoi hyödyntämään laajoja tiluksia maanviljelyn kehittämiseen. Wiksbergin päärakennusta oli juuri silloin korjattu, mutta siitä huolimatta sitä remontoitiin vuonna 1859 Chiewitzin suunnitelmien mukaisesti. Axel Wahrenin kuoltua kartanossa asui hänen tyttärensä Sidonia Ståhlström ja hänen poikansa vuoteen 1907 asti. Päärakennuksen lisäksi kartanoon kuului useita muita rakennuksia kuten navetta ja talli. Tontilla oli myös kuuluisa englantilaistyylinen maisemapuutarha.

Pahasti rapistunut päärakennus tuhoutui tulipalossa syksyllä 1978. Kartanon rakennuksista jäljelle on jäänyt palaneen ja pahoin vahingoittuneen meijerin rauniot, joita koitetaan talkoovoimin pelastaa.

Wiksbergin kartanon vanhaa talousrakennusta kunnostetaan talkoovoimin:
Blogiin täältä ja Facebook-sivuille täältä

Wiksbergin kartanon sali. Kuva: Forssan museon kuvakokoelma

Wiksbergin kartano on suuri osa Forssan historiaa ja on hyvin harmillista huomata, miten se on päässyt nykyiseen tilaansa. On kuitenkin hienoa ja helpottavaa nähdä, kuinka talkootyöllä yritetään kunnostaa jäljelle jäänyttä rakennusta ja säilyttää näin Forssan historiaa. Kartanon meijerin ympäristö on nykyään metsittynyttä aluetta. Mullankaivajat-kurssilla tutkitaan sen lähimaastoa ja tutustutaan paremmin kartanoiden historiaan.

Toisena esimerkkinä Forssan lähiseudulla sijaitsee myös Jokioisten kartano, joka perustettiin jo vuonna 1562. Kartanon aikana mm. von Willebrandin ansiosta Jokioisista kehittyi tärkeä teollisuuspaikkakunta, ja Karl Fazer kasvatti kartanon tilalla fasaaneja. Fazer kuitenkin kuoli Jokioisten kartanolla sydäninfarktiin 9. lokakuuta vuonna 1932.

Lisää Jokioisten kartanon tarinasta täältä.

Kirjoittajat:

Julia ja Anni, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.