Vorssammuseo 3.0

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Kevätkokoelma 2013



Sen Liisa oli ymmärtänyt, että nukeille vaihdetaan vaatteita ja se oli tylsää; vääntää käsiä väkisin ja pujottaa hihoja. Nukke ei ollut yhtään joustava.
Nuken sisällä on levysoittimiakin, Liisa ajatteli. Ne siis puhuvat, mutta niillä on vaan yksi ilme, tai sitten ne nukkuvat ja pitävät silmiään kiinni. Joskus historiassa on kyllä ollut nukkekaappinukkeja, joille oli mahdollista vaihtaa ilmettä päässä olevasta nupista. Niillä oli jopa kolme ilmettä. Jotenkin mekaanista, Liisa ihmetteli.

Sitten on nukkeja, jotka vain seisovat tai istuvat mummojen kirjahyllyissä, eikä niihin saa vahingossakaan koskea. Samanlainen kuin Janne-nukkekin, joka on vanha, Liisa mietti. Villellä saa leikkiä, Janne voi mennä rikki. Onneksi poikanukeilla ei ollut hiuksia, sekin vielä, Liisa ajatteli.

Nuken esiliina 1930-luvulta

Kehittävätkö nukkeleikit juuri tyttöjen taiteellista aistia? Kyllähän kaikki esineet ovat eläviä, Liisa oli mieltä, miksi aikuisten mielestä vain nuket, ainakin siinä yhdessä ohjelmassa, missä nainen ei saanut lapsia.

Onko se leikkimistä, jos ihan matkitaan oikeeta elämistä? Mistä nukkeleikissä on kyse? Miten kauan ihminen on tehnyt nukkeja? Liisa mietti ja ompeli numerolappuja nuken vaatteisiin: esiliinoihin taakse oikealle alas, mekkoihin taakse keskelle alas, housujen vyötärökaitaleelle taakse keskelle.
Vaatteet olivat niin pieniä, että lappua ei saanut ommeltua olkasaumaan. Liisa oli juuri opettelemassa kokoelmatyöskentelyn vaiheita aivan alusta, nyt merkintävaihetta; numero kirjoitetaan nauhaan, sitten neulaa ja lankaa, solmu langan päähän ja muutamalla pistolla nauha kiinni ja päättely. Sitten mitat ja kuvaus.


Osa vaatteista oli ommeltu umpeen; vaikka niissä näytti olevan halkio, se ei ollutkaan avoin, eikä napeilla ollutkaan napinläpiä. Miten tällainen vaate puetaan? Onko nuken oltava kangasta, että vaatemuotoilu toimisi? Sellainen vanulla täytetty.
Vaatteet oli taidokkaasti tehtyjä. Lappuhaalareissa oli paljon yksityiskohtia; taskuja, lenkkejä. Tämä olisi nyt kevään 2013 kokoelma, jossa housujen lahkeet ovat suoria, pituus nilkkoihin tai polviin. Denim on taas palannut housumaailmaan, nyt se on saanut käsittelykseen painokuviot. Paidat ovat saaneet vaikutteita perinteisistä vaarinpaidoista, unohtamatta vaarien vaatekaapista mallinsa saanutta ruudullista villakangastakkia, joka on saanut helmaan ja hihansuihin nykyaikaisesti resorit.

Nuken vaatteet on museolle lahjoittanut kulttuurineuvos Ulla Nummikoski. 
Nuken vaatteet on valmistanut Ritva Salminen.

Mekkojen pituus on alle polven tai nilkkoihin, (tänä keväänä ei mitään siltä väliltä) ja mekot ovat joko helmaan leveneviä tai alaosa vyötäröltä poimutettu. Värejä löytyy kaikille. Kuosit ovat kukallisia tai ruudullisia. Poikkeuksen tekee vain harva vähän abstraktisempi kuvio.
Luvassa siis kansallisromanttinen kausi, josta kertovat juuri naisten hihojen ja helmojen poimutukset, esiliinat, kukat ja perinteiset historiaa kunnioittavat miesten mallit suoraan suomalaisen elokuvan kultakaudelta.

Saksalainen Paul Hildebrandt on sanonut 1900-luvun alussa:

” Sillä naiset, jotka ovat leikkineet nukeilla vain vähän, omaavat kypsässä iässä heikosti kehittyneen taideaistin, ja he ovat jopa tunneköyhiä. Heistä tuskin tulee tunnettujen taiteilijoiden äitejä, eivätkä he osaa oikealla tavalla kasvattaa lapsiaan taiteellisiksi. Sukupolvi, joka on heidän vastuullaan, tulee olemaan pikkuvanhaa, kuivakiskoista, älykästä, sanalla sanottuna taiteellisesti elotonta.”


Näinköhän, mutta silti, ikuisesti eläköön barbit ja actionmanit, Liisa ajatteli jo vanhanaikaisesti. Mutta jonkin lähiajan lähiajan kulttuuriperintöä ne kyllä ovat.


torstai 14. helmikuuta 2013

Teirän kakaroille. Ja meirän. Ja kaikille muillekin.

Tuu museoon, sanoo lapsi ja raahaa vastahakoista äitiä kohti museon korkeaa kynnystä. Ei me ehditä, äiti nurkuu. Mitä me siellä tehdään muutenkaan. Lapsi ei anna periksi, koska on käynyt museossa koulusta päin ja toisessa kerroksessa oli yksi tosikivajuttu ja pimeää. Ei oo rahaa, äiti mutisee vielä mutta kaivaa jo lompakostaan kaksi euroa eli aikuisen kertalipun hinnan. Lapset kun pääsevät museoon ilmaiseksi. 

Tällä viikolla museoväki on kohissut Helsingin Sanomien tiistaiaamun pääkirjoituksesta.
Hesarin toimittaja lapsineen vieraili Helsingin kaupungin Lasten kaupungissa. Vihdoinkin museo, jossa saa koskea, tehdä, telmiä. Miksi museot yleensä suhtautuvat vaivaantuneesti lapsiin, kysyy toimittaja. Kannattaisi ottaa lapset huomioon, koska lapsista kasvaa päättäjiä, jotka sitten aikanaan rahoittavat museoita.

Viisas huomio, vähäinen otanta. Mikä ammattimaisesti hoidettu museo, jolla on resursseja eli näyttely, vessat, vesiposti plus henkilökuntaa ei ota huomioon lapsia? Forssassa otetaan. Syytäkin on. 

Museoissa tiedetään: lapsia kiinnostava sisältö on jotain konkreettista, tekemään ja pohtimaan rohkaisevaa. Aktivoivaa ja osallistavaa.  Ei liene yllätys, että kaikesta tällaisesta tykkäävät aika monet aikuisetkin. Forssan museon uudessa perusnäyttelyssä panostetaan kokeiltavaan, interaktiiviseen sisältöön, salaluukkuihin, leikkipaikkaan, digitaalinen härpäkekin saadaan mukaan. Mutta museosta silti tulee olemaan kysymys. Tulee olemaan vitriineitä ja museoesineitä. Ja niitä vuosilukujakin. Onneksi kaksi museonäkemystä, niin sanottu lapsiystävällinen ja niin sanottu perinteinen, eivät ole ristiriidassa keskenään. 

Yleisesti ottaen lapsiystävällinen museo on helppo tehdä.  Kaikkein helpointa se on, kun on rahaa. Rahalla voi ostaa sisältöjä, multimediaa, näyttelyrakenteita ja niiden suunnittelua, ja ennen kaikkea rahalla voi kustantaa virkeäaivoisia henkilöitä, jotka pystyvät irrottautumaan muusta museotyöstä*, jotka ehtivät suunnittelemaan, tavoittamaan ja vetämään  museosisältöjen pariin  eri-ikäisiä ja eri tavalla oppivia ihmisiä. Lapsista vanhuksiin. 



Forssan museossa lapsiin keskittyttiin mahdollisuuksien mukaan jo ennen Vorssammuseo 3.0-projektia. Projektin tuomien lisäresurssien turvin lasten kanssa tehtyä työtä on voitu lisätä niin että vuoden 2012 aikana museossa vieraili yli 800 eri kouluasteita käyviä lasta edellisen vuoden kahdensadan sijaan. Eikä luvun takana ole edes vielä ollut uusi museonäyttely lapsiystävällisine sisältöineen vaan se vanha. Sekä yhteen hiileen puhaltava henkilökunta sisältäen vakihenkilökunnan, harjoittelijat ja projektityöntekijät. 

Ronttismäki avautuu kevään korvalla. Siitä eteenpäin kuluu aikaa vain puolisen vuotta, kun Forssan museon lapsi- ja aikuisystävällinen perusnäyttely avautuu. Siihen asti. Suomessa on tosi paljon kaikenlaisia hyviä museoita niin lapsille kuin aikuisille. Testatkaa, kokeilkaa. 

Teitä varten ne on tehty. Meitä kaikkia varten.  











 * Laiska töitänsä luettelee? Luettelointi, kokoelmienhoito, hallinto, tiedotus, siivoaminen, asiakaspalvelu, kuvapalvelu, tietopalvelu. Siinä pieni osa siitä kaikesta, jonka keskellä museotyöntekijä päivänsä viettää. Mitä pienempi museo, sitä todennäköisempää on multitaskaus.

Do museums fear children? The debate among museum workers begun from the editorial of Helsingin Sanomat. In Vorssammuseo 3.0 -project we have had a chance to try out different kinds of children centered activities. Last year we reached 800 children of different age groups - a huge contrast to the year 2011, when only 200 pupils attended Forssa museum. What made the change? The ability to concentrate in museum pedagogy in the Vorssammuseo 3.0 -project. When there is only two permanent employees in the Forssa Museum, and lots to be done, two extra workers made a huge impact.  Children friendly attitude is in  the core of planning the new permanent exhibition in Forssa Museum, too. Children and other age groups.We welcome everyone. We are for everyone.


keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ihmisen mitta ja muita väliaikaisia hetkiä



Kirjoitettu ajassa, jolloin pakkaan tekstiilinäytteitä museon toisessa kerroksessa ja sisäisessä jukeboxissa soi: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Ihminen tuntee rajallisuuden aina, kun joku asia koskettaa. Muisto, kipu ja tulevaisuuden suunnittelu aiheuttavat samanlaisen kokemuksen siitä, että kaikella on aikansa, mutta ainoastaan tulevaisuuden suunnittelun voi jakaa osiin. Ennen tulevaisuuden tuloa jaamme sen väliaikaisiin hetkiin. Niiden hetkien sisällä tapahtuu löytöjä;
Löydämme neulemallin vanhasta sukanvarresta, toisen sukanvarren myötä havahdumme, että ennenkin on ollut pätkävärjättyä lankaa.



Muuttolaatikoita purkaessa Tyykin hyllyihin, aikaa ennen ja nyt siirrellessä, ymmärtää, että ihmisellä on ennen ollut juuri se, mitä ihminen tarvitsee. Kaikella on ollut tarpeellinen paikkansa. No ehkä hienompi tarjoiluvati on ollut käytössä vain jouluna, mutta sillä on ollut silloin Merkitys. Entä nyt? Onko kaikella tarkoitus? Mihin loppuu se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Onko rajallisuutemme kadonnut tavaran myötä? Voimme saada itsellemme sen, mitä ennen ihailimme kirkossa; hopeiset kynttilänjalat eivät ole enää niin hohdokkaat.
Mitä jos luetteloisimme kaikki kotimme esineet.


Lehdissä on juttuja siitä, että viedään kaikki tavarat varastoon, ja saa hakea takaisin yhden tavaran päivässä (koskee myös vaatteita). Tai ollaan vuosi ostamatta uusia vaatekappaleita, jonka jälkeen muka vasta tiedetään mikä toimii ja mikä ei ja mitä todella tarvitaan. Voi liittyä yhteisöllisiin ryhmiin, joissa laitetaan tavara päivässä pois.
Osaammeko tulevaisuudessa kiteyttää tämän aikakauden museon yhdeksi osastoksi; - kun mikään ei riitä osa 7014.


Tuntuu, että ainoa mikä ihmisen pysäyttää, on kipu tai jonkin puuttuminen, tulevaisuuden odotus. Menneisyyden voi hakea hetkeksi museosta. Vähän ajan kuluttua me nousemme kivuttomasti hissillä kolmanteen kerrokseen. Aloitamme alusta. Esihistoriasta.
Ja parsimme sen villasukan kantapään. Huomaamattomasti, ettei jalan alla tunnu. Onhan se isoäidin tekemä. Hän tarkoitti, että sitä käytetään loppuun asti. Ja että käytetään elämää, eikä eletä väliaikaisissa hetkissä. 

Ja sitten kun ei enää muuta voi, puretaan ehjään varsiosaan asti ja neulotaan uudestaan. Lopussa kavennetaan ja viimeiset silmukat vedetään 
yli.


Näen mielessäni sukan nykyversion. Nyt vain mallia ruutupaperille piirtämään.