Vorssammuseo 3.0

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Värikkään kaupan värikäs rouva


Forssan tehtaankylän ensimmäisen kaupan perusti A.W Wahren 1860-luvulla. Pian tehtaankauppa vakiintui Forssa-yhtiön omistamaksi sekatavarakaupaksi, jossa myytiin tehtaiden tuotteiden lisäksi kaikkea sitä, mitä pienen tehdaskylän asukkaat saattaisivat tarvita. 1900-luvun myötä tehtaanmyymälä muuntui Forssa-yhtiön tuotteiden myymäläksi, josta sai niin sorsettia kuin vistramusliiniakin. Ja tehtaalaisille tarjolla oli ikisuosittuja sirosäkkejä.

Forssalainen tekstiiliteollisuus on historiaa, mutta paljon eläviä ja toimivia muistoja siitä on yhä jäljellä. Myös Finlaysonin Forssan tehtaanmyymälän juuret voidaan johtaa ensimmäiseen Forssassa ikinä perustettuun tehtaankauppaan. Vanhan ajan "sekatavaraa", nauloja, neuloja, jauhoja, mustetta, ei ole myyty aikoihin. Kauppa on silti vahvasti toiminnassa – Finlaysonin tehtaanmyymälänä.

Tehtaanmyymälän oma lähihistoria on monivaiheinen ja kartoittaa vanhaa ja uutta Forssaa, siitä on tässäkin blogissa kirjoitettu useasti.1800-luvun kauppatalosta 1960-luvulla torinlaidan Puistolinnaan, Puistolinnasta vanhan yhtiönsaunan yläkertaan, josta vuonna 1979 Kehräämön ja Koskisillan liepeille. Ja siitä muutto Kutomon alueelle vuonna 1984. Kutomolla toimipiste on vaihtunut useampaan otteeseen. Viimeisten vuosikymmenten muutoksia on ollut todistamassa myyjä Sirkka Kujanpää. 

Myyjän työasu kesällä 2017
”Olin 16-vuotias, kun tulin töihin tänne Forssaan - kutomolle siinä vaiheessa. Asuin Karkkilassa silloin. Sain sen idean, että pyrin Finlaysonille töihin, ystävien perässä. Perjantaina soitin työnjohtajalle ja maanantaina olin jo töissä.”

Kutomon työura päättyi vuonna 1992.

”Olin neljä kuukautta vailla työtä. Sitten tulin tuuraamaan äitiyslomansijaisuutta tehtaanmyymälään. Työkaveri tuli takaisin ja minä jäin tänne myös.”

1990-luvun iso juttu oli tietokoneiden vakiintuminen osaksi työtä.

”Ennen sitä meillä oli vanhanaikainen vaaka, jossa oli punnukset ja vanhanaikainen kirjoituskone, jota myymälänhoitaja hoiti. Sitten kun tuli uudet koneet, herranjumala, sanottiin, opetelkaa. Sitten kun oppi sen, niin uudet ohjeet. Koko ajan muuttuu. Inventaarien laskeminen oli työlästä, pakkoja oli hirveästi! ”

Mutta tietokoneet eivät olleet ylivoimaisia - kiitos työkaverien. 

”Vuoronperään opeteltiin, asiakastyön lomassa.”

Sirkan syntymäpaikka on Jäppilä. Sieltä elämä heitti Karkkilaan, ja sieltä Forssaan. Ja tänne hän on jäänyt.

” Ei minulla täältä ole minnekään kiire ollut,
tämä on hyvä työpaikka, mukava työmatka, Kalliomäkeen silloin 16-vuotiaana tulin yhden omakotitalon yläkertaan asumaan ja samassa kaupunginosassa asun yhä.” 

Työ on muuttunut, mutta paljon on pysynyt samana: kankaat ja asiakaspalvelu. Vielä yhden muiston Sirkka heittää, ennen kuin rientää palvelemaan bussikyydillistä matkailijoita:

”70-luvulla, nuorena tyttönä, kun tänne Kutomolle oli korkeat aidat, niin portinvartija aina pysäytti mut ja kysyi että minne oot menossa. Vastasin aina, että ihan töihin oon kuule tulossa. Joka aamu katoin että minkä väristä kangasta värjätään tänään. Isosta putkesta tuli jokeen milloin vihreää, milloin sinistä, milloin punasta. Se on jäänyt mieleen, se joen väri.”

...ja huhtikuussa 1979. Kuva on otettu tehtaanmyymälän Koskisillan pielen myymälän avajaisissa.
Kuva: Forssan museo/  Piipunjuurella.fi.
























Sirkan kuva ja teksti: Kristiina Huttunen





torstai 15. kesäkuuta 2017

Emmi Lintonen päivän poliitikkona: "Tänne voisi vain jäädä katselemaan esineitä"

Suomen museoissa vietettiin Kutsu poliitikko museoon-teemaviikkoa 5.-9.6.  Sen tarkoitus on tutustuttaa poliitikkoja museoiden arkeen - ja lisätä ymmärrystä siitä, miten laajaa ja syvää museoissa tehtävä työ ruohonjuuritasolla on.
Emmi, Tekstiilimuseo Tyykin työ- ja säilytystilana toimiva
näyttelysali sekä Valokuvaamo Hellaksen aineistoa.
Forssan kaupungin kunnallispolitiikassa vaikuttaa useita poliitikkoja poliittisen kentän eri laidoilta - poliitikkoja, joilla on hyvä tietämys kulttuurista, kulttuuriperinnöstä ja museoiden merkityksestä. Kutsu poliitikko museoon -päivään halusimme kutsua nuoren paikallispoliitikon. Kutsuun vastasi kaupunginvaltuutettu Emmi Lintonen, joka vietti perjantaina aamupäivän kanssamme. 

Aamukahvilla Emmi kertoi kuulleensa runsaasti myönteistä palautetta Forssan museosta Vuoden museo 2014 -palkinnon tiimoilta. Kulttuurin merkitys yhteiskunnassa on Emmille myös selviö. Hän kertoi anekdootin, jonka lähde on entinen kulttuuriministeri Pia Viitanen: Yhteiskunta on kuin rantapallo, joka koostuu eri sektoreista. Yksi pieni sektori on kulttuuri. Mutta jos se otetaan pois, ei pallo pysy enää koossa. 

Näinhän se on! 

Emmi Lintonen tuntee Forssan museon näyttelytilat jo lapsuudesta, mutta tänään sukellettiin näyttelyiden sijaan kulissien taakse. Tutuksi tulivat isojen ja pienten esineiden säilytystilat, Iäisyys ja Helvetti. Helvetissä poliitikko seisahtui ja lausahti: "Tänne voisi jäädä vain tuijottelemaan näitä ihania esineitä". 

Seuraava vierailukohde oli Forssan museon tekstiiliarkisto. Tekstiiliarkisto pitää sisällään ainutlaatuista suomalaisen painokankaan historiaa noin puolen hyllykilometrin verran. Kokoelma-amanuenssi Asta Louhelo kertoi arkiston sisällöstä ja museonjohtaja Kati Kivimäki nykyisen arkistotilan mahdollisuuksista ja museon toiveista tuoda aineistoa esiin yleisölle nykyistä helpommin ja monipuolisemmilla tavoilla – asianmukaisissa tiloissa. 

Matka jatkui Kehräämön toiselle laidalle, Tekstiilimuseo Tyykiin, jossa kokoelmatyöntekijävahvistus Inka Keränen ohjasi Emmi Lintosta kokoelmahoidollisissa toimissa. Valtuutettu kääri Valokuvaamo Hellaksen valokuvapaperilaatikoita arkistokelpoiseen silkkipaperiin lopullista säilytystä varten. Samalla tarkasteltiin Tekstiilimuseo Tyykin suurta salia, joka ennen on ollut näyttelykäytössä muka joka tällä hetkellä tilanahtaudesta johtuen palvelee sekä työtilana, valokuvastudiona että kokoelmatilana. Jo matkalla Tyykiin tutustuimme myös Kehräämöalueen faunaan, kun nuori rusakko juoksenteli pitkin patosiltaa. Fasaaneja ja liejukanoja ei tällä kertaa Tyykin liepeillä näkynyt. Sen sijaan Tyykin salissa kaupunginvaltuutettu vietiin tutustumaan lepakon- ja pulunjätöksiin, joita kattorakenteista tippuu kokoelmien päälle – minkä takia kokoelmat pidetäänkin tiukasti laatikoissa tai valkoisten lakanoiden alla.

Aamupäivän lopuksi kuulimme vielä Emmin mietteitä valtuustotyöskentelystä. Sitten valtuutetun olikin jo aika kiiruhtaa päivätyöhönsä. Hieno päivä, hieno aamu, hieno viikko. Tervetuloa uudestaan Emmi Lintonen – ja muutkin poliitikot!

Teksti ja kuva: KH


torstai 8. kesäkuuta 2017

Valokuvauksen esineellisen historian äärellä



”Monet ovat tilanteet ja tapahtumat, joihin valokuvaaja urallaan pääsee”, lausahtaa Jaana Lindfors, joka on valokuvaaja ja valokuvaamon omistaja kolmannessa polvessa.  Jo sadan vuoden ajan forssalaiset ovat voineet käydä Lindfrosien nykyisin Foto Hellas –nimeä kantavassa valokuvaamossa, ja yhtä kauan ovat perheenjäsenet Heikki ja Greta Lindfors, Raimo Lindfors sekä Jaana Lindfors kuvanneet Forssan kauppalan ja kaupungin elämää ja muutosta.

Jaana Lindfors pystyttämässä Foto Hellas 100-vuotta -näyttelyä näyttelytila Vinkkelissä.


”Monet ovat tilanteet, joihin museoammattilainen urallaan pääsee”, tokaisen puolestani minä saadessani eteeni valokuvauksen esineellistä historiaa sadan vuoden ajalta.  Olen tullut Forssan museoon käymään läpi Valokuvaamo Hellaksen käytössä olleita tai siellä kaupan olleita kameroita, lamppuja, suurennuslaitteita, valotusmittareita ja kaikkea muuta, mitä valokuvaukseen liittyy. Vanhimmat esineet ovat aivan 1900-luvun alusta, sillä valokuvaamon perustanut Heikki Lindfors osti liikkeen ja sen myötä myös irtaimistoa Jakob Ljunqvistiltä, joka oli perustanut Atelier Reginan toimipisteen Forssaan vuonna 1904. Uudemman ajan aineisto sisältää valokuvausliikkeen myyntituotteita, muun muassa kertakäyttökameroita, filmipaketteja ja valokuvapapereita. Arkistoaineisto puolestaan paljastaa kameravälineistön ja tarvikkeiden matkanneen esimerkiksi Englannista tai Saksasta Forssaan. Esineitä digitoidaan kaikkien saavutettaviksi museon Piipun juurella – tietokantaan.


Kokoelma sisältää muun muassa kameroita, kemikaalipulloja, valokuvapaperi- ja negatiivipakkauksia.


Puuvillahansikkaat kädessä kääntelen puisia kameroita ja kuvittelen, mitä kaikkea varhaisen valokuvan päätyminen museon tietokantaan on vaatinut. Oheinen kuva Forssan kirkosta ja pappilasta on noin 1930-luvulta. Sen on ottanut puisella matkakameralla lasinegatiiville todennäköisesti Heikki Lindfors. Matkakameran, jalustan ja lasinegatiivilaatikon kantaminen mukana kuvauspaikalle vertautuu kenties siihen, että nykypäivänä kannettavan tietokoneen tai tabletin sijaan mukaan otettaisiin pöytätietokone näyttöineen. Matkakameroita ne kuitenkin nykymittapuulla suuresta koostaan huolimatta olivat, erotuksena paikallaan pysyvistä suurista studiokameroista. Lasinegatiivit olivat kuivalevyjä, joissa valoherkkä aine oli valmiina.


Forssan kirkko ja pappila noin 1930. Kuva: Heikki Lindfors.


Valokuvan ottaminen ei käynyt sekään käden käänteessä: kamera aseteltiin jalustalle, linssinsuojus otettiin pois, suoritettiin rajaus ja tarkennus himmeäksi hiotulla tähyslasilla näkyvää kuvaa tarkastelemalla, tumman kankaan alla palkeita liikutellen, linssinsuojus laitettiin takaisin, käännettiin etsinlasi syrjään ja asetettiin lasilevykasetti sen tilalle kameran takaosaan, nostettiin levykasetin suojus pois valoherkän levyn edestä, linssinsuojus poistettiin valotuksen ajaksi ja valotettu levy laitettiin takaisin laatikkoonsa. Kun valokuvauskeikka oli kierretty ja valotettu esimerkiksi kymmenen levyä, kannettiin kaikki takaisin. Alkoi pimeän huoneen työskentely. Kehitysaineet sekoitettiin apteekista ostetuista pulvereista veteen. Lasinegatiivit tuli kehittää saman päivän aikana, vedosten kehittäminen negatiivista onnistui onneksi myöhemminkin (ja edelleen tänä päivänä). Vasta tällöin selvisi, minkälainen kuva oikeastaan tuli otettua. Vedos arkistoitiin esimerkiksi valokuva-albumiin, joka on lahjoitettu museon kokoelmiin. Museon työntekijä on skannannut kuvan ja liittänyt sen tietoineen museon tietokantaan helmikuussa 2017.



Valokuvia Forssan muutoksesta sekä valokuvaamon esineistöä on nähtävillä Jaana Lindforsin ja Forssan museon Foto Hellas 100 –vuotta näyttelyssä näyttelytila Vinkkelissä Forssan kirjaston 2. kerroksessa 29.5-30.6.2017. Kirjasto on avoinna ma-to 11-19 ja pe 11-17. Näyttely on osa Suomi 100 –vuoden ohjelmistoa.


Sunnuntaina 11.6.2017 näyttely poikkeuksellisesti avoinna 12-15, jolloin Jaana Lindfors on paikalla esittelemässä näyttelyä.

Näyttely Foto Hellas 100-vuotta näyttelytila Vinkkelissä 29.5.-30.6.2017.











Lähteet:

E. Piirinen (1924) Valokuvausopas. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirjan Kirjapaino.
Raimo Lindforsin haastattelu (1992). Forssan museon arkisto.


Teksti ja kuvat: Inka Keränen

torstai 1. kesäkuuta 2017

Piipulta piipulle - eräiden museoesineiden matkakertomus


Kello on 8.15 torstaiaamuna. Ajan auton Forssan museon kokoelma- ja työtilana toimivan vanhan valimon oville. Kuppi kahvia, arvokas kuorma kyytiin, viimeiset heipat ja hyvästit ja sitten matkaan.
Matkan lähtöpaikkana on Forssan kehräämöalue, jonka maamerkkinä kohoaa korkea punatiilinen tehtaan piippu.

Sinisen Volkswagen Transporterin kyytiin on lastattu yhdeksän lukutelinettä ja kaksi kuljetuslaatikkoa. Laatikoiden sisältö on matkalla Tarinoita piipun juurelta –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100- ohjelmaa vuonna 2017. Mistä oikein on kysymys?
Päivän ajoreitti vie kohti koillista.

Kello 9.15 auto on pakattu ja pääsen matkaan Forssan museolta. Käännän auton keulan kohti ensimmäistä määränpäätä. Lähestyessäni kohdetta minut toivottavat tervetulleeksi korkealle kurkottavat komeat punatiiliset tehtaanpiiput, rinnallaan savua tupruttavat siloisen harmaat modernit teräspiiput.
Valkeakosken keskustassa Kanavanranta kolmosessa sijaitsee punatiilinen Myllysaaren museo.

Kello 10.30 kurvaan parkkiin punatiilisen rakennuksen seinustalle. Kyltissä lukee Myllysaaren museo, olen saapunut Valkeakoskelle. Minua ovat vastassa museon amanuenssi sekä museomestari. Nostamme Valkeakosken esineet laatikoissaan auton kyytiin ja saan kutsun kahville. Miksikäs ei, onhan tässä vielä matkaa ajettavana. Kuin tilauksesta eräs museon ystävä on leiponut henkilökunnalle omenapiirakan, josta pääsin onnekkaasti osingoille (sain palasen myös matkaevääksi, nam!). Nyt kelpaa jatkaa matkaa.

Kello 11.00 Valkeakosken esineet kyydissä, otan suunnaksi ensin Tampereen ja sieltä jatkan kohti Jyväskylää. Noin neljän tunnin kokonaisajon jälkeen alkaa kuljettajaa nälättää ja autokin kaipaa tankkausta. Taukopaikka löytyy Jyväskylän kupeesta. Kuski saa lämpimän aterian ja auto polttoainehörpyn. Tauon jälkeen pääsen matkan viimeiselle etapille. Reitti vie koilliseen. Ajettavaa jää vajaat kaksi tuntia, joten olisin perillä juuri ennen iltapäivä neljää.


Lounaan jälkeen maistuu jälkiruoka. Kesäisen päivän valinta on perinteinen Kingis!

Kello on 15.45 ja kaupunkiin sisään ajaessa tehtaiden piiput viitoittavat tien. Peruutan auton kauniin keltaisen kivitalon eteen. Oven yläpuolella lukee Varkauden museo. Nyt on aika purkaa pakettiauton kuorma. Kädet tarttuvat laatikoihin ja kantavat esineet ja telineet yhden kerrallaan sisälle museon näyttelytilaan, jossa ne odottavat pian alkavaa näyttelyn rakentamista.
Matkan päätepisteenä on Varkauden museot.

Varkaus, Valkeakoski ja Forssa: kolme teollisuuskaupunkia, kolme museota, yksi näyttely.

Tarinoita piipun juurelta on kolmen erilaisen teollisuuskaupungin yhteinen tarina osana itsenäisen Suomen teollista historiaa. Museoiden kokoelmista valitut esineet, valokuvat ja näyttelyä varten tuotetut lyhytfilmit ohjaavat teollisuuskaupunkien inhimillisten tarinoiden äärelle.

Tarinoita piipun juurelta aloitti näyttelykierron Varkaudesta, jossa se on esillä 26.5. - 3.9.2017. Syksyllä näyttely siirtyy Valkeakoskelle  9.9. - 15.10.2017. Forssaan näyttely saadaan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden päätteeksi 23.10.2017 - 5.1.2018 jolloin näyttely on vapaasti tutustuttavissa Näyttelytila Vinkkelissä (Kaupunginkirjaston 2. kerros).

Tarinoita piipun juurelta starttasi Varkaudesta ja saapuu Valkeakosken kautta Forssaan lokakuun loppupuolella.



Autokuskina ja kirjoittajana: Tuuli Ravantti


keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Aarteita arkistosta!

Olen työskennellyt Forssan museolla Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen arkiston parissa väitöskirjani esitarkastuksen ajan. Vuonna 1923 perustetun yhdistyksen arkisto on ollut iloinen ja pölyinen sekamelska, joten museoasiantuntijana olen työstänyt sitä arkistokelpoiseen kuntoon.


Arkisto ennen järjestämistä. Kuva: Maria Vanha-Similä.

Museo pyysi arkistoprojektistani myös blogikirjoitusta. Keksin heti ainakin tusinan ideoita, sillä arkisto on runsas, rönsyilevä sekä sisältää paljon mielenkiintoisia ykistyiskohtia.

Yhdistyksen arjessa on näkynyt sen toimijoiden innostus, unelmat, mutta myös realismi. On haaveiltu isosti, mutta menty pikkuhiljaa eteenpäin. Yhdistys ylläpiti Forssan museota vuoteen 2010 asti, jolloin se siirtyi kaupungille. Pienellä museolla on siis pitkät juuret, joilla se voi kurkotella yhä ylemmäs.

Olen valinnut tähän kuvia ja pieniä yksityiskohtia yhdistyksen arkistosta, jotka kuvaavat yhdistyksen toiminnan vuosikymmeniä. Täältä löytyy tarkempaa tietoa yhdistyksestä.


Yhdistyksen tavoite oli alusta lähtien oma museo. Esineiden keräys museota varten aloitettiin laskiaistapahtumassa Forssan Yhteiskoulussa vuonna 1924. Lounaishämäläiset innostuivat tuomaan paikalle runsaasti vanhoja esineitään. Yhdistyksen museo on toiminut eri paikoissa vuosikymmenien saatossa. Nykyisissä tiloissaan Kehräämöllä museo aloitti vuonna 1980. Yhdistyksen arkistosta löytyi hauska yksityiskohta koskien vanhan puuvillamakasiinin korjaustöitä. Museorakennuksen paikkaustiilet ovat peräisin vanhasta puretusta forssalaisten kaipaamasta Säästöpankki-rakennuksesta. Pieni pala Piparkakkutaloa on siis yhä olemassa Forssan museon seinissä.



Vuonna 1934 Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuokrasi tilat museolle Viksbergin kartanolta. Kuva: Forssan museon kokoelma.

Julkaisutoiminta on ollut keskeinen osa yhdistyksen arkea. Se on julkaissut vuosikirjaa jo vuodesta 1924 lähtien. Tämä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain ilmestyvä julkaisu pitää sisällään Lounais-Hämettä koskevia artikkeleita. Julkaiseminen on ollut yhdistykselle iso ponnistus, mutta vuosikirjat ovat herättäneet kiinnostusta. Esimerkiksi 1960-luvulla vuosikirjoja pyydettiin Kongressin kirjastoon Washingtoniin. Tämä maailman suurin kirjasto toimii myös Yhdysvaltojen kansalliskirjastona. 

Tietoa yhdistyksen vuosikirjoista löytyy täältä.

Yhdistys järjesti Lounais-Hämeessä monenlaisia juhlia kotiseutuhengen nostattamiseksi, mutta myös kerätäkseen varoja toimintaansa. Vuosikymmenien saatossa yhdistys piti mm. lukuisia kokko- ja maakuntajuhlia Tammelan Saaren kansanpuistossa.


Lento- ja ilmailupäivät yhdistys järjesti Tammelassa vuonna 1928. Kuvaaja Esko Aaltonen. Kuva: Forssan museon kokoelma.


Yhdistyksen aloitteesta on pystytetty myös patsaita eri puolille Lounais-Hämettä. Esimerkiksi Tammelan kirkon edustalle tuli Hakkapeliittapatsas 30-vuotiseen sotaan osallistuneiden ratsumiesten kunniaksi vuonna 1932. Veikko Kyanderin suunnittelema muistomerkki muurattiin ratsutilojen mailta tuoduista lohkokivistä.

Hakkapeliittapatsaan juhlallinen paljastustilaisuus pidettiin 2.10.1932. Juhlissa puhui mm. kirjailija Jalmari Finne. Hän antoi myös seikkaperäisiä ohjeita juhlien järjestämiseen.








Hakkapeliittapatsasta rakennetaan syyskuussa 1932. Kuva Forssan museon kokoelma. Kuva löytyi yhdistyksen arkistosta.


Yksityiskohta yhdistyksen arkistosta. Vanha ystävänne Jalmari Finne. Kuva: Maria Vanha-Similä.

Suomen ensimmäinen kotiseututalo, Lounais-Hämeen Pirtti, valmistui Saaren kansanpuistoon vuonna 1946. Yhdistyksellä oli myös lukuisia kotiseutukerhoja ympäri Lounais-Hämettä. Omat alayhdistykset toimivat myös Helsingissä, Turussa ja Tampereella.



Turkka Mali esiintyi Forssa-Kerhon vuosikokouksessa vuonna 1985. Kuvaaja Esko Thomsson. Kuva: Forssan museon kokoelma. 

Työ yhdistyksen asiakirjojen parissa on ollut hurjan mielenkiintoista. Arkisto kertoo yhdistyksen pitkäjänteisestä työstä, joka on toisaalta nojautunut perinteisiin, mutta usein työote on ollut myös moderni ja innovatiivinen. Asiakirjojen mukaan yhdistys esimerkiksi pohti jo vuonna 1930, että museon tulisi saada talonpoikaiskulttuurin ohella erikoisen voimakkaasti edustetuksi tehdaskulttuuri.

Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys on ollut merkittävä paikallinen toimija, jolla on ollut myös kattavat yhteydet valtakunnan tasolle. Siellä on ollut myös esimerkiksi julkaisujen vaihtoa ulkomaisten museoiden ja yliopistojen kanssa. Arkistoprojektin myötä asiakirjat säilyvät myös tulevaisuudessa museon ja tutkijoiden käytössä uusia löytöjä ja tulkintoja varten.






Arkisto valmiina siirtymään museon arkistoon. Ei enää ruosteisia klemmareita ja niittejä, muovitaskuja ja nuhjuisia kansioita. Myös arkistoluettelo on tullut käyttäjäystävällisempään muotoon. Kuva: Maria Vanha-Similä.


Teksti: Maria Vanha-Similä
Lisätiedot: maria.vanha-simila@forssa.fi


tiistai 7. maaliskuuta 2017

16-vuotiaana Platiin

Forssassa 27.10.2016 Sinikka Lehtelän haastattelun perusteella:


Sinikka kehruukoneen äärellä.

- Froteesäkkejä hain Ajoneuvoon ja Terveyskeskuksen vuodeosastolle, Sinikka kertoo. Niistä tehtiin siivouspyyhkeitä, kylvettäjä saumasi ne. Ne oli edullisia ja hyviä käytössä. Froteesäkkejä sai hakee, kun tilasi likoilta (tehtaanmyymälästä).
- Ei froteesäkit mitään harvinaisia ollut, Sinikka kertoo, kun kysyn miten froteesäkkejä sai.
- Froteesta äiti ompeli pyyhkeitä ja tytär Riitta ompeli kylpytakit mökille.
- Froteesäkkejä sai vielä 20 vuotta sitten, kun jäin eläkkeelle, Sinikka sanoo. Laskemme, että 1990-luvun puoleenväliin.



- Tulin tehtaalle töihin 15-vuotiaana, jatkaa Sinikka (s. 1936), olin tehtaalla jo kun kävin rippikoulun. Kun tuli töihin, sai kangaskortteja. Ensiksi olin säättilikkana Kehräämön toisessa kerroksessa. 16-vuotiaana siirryin Platiin, (uuteen osaan, kolmanteen kerrokseen) kehräämään. Hoidin puoltatoista konetta, kolmea sivua, koneet oli sillai peräjälkeen.


Platin henkilökuntaa 1950-luvun alussa. Kuvat Sinikka Lehtelän kokoelmista.



- Tehtaanmyymälä oli sillon torilla, semmonen kivitalo. Muistan kun heti sodan jälkeen jonotettiin äidin kanssa, jono oli pitkä, ei meinannu lapsena jaksaa jonottaa, montaa tuntia pysyä paikallaan.
- Sodan jälkeen jonotettiin kankaita, ei vielä sirosäkkiä, jokainen joka jonotti sai kankaan, sen takia lapsetkin oli mukana, että saatiin enemmän, kun ei mitään mistään siihen aikaan saanu.
- Sirosäkkejä on meillä kotona ollut paljon. Sirosäkki oli tarpeellinen.


Tehtaanmyymälä torilla. Kuva Iris Toivolan leikekirjasta. 


Itse Sinikka ei ole ommellut, mutta äiti ompeli paljon tyynyliinoja ja pussilakanoita.
- Niitä olen repinyt jo matonkuteiksi, Sinikka sanoo. Katson mökiltä seuraavan kerran kun käyn. Tuon sirosäkillisen malliksi.
- Tyttärentytär Sara teki Helsingissä koulussa rykkityykistä hienon takin.
Pyydän Sinikkaa kysymään, olisiko takki vielä tallella.



Kiitos Sinikalle muistelun jakamisesta!





Puuvillapäiväkirjat-näyttely nyt Näyttelytila Vinkkelissä, 
kirjaston toisessa kerroksessa, 
jossa esillä sirosäkkitekstiilejä ja sirosäkkimuistoja. 



tiistai 28. helmikuuta 2017

Elämä on kuin tilkkutäkki

Forssassa 23.9.2016 Marita Vuorenmaan haastattelun perusteella:

Kuva Forssan kansalaisopiston opistolaiskunnan albumista.






Usein ensimmäiset muistot liittyvät siihen, kun mentiin tehtaankauppaan yhdessä äidin kanssa. Niin Maritankin muistoissa. Forssassa melkein joka perheessä tai ainakin perhe- tai tuttavapiirissä joku oli tehtaalla töissä, niin käytössä oli tehtaan henkilökuntakortti, jonka avulla sirosäkin sai haettua. Tehtaankaupan paikan haastateltavat muistavat useasti vaihtuneen; se on sijainnut Puistolinnan päädyssä, Kehräämön puusepänverstaassa, Saunasillan kupeessa vanhassa pesulassa.

Myyntiin kelpaamatonta kangaspalaa ja silppua poltettiin 1970-luvulla Finlaysonin voimalaitoksessa. Sieltä vuonna 1974 pelastettiin yksi säkillinen, koska arveltiin että saaja olisi kovasti iloinen palat saatuaan. Niin kävikin; Säkissä oli kapeita suikaleita, joista Marita ompeli värikkään päiväpeiton. Tavallaan siis sirosäkkiä tämäkin. Peitto on edelleen tallella ja on ollut kovasti käytössä valmistumisensa jälkeen.









Sirosäkin palat ja suikaleet ja erilaiset materiaalit saivat monien mielikuvituksen kukkimaan. Koska materiaalia oli rajattu pala, yhdisteltiin kankaita uusilla tavoilla ja tuotokset olivat uniikkeja ja aikakautensa tekstiili- ja vaatetustaidetta. Rykkityykiä ei välttämättä enää 1970-luvulla tullut säkeistä vastaan tai sitä ollut säkkimateriaalina, vaan säkit olivat lakanakankaasta.

Forssassa oli paljon ompelijoita vielä 1970-luvulla, sillä vaatekauppoja oli vähän ja taloustilanne tiukka. Kaikki, jotka ompelukoneen vain omistivat ompelivat myös itse. Paloista tehtiin palojen pienuuden vuoksi paljon lastenvaatteita, joita ei tähän päivään ole paljoa säästynyt, sillä käyttökulutus on ollut kovaa. Hienommista kankaista tehtyjä ns. juhlavaatteita on säilytetty muistoina. Mustista hienoista paloista on ommeltu naisille juhlapukuja, valkoisista ”polttokankaista” hienoja paitoja, joista saattoi löytyä myös röyhelöitä. Maritan tädillä oli mm. musta hieno ristiäishame. Kun intianpuuvilla tuli tehtaalle 1970-luvulla, Marita teki siitä ihanan keveän kesämekon ja paksummasta puuvillasta ison lierihatun.





Jos säkistä löytyi isompia kappaleita, niistä tehtiin kodin tekstiilejä; verhoja, vuodevaatteita, froteepaloista pyyhkeitä. Näissä oli toisiinsa yhdistetty ehkä vain muutama isompi pala tai yhdestä isosta palasta sai parikin tyynyliinaa. Yleinen sirosäkkipala 1970-luvulla oli sydänkuvioinen Arja Mattilan 1971 suunnittelema Onni-kangas. Se ylitti Finlaysonilla ensimmäisenä kankaana miljoonan painometrin rajan ja sai lempinimen Miljoonasydän. Kuosi oli tuotannossa vuosikausia ja se tuli uustuotantoon 2000-luvulla. Alkuperäisvärityksiä olivat vihreä, punainen, sininen ja ruskea, joita sirosäkistä usein löytyi. Uuden paluun Onni teki punavalkoisena ja harmaa-valkoisena.

Tulee pakostikin tunne, että säkittäjät tiesivät ihmisten tarvitsevan kangasta ihan jokapäivästä elämistä varten ja laittoivat säkkiin palat isoina sen enempää halkomatta. Omana aikakautenaan suurena ihastuksena oli säkistä löytyvä väliverhokangas, joka oli erittäin suosittua ja muodikasta.


Ennen pussilakanan tuloa 1967 käytettiin vuodevaatteina aluslakanaa ja päällilakanasta käännettiin yläosa peiton päälle. Päällilakanoissa oli usein ommeltu itsevirkattu pitsikaitale koristeeksi tai nimikointiosa kääntyi peiton päälle. Tämän pitsiosan forssalaiskodeissa usein korvasi sirosäkistä löytynyt pitkä kaitale painokangasta, usein kukallista, joka nyt värikkäästi kääntyi peiton päälle. Maritan päälilakanassa peiton päälle kääntyvät keltaiset painetut kukat.




Kiitos Maritalle muiston jakamisesta!










Lisää sirosäkkimuistoja ja sirosäkkivaatteita Näyttelytila Vinkkelissä 24.3.2017 asti. 


tiistai 21. helmikuuta 2017

Oli kuin joulu


Forssassa 16.9.2016 Iris Toivolan haastattelun perusteella:




- Se oli suuri hetki, kun säkki tuotiin kotiin; istuttiin lattialla ja lajiteltiin kankaita, Iris aloittaa. Säkissä oli pelkästään puuvillakankaita, puuvillakaupungissa kun ollaan, oli semmosiakin säkkejä, missä oli vaan vakosamettia. Joskus samettia oli sen verran isoja paloja, että sai lapsille housut. Vanhemmalle lapselle vielä ompelin vaatteita sirosäkistä. Palat oli 30 senttisiä, joskus joukossa oli 50 senttiäkin leveitä paloja.

- Siihen aikaan tärkeintä oli saada lapsille vaatteita. Kaikki oli käytännöllistä ja tehtiin vaan tarpeeseen; tyynyliinoja ja lakanoita. Sirosäkkiä ei luotu puutteeseen, mutta siroista tehtiin puutteen takia.

- Säkissä oli 10 kiloa kangasta, vakosametti painoi enemmän, niin sitä oli säkissä vähemmän kuin muuta kangasta. Froteesäkit oli harvinaisia, oikein harvinaista herkkua.

Sirosäkki oli kaivattu asia, sillä se sisälsi uusia kankaita, kun normaalisti jouduttiin käyttämään ompeluun vanhoja vaatteita, mitä käännettiin ja väännettiin niin kauan kuin voitiin.

- Torstaina oli vieraitten päivä. Pitkä jono. Ihmiset tuli jo neljän, viiden aikaan aamulla jonottamaan. Tehtaalaiset sai säkkejä muutenkin kuin torstaina henkilökuntakorttia vastaan. Korttia lainattiin tutuille, eikä siitä niin tarkkoja oltu, tarpeeseen se tuli.

Tehtaankauppa oli sota-ajan jälkeen torilla. Maalaiset tulivat paikalle jo torstain vastaiseksi yöksi ja vahtivuoroja vaihdettiin, kun toinen välillä nukkui ja toinen jonotti. Mammoja tuotiin reessä valkkaamaan sirosäkkiä, miesväki kävi sillä välin Erkon romutarhassa tai salaa Alkossa.

- Kolmeen säkkiin sai katsoa, sitten piti ottaa tai jättää.
- Kankaissa oli usein tehdassauma, Iris sanoo ja näyttää kankaanpaloja, jotka on yhdistetty toisiinsa paksummalla langalla. - Saumakohta kulki silti hyvin painokoneiden läpi. Nämä saumakohdat kuitenkin leikattiin myytävistä kankaista pois ja laitettiin sirosäkkeihin. Pula-aikana jotkut purkivat tämän langankin talteen.

Tehtaanmyymälä sijaitsi hetken Saunasillan kupeessa.

























IRIS

Iris Toivola tuli tehtaalle töihin vuonna 1948. 24 vuotta hän oli työnjohtajana kankaiden tarkastusosastolla ja 17 vuotta Finlaysonin tehtaanmyymälän myymälänhoitajana. Myymälä oli silloin juuri muuttanut Yhtiön saunalle, saunan yläkertaan, Saunasillan viereen. Tila oli matala ja sinne oli vaikea tuoda tavaraa. Sirosäkkejä tuotiin lankkuja pitkin vetäen. Ihmiset jonottivat niitä pitkiä portaita pitkin.

1979 tehtaanmyymälä muutti Kehräämöalueelle entiseen puusepänverstaaseen. Myymälä ehti olla rakennuksessa kolme ja puoli vuotta, kun Forssan kaupunki osti Kehräämön alueen rakennukset. Siitä muutettiin Kutomoalueelle, rakennukseen, joka nyt on purettu, kun automaattikutomo lopetti toimintansa ja rakennukseen tehtiin kauppakeskus.

- Sirosäkkiä myytiin niin kauan kun olin töissä (vuoteen 1991). Loppuaikana tuli sitten kilotavara, eikä kankaita enää säkitetty. Sain käydä tehtaan Saabilla Tampereella valitsemassa kilotavaralaatikoita Forssan myymälään tuotavaksi.

Iris organisoi myymälässä mm. erilaisia ideailtoja ja tekstiilitoreja. Myymälässä oli asiakkaille lainaksi muovisia kaavoja ja asiakkaita neuvottiin vaatteiden ompelussa.






ISOÄITI

Iriksen isoäiti (s.1879) ompeli poljettavalla Pallas-merkkisellä ompelukoneella vörkkeleitä, esiliinoja, joita Iriksen äiti (s. 1901) kävi alle kymmenvuotiaana myymässä Somerollapäin tai vaihtamassa ne leipään. 

Vörkkeleissä kangassoiroja oli yhdistetty toisiinsa pystysuuntaisesti. Kun leipäpalat oli tuotu kotiin, lähdettiin uudelle reissulle, kun isoäiti oli saanut jälleen uusia vörkkeleitä ommelluksi. Isoäiti oli sitä mieltä, että ei saanut kerjätä vaan on parempi vaihtaa tavaraa.

Isoäidin aikaan sirosäkkejä ei 1900-luvun alussa ollut. Forssan puuvillatehtaan kangasjätettä vietiin silloin kaatopaikalle, josta ihmiset hakivat kangasta ja tiesivät mikä päivä kaatopaikkakuorma oli tulossa. Tästä kaatopaikkakankaasta tehtiin myös isoäidin vörkkelit.


POLSTERIT

Sirosäkkien säkit oli alkuaikoina tehty rykkityykistä. Rykkityyki oli paksua painoliinakangasta, jossa oli painossa tullut päällekkäin monien painokuosien värejä. Kun pari kolme kerrosta rykkityykiä ompeli päällekkäin, sai niistä hyviä olkipatjoja, polstereita. 

Myöhemmin ei enää vaihdettu ja käytetty olkia, kun tehtaalta sai ylimenokuitua, joita sitten kuidun paakkuuntuessa patjan sisällä kasoiksi, nypittiin tietyn väliajoin taas kuohkeaksi.




Kuvat Iris Toivolan leikekirjasta.








Kiitos Irikselle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 






tiistai 14. helmikuuta 2017

Paratiisi


Forssassa 6.10.2016  Aila Penttilän haastattelun perusteella:











Valokuvan alareunassa naiset kantavat sirosäkkiä vanhassa Forssan keskustassa, missä nykyisellä torilla on vielä tehtaan kangaskauppa, vanha linja-autoasema ja Shellin huoltoasema. Uuden linja-autoaseman tellingit näkyy, kun asemarakennuksen kellotornia tehdään (linja-autoasema on valmistunut 1958). Kirkko on paikallaan ja Osuuspankin uusi rakennus on jo kohonnut Vapaudenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmaan. Vanhasta ajasta kertoo vielä kuvan oikeassa reunassa puiset rakennukset, joista yksi on lato. Linja-autoaseman edustalla on neljä linja-autoa, yksi voi olla sellainenkin millä Aila ja äiti tulivat Forssaan.

Humppilasta kulki siihen aikaan monta linja-autovuoroa Forssaan. Humppilan Huhtaalla oli linja-autopysäkki ihan Huhtaan koulun vieressä, sata metriä Ailan kotoa. Niinä kertoina ja aamuina, kun äidin kanssa kahdestaan lähdettiin sirosäkkireissuun, Aila heräsi siihen ihanaan tuoksuun, kun äiti oli leiponut kakkua, -ohrakakkua, maailman parasta. Humppilassa sanottiin kakkua, jossakin muualla kakkoo ja jossakin hiivaleipää, vaaleaa leipää kuitenkin tarkoittaen. Äiti oli noussut leipomaan jo neljän aikaan aamulla.

Tehtaalaisia kulki töihin samalla linja-autolla ja auto oli täynnä. Oli aina pimeä kun lähdettiin. Siihen aikaan tie oli mutkikas santatie, pöly nousi auton perään ja tiessä oli paljon töyssyjä. Lipunmyyjä nosti autoon ja keräsi maksut. Ailalle tuli paha oli linja-autossa, joten äiti sai järjestettyä aina niin, että istuttiin edessä. Linja-automatka tarkoitti ikävästi sitä, että aamulla ei paljoa aamupalaa ollut syönyt, ettei paha olo tule.

Pitkä jono tehtaankaupalle oli jo aina, kun linja-auto ajoi Forssan asemalle. Oltiin jonon päässä, mutta ei mitään hätää. Äidillä oli lämpimäiskakku mukana, ei siis haitannut vaikka oltiin myöhässä; parempi pussi äitiä varten oli jo etukäteen katsottu valmiiksi. Jälkeenpäin on vasta tajunnut, että se oli sen ajan korruptiota.
Kuponki sirosäkkiä varten oli äiti saanut Lyydia-serkultaan, joka oli tehtaassa töissä ja sirosäkki oli palkan lisä. Lyydia Aaltonen oli serkkutytön nimi ja hän oli suunnilleen samanikäinen kun äiti, joka oli syntynyt vuonna 1909. Kaksi siropussia sai avata ja katsoa ja sitten piti ottaa. Äidille oli selvästi katsottu etukäteen parempia pusseja. Pussin sai jättää säilytykseen kauppaan siksi ajaksi, kun käveltiin Lamminrantaan Lyydialle kylään. Se tuntui silloin pienenä tyttönä pitkältä matkalta. Lyydialla oli ruoka laitettuna, ja se oli maailman parasta, mitä ikinä sitten oli, sillä oli jo niin nälkä, kun aamulla ei ollut voinut paljoa syödä. Marjapuurot vielä ruoan päälle.

Lyydian mökki Lamminrannassa purettiin viimeisten joukossa. Mökki oli pienelle tytölle silloin kuin paratiisi, ihan kuin olisi ollut sadussa. Kirjahyllyn päällä oli Iltakellot-patsas, jota tyttö tuijotti aina pitkään, kun äiti ja Lyydia puhuivat. Välillä ehkä torkahdettiinkin, kun oli niin aikaisin lähdetty matkaan. Siihen aikaan lapset oli hiljaa, eikä aikuisten puhetta sopinut keskeyttää. Myöhemmin Aila sai patsaan itselleen.

Kun palattiin linja-autolle neljän viiden aikaan, otettiin kaupasta pussi mukaan ja ajettiin mutkaista tietä takaisin Humppilaan. Otettiin taas edestä paikka, ettei tule paha olo. Ja kun päästiin kotiin, voi että; äiti pamautti sirosäkin pirtin permannolle ja sitten oli kuin joulu olis tullut. Kaikki tuli katsomaan ja kankaat, ne oli mahtavia, äiti sai aina niin hyvän säkin.


Sinä aikana kun sirosäkkimatkoja äidin kanssa kaksin tehtiin, oli Aila (synt. 1942) neljästä kuuteen vuoden ikäinen. Ailalla oli kaksi vanhempaa sisarta Liisa, kahdeksan vuotta vanhempi ja Anja, kymmenen vuotta vanhempi, jotka olivat niinä päivinä koulussa. Sirosäkistä sai itse valita mistä itselle tehdään. Toisella puolella tietä asui silloin vielä ompelija, Aino Virtanen perheineen, joka sitten taikoi kankaista vaikka mitä. Aino osasi katsoa mistä sai hihaa ja mistä miehustaa. Yksi mieleen jääneistä oli kaistalehame, joka nimensä mukaan oli tehty kapeista kaistaleista, jotka ommeltiin pystysuorasti hameeksi.

Säkki itse oli rykkityykiä ja siitä tehtiin piahtotakkeja (navettamekkoja) kestävyytensä vuoksi. Isoisä oli tullut Ruotsista ja kotona käytettiin paljon ruotsinkielen murteesta käännettyjä sanoja, jotka oli taas murteistettu Humppilan murteelle. Lieneekö sana sitten kääntynyt sitä kautta, mietimme? Rykkityykistä tehtiin paksuutensa vuoksi myös polstareita, patjan päällisiä.

pihatto, pihatti, piahto = navetta
polstari = patja, myöskin polsteri

Ennen kouluikää Aila oli aamuisin mukana navetassa ja kävi piahtokoulua; istui jakkaralla oman lehmänsä takana, niitä oli navetassa kuusi seitsemän, ja teki muistiinpanoja, vaikka ei kirjoittaa vielä osannutkaan.

Sodan jälkeen oli pula-aika, ja jos kangasta olikaan, sitä sai ostettua tiskin alta. Joten sirosäkki oli pelastus. Kun jotain sai, se oli suuri juttu, muttei sitä silloin ajatellut että kaikki oli kortilla. Nykyisin ei lapset enää pysty niin iloitsemaan kuin silloin. 

Lapsuudesta on jäänyt Ailalle ihanat muistot. Isosisko Liisa vältti kaikilta pahoilta asioilta. Isä oli sodassa, vielä senkin jälkeen, kun vapautui vankileiriltä Venäjältä, mistä oli 1940/1941 tullut tieto, että kaatunut, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Aila syntyi sitten vuonna 1942. Aila muistaa miten isää mentiin vastaan Palomäen pysäkille, minne Forssan pässi pysähtyi, kapearaiteisella kulkevaa junaa kutsuttiin Humppilassa Forssan pässiksi, vaikka se forssalaisille tarkoitti tekstiilitehtaiden välillä kulkevaa junaa, niin pässillä pappa tuli; oltiin Anjan ja Liisan kanssa vastassa ja Ailan päässä oli punainen lentäjänlakki, sellanen mikä peitti korvat ja oli leuan alta solmittu, ja sitten isä, jota papaksi vallan kutsuttiin, nosti syliin. Vain se hetki on jäänyt.


Niistä siropaloista, joista ei tullut mitään isompaa, tuli matonkudetta. Kangaspuut oli aina pystyssä. Vieläkin niitä mattoja on käytössä. Vieläkin niiden muistojen päällä kävellään.








Kiitos Ailalle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen.