Vorssammuseo 3.0

tiistai 21. helmikuuta 2017

Oli kuin joulu


Forssassa 16.9.2016 Iris Toivolan haastattelun perusteella:




- Se oli suuri hetki, kun säkki tuotiin kotiin; istuttiin lattialla ja lajiteltiin kankaita, Iris aloittaa. Säkissä oli pelkästään puuvillakankaita, puuvillakaupungissa kun ollaan, oli semmosiakin säkkejä, missä oli vaan vakosamettia. Joskus samettia oli sen verran isoja paloja, että sai lapsille housut. Vanhemmalle lapselle vielä ompelin vaatteita sirosäkistä. Palat oli 30 senttisiä, joskus joukossa oli 50 senttiäkin leveitä paloja.

- Siihen aikaan tärkeintä oli saada lapsille vaatteita. Kaikki oli käytännöllistä ja tehtiin vaan tarpeeseen; tyynyliinoja ja lakanoita. Sirosäkkiä ei luotu puutteeseen, mutta siroista tehtiin puutteen takia.

- Säkissä oli 10 kiloa kangasta, vakosametti painoi enemmän, niin sitä oli säkissä vähemmän kuin muuta kangasta. Froteesäkit oli harvinaisia, oikein harvinaista herkkua.

Sirosäkki oli kaivattu asia, sillä se sisälsi uusia kankaita, kun normaalisti jouduttiin käyttämään ompeluun vanhoja vaatteita, mitä käännettiin ja väännettiin niin kauan kuin voitiin.

- Torstaina oli vieraitten päivä. Pitkä jono. Ihmiset tuli jo neljän, viiden aikaan aamulla jonottamaan. Tehtaalaiset sai säkkejä muutenkin kuin torstaina henkilökuntakorttia vastaan. Korttia lainattiin tutuille, eikä siitä niin tarkkoja oltu, tarpeeseen se tuli.

Tehtaankauppa oli sota-ajan jälkeen torilla. Maalaiset tulivat paikalle jo torstain vastaiseksi yöksi ja vahtivuoroja vaihdettiin, kun toinen välillä nukkui ja toinen jonotti. Mammoja tuotiin reessä valkkaamaan sirosäkkiä, miesväki kävi sillä välin Erkon romutarhassa tai salaa Alkossa.

- Kolmeen säkkiin sai katsoa, sitten piti ottaa tai jättää.
- Kankaissa oli usein tehdassauma, Iris sanoo ja näyttää kankaanpaloja, jotka on yhdistetty toisiinsa paksummalla langalla. - Saumakohta kulki silti hyvin painokoneiden läpi. Nämä saumakohdat kuitenkin leikattiin myytävistä kankaista pois ja laitettiin sirosäkkeihin. Pula-aikana jotkut purkivat tämän langankin talteen.

Tehtaanmyymälä sijaitsi hetken Saunasillan kupeessa.

























IRIS

Iris Toivola tuli tehtaalle töihin vuonna 1948. 24 vuotta hän oli työnjohtajana kankaiden tarkastusosastolla ja 17 vuotta Finlaysonin tehtaanmyymälän myymälänhoitajana. Myymälä oli silloin juuri muuttanut Yhtiön saunalle, saunan yläkertaan, Saunasillan viereen. Tila oli matala ja sinne oli vaikea tuoda tavaraa. Sirosäkkejä tuotiin lankkuja pitkin vetäen. Ihmiset jonottivat niitä pitkiä portaita pitkin.

1979 tehtaanmyymälä muutti Kehräämöalueelle entiseen puusepänverstaaseen. Myymälä ehti olla rakennuksessa kolme ja puoli vuotta, kun Forssan kaupunki osti Kehräämön alueen rakennukset. Siitä muutettiin Kutomoalueelle, rakennukseen, joka nyt on purettu, kun automaattikutomo lopetti toimintansa ja rakennukseen tehtiin kauppakeskus.

- Sirosäkkiä myytiin niin kauan kun olin töissä (vuoteen 1991). Loppuaikana tuli sitten kilotavara, eikä kankaita enää säkitetty. Sain käydä tehtaan Saabilla Tampereella valitsemassa kilotavaralaatikoita Forssan myymälään tuotavaksi.

Iris organisoi myymälässä mm. erilaisia ideailtoja ja tekstiilitoreja. Myymälässä oli asiakkaille lainaksi muovisia kaavoja ja asiakkaita neuvottiin vaatteiden ompelussa.






ISOÄITI

Iriksen isoäiti (s.1879) ompeli poljettavalla Pallas-merkkisellä ompelukoneella vörkkeleitä, esiliinoja, joita Iriksen äiti (s. 1901) kävi alle kymmenvuotiaana myymässä Somerollapäin tai vaihtamassa ne leipään. 

Vörkkeleissä kangassoiroja oli yhdistetty toisiinsa pystysuuntaisesti. Kun leipäpalat oli tuotu kotiin, lähdettiin uudelle reissulle, kun isoäiti oli saanut jälleen uusia vörkkeleitä ommelluksi. Isoäiti oli sitä mieltä, että ei saanut kerjätä vaan on parempi vaihtaa tavaraa.

Isoäidin aikaan sirosäkkejä ei 1900-luvun alussa ollut. Forssan puuvillatehtaan kangasjätettä vietiin silloin kaatopaikalle, josta ihmiset hakivat kangasta ja tiesivät mikä päivä kaatopaikkakuorma oli tulossa. Tästä kaatopaikkakankaasta tehtiin myös isoäidin vörkkelit.


POLSTERIT

Sirosäkkien säkit oli alkuaikoina tehty rykkityykistä. Rykkityyki oli paksua painoliinakangasta, jossa oli painossa tullut päällekkäin monien painokuosien värejä. Kun pari kolme kerrosta rykkityykiä ompeli päällekkäin, sai niistä hyviä olkipatjoja, polstereita. 

Myöhemmin ei enää vaihdettu ja käytetty olkia, kun tehtaalta sai ylimenokuitua, joita sitten kuidun paakkuuntuessa patjan sisällä kasoiksi, nypittiin tietyn väliajoin taas kuohkeaksi.




Kuvat Iris Toivolan leikekirjasta.








Kiitos Irikselle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 






tiistai 14. helmikuuta 2017

Paratiisi


Forssassa 6.10.2016  Aila Penttilän haastattelun perusteella:











Valokuvan alareunassa naiset kantavat sirosäkkiä vanhassa Forssan keskustassa, missä nykyisellä torilla on vielä tehtaan kangaskauppa, vanha linja-autoasema ja Shellin huoltoasema. Uuden linja-autoaseman tellingit näkyy, kun asemarakennuksen kellotornia tehdään (linja-autoasema on valmistunut 1958). Kirkko on paikallaan ja Osuuspankin uusi rakennus on jo kohonnut Vapaudenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmaan. Vanhasta ajasta kertoo vielä kuvan oikeassa reunassa puiset rakennukset, joista yksi on lato. Linja-autoaseman edustalla on neljä linja-autoa, yksi voi olla sellainenkin millä Aila ja äiti tulivat Forssaan.

Humppilasta kulki siihen aikaan monta linja-autovuoroa Forssaan. Humppilan Huhtaalla oli linja-autopysäkki ihan Huhtaan koulun vieressä, sata metriä Ailan kotoa. Niinä kertoina ja aamuina, kun äidin kanssa kahdestaan lähdettiin sirosäkkireissuun, Aila heräsi siihen ihanaan tuoksuun, kun äiti oli leiponut kakkua, -ohrakakkua, maailman parasta. Humppilassa sanottiin kakkua, jossakin muualla kakkoo ja jossakin hiivaleipää, vaaleaa leipää kuitenkin tarkoittaen. Äiti oli noussut leipomaan jo neljän aikaan aamulla.

Tehtaalaisia kulki töihin samalla linja-autolla ja auto oli täynnä. Oli aina pimeä kun lähdettiin. Siihen aikaan tie oli mutkikas santatie, pöly nousi auton perään ja tiessä oli paljon töyssyjä. Lipunmyyjä nosti autoon ja keräsi maksut. Ailalle tuli paha oli linja-autossa, joten äiti sai järjestettyä aina niin, että istuttiin edessä. Linja-automatka tarkoitti ikävästi sitä, että aamulla ei paljoa aamupalaa ollut syönyt, ettei paha olo tule.

Pitkä jono tehtaankaupalle oli jo aina, kun linja-auto ajoi Forssan asemalle. Oltiin jonon päässä, mutta ei mitään hätää. Äidillä oli lämpimäiskakku mukana, ei siis haitannut vaikka oltiin myöhässä; parempi pussi äitiä varten oli jo etukäteen katsottu valmiiksi. Jälkeenpäin on vasta tajunnut, että se oli sen ajan korruptiota.
Kuponki sirosäkkiä varten oli äiti saanut Lyydia-serkultaan, joka oli tehtaassa töissä ja sirosäkki oli palkan lisä. Lyydia Aaltonen oli serkkutytön nimi ja hän oli suunnilleen samanikäinen kun äiti, joka oli syntynyt vuonna 1909. Kaksi siropussia sai avata ja katsoa ja sitten piti ottaa. Äidille oli selvästi katsottu etukäteen parempia pusseja. Pussin sai jättää säilytykseen kauppaan siksi ajaksi, kun käveltiin Lamminrantaan Lyydialle kylään. Se tuntui silloin pienenä tyttönä pitkältä matkalta. Lyydialla oli ruoka laitettuna, ja se oli maailman parasta, mitä ikinä sitten oli, sillä oli jo niin nälkä, kun aamulla ei ollut voinut paljoa syödä. Marjapuurot vielä ruoan päälle.

Lyydian mökki Lamminrannassa purettiin viimeisten joukossa. Mökki oli pienelle tytölle silloin kuin paratiisi, ihan kuin olisi ollut sadussa. Kirjahyllyn päällä oli Iltakellot-patsas, jota tyttö tuijotti aina pitkään, kun äiti ja Lyydia puhuivat. Välillä ehkä torkahdettiinkin, kun oli niin aikaisin lähdetty matkaan. Siihen aikaan lapset oli hiljaa, eikä aikuisten puhetta sopinut keskeyttää. Myöhemmin Aila sai patsaan itselleen.

Kun palattiin linja-autolle neljän viiden aikaan, otettiin kaupasta pussi mukaan ja ajettiin mutkaista tietä takaisin Humppilaan. Otettiin taas edestä paikka, ettei tule paha olo. Ja kun päästiin kotiin, voi että; äiti pamautti sirosäkin pirtin permannolle ja sitten oli kuin joulu olis tullut. Kaikki tuli katsomaan ja kankaat, ne oli mahtavia, äiti sai aina niin hyvän säkin.


Sinä aikana kun sirosäkkimatkoja äidin kanssa kaksin tehtiin, oli Aila (synt. 1942) neljästä kuuteen vuoden ikäinen. Ailalla oli kaksi vanhempaa sisarta Liisa, kahdeksan vuotta vanhempi ja Anja, kymmenen vuotta vanhempi, jotka olivat niinä päivinä koulussa. Sirosäkistä sai itse valita mistä itselle tehdään. Toisella puolella tietä asui silloin vielä ompelija, Aino Virtanen perheineen, joka sitten taikoi kankaista vaikka mitä. Aino osasi katsoa mistä sai hihaa ja mistä miehustaa. Yksi mieleen jääneistä oli kaistalehame, joka nimensä mukaan oli tehty kapeista kaistaleista, jotka ommeltiin pystysuorasti hameeksi.

Säkki itse oli rykkityykiä ja siitä tehtiin piahtotakkeja (navettamekkoja) kestävyytensä vuoksi. Isoisä oli tullut Ruotsista ja kotona käytettiin paljon ruotsinkielen murteesta käännettyjä sanoja, jotka oli taas murteistettu Humppilan murteelle. Lieneekö sana sitten kääntynyt sitä kautta, mietimme? Rykkityykistä tehtiin paksuutensa vuoksi myös polstareita, patjan päällisiä.

pihatto, pihatti, piahto = navetta
polstari = patja, myöskin polsteri

Ennen kouluikää Aila oli aamuisin mukana navetassa ja kävi piahtokoulua; istui jakkaralla oman lehmänsä takana, niitä oli navetassa kuusi seitsemän, ja teki muistiinpanoja, vaikka ei kirjoittaa vielä osannutkaan.

Sodan jälkeen oli pula-aika, ja jos kangasta olikaan, sitä sai ostettua tiskin alta. Joten sirosäkki oli pelastus. Kun jotain sai, se oli suuri juttu, muttei sitä silloin ajatellut että kaikki oli kortilla. Nykyisin ei lapset enää pysty niin iloitsemaan kuin silloin. 

Lapsuudesta on jäänyt Ailalle ihanat muistot. Isosisko Liisa vältti kaikilta pahoilta asioilta. Isä oli sodassa, vielä senkin jälkeen, kun vapautui vankileiriltä Venäjältä, mistä oli 1940/1941 tullut tieto, että kaatunut, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Aila syntyi sitten vuonna 1942. Aila muistaa miten isää mentiin vastaan Palomäen pysäkille, minne Forssan pässi pysähtyi, kapearaiteisella kulkevaa junaa kutsuttiin Humppilassa Forssan pässiksi, vaikka se forssalaisille tarkoitti tekstiilitehtaiden välillä kulkevaa junaa, niin pässillä pappa tuli; oltiin Anjan ja Liisan kanssa vastassa ja Ailan päässä oli punainen lentäjänlakki, sellanen mikä peitti korvat ja oli leuan alta solmittu, ja sitten isä, jota papaksi vallan kutsuttiin, nosti syliin. Vain se hetki on jäänyt.


Niistä siropaloista, joista ei tullut mitään isompaa, tuli matonkudetta. Kangaspuut oli aina pystyssä. Vieläkin niitä mattoja on käytössä. Vieläkin niiden muistojen päällä kävellään.








Kiitos Ailalle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 






maanantai 23. tammikuuta 2017

Samples, fabric bags and the life cycle of current clothing - i.e. Wear and Share in Forssa

The museums of Forssa, Södertälje (Sweden) and Struer (Denmark) are carrying out a joint museum project Wear & Share relating to textile heritage. During the project, the twin city museums will inspire, encourage and guide their collections and textile heritage-related activities in general. The aim is to develop the museums as places of participation, to promote the creative use of collections, to strengthen interactions between the generations and to share knowledge between the museum professionals. During the project, the collections of textiles will be digitised, memories will be collected and new will be created from old within the framework of courses and workshops. Each museum carries out activities suitable for its own location and collections.

A detail of work by student of Arts School for children and people. Photo: Teija Lauronen.


The project began in September 2016 at Forssa museum and will end in March 2017. The project involves an assembled Cotton diaries- exhibition in the Vinkkeli exhibition space, as well as a seminar, organised in conjunction, where textile heritage and museums will be considered from the aspect of learning and insight.

The activities relating to the Wear & Share project will branch out in many directions. Tanja Härmä, who has held a central role in the activities, states:

The Textile Heritage Project at Forssa Museum is comprised of two tasks in their entirety, with which I have been assisted by Alina Rämö and Pinja Heinilä. The first task has involved the digitalisation of fabrics donated by Ulla Nummikoski, along with the connected work phases: sorting, measurements, the perceiving of reports, markings, photography and cataloguing.  After the cataloguing, the fabrics will be present in the Piipunjuurella database.

www.piipunjuurella.fi

The second task has involved the collection of memories through bags of fabric pieces. The bags of fabric contained fabric write-offs that were sold through the Finlayson factory store and were available at a discount from the store up to the early 1990’s. Anyone was allowed to send bags of fabric pieces to the museum. In the main part, memories have been collected from groups, or taken from people through tips received. The memories collected are available for viewing at the Cotton diaries exhibition 28.2. -24.3.2017 in Vinkkeli, where a number of textiles made from the material in the bags of fabric pieces will also be featured.

Alongside these main activities, there are also sample sheets, also known as pattern cards, for utilisation in creative workshops. The sorting out of pattern cards in those to be preserved in the museum collections and in those to be used in workshops and for making the museum shop products lasted a total of two years. The sorting activities that required great concentration were carried out intermittently, by a great many people. The sample sheets are a unique summary of the Finlayson Forssa textile industry, because the cards have examples of all the fabrics that were manufactured in Forssa between the 1960-80s. Inspired by the colourful samples, the activity began at Forssa Art School and Wahren College.



A detail of work by student of Arts School for children and people. Photo: Teija Lauronen.
Art School for Children and Young People aimed to use the samples to investigate the recent past. Teija Lauronen says: "All of the art students- 4-17-year-olds- have, during the autumn, become familiar with the way of life, fashion and interior design of the 1970's. Then they have prepared their own work from samples obtained from the museum. All in all, about 250 works were completed. Among them are a variety of methods of implementation, from collages to ceramics, jewellery, futuro-houses and new textile prints. The works will be presented later during the spring at the "Discovery expedition" exhibition held at Helsinki Cable Factory, which celebrates the 35 years of operation of The Finnish Association of Art Schools for Children and Young People."


Calligraphy in the making, Photo: Vivian Majevski.
A calligraphy group from Wahren College and led by Vivian Majevski pondered during the autumn how to celebrate Finland's centenary of independence. Vivian says: "When we were planning the theme of the year, our thoughts were directed quickly towards the 170-year-old textile heritage of Forssa, along with its samples. We went through the museum fabric patterns looking for such shapes and patterns, from which letters could be formed. Lines, arcs, roundness, angularity, thinness, thickness – features linked to letters- were sought from the models. Our group has ten people, each of which will make their own book from samples that tells the whole process and the ideas behind it. In addition, we will save our work as a common result."

In addition, students from the Textiles and Clothing department of Forssa Vocational Institute were involved in the project, in connection with their studies. Karita Stenfors-Selkälä says:
"Tanja Härmä was present at the beginning of the textile heritage project. We pondered, in groups of ten students, general dress codes and fashion. We considered that we could buy fashion garments aimed at young people from some international clothing chain stores. We will then try, in cooperation with clothing chains, to investigate the origin of the products; where the product has been made, what materials have been used, what kind of dyeing process has been used and how has the product been transported to Finland. We also try to clarify the life cycle of the products, as well as the aspects relating to the journey of the product after its use in Finland. We try to present a vivid picture report of all of this."

And what will happen in the multicultural Södertälje and the domestic location of Bang & Olufsen in Struer? We’ll return to this later!




The project received a Capacity Development 
grant from the Nordic Culture Point. 

Translation in English: Darin Nolan.

Raportti kangaspakan juurelta eli Wear & Share Forssassa

Forssan, Södertäljen (Ruotsi) ja Struerin (Tanska) museoilla on käynnissä yhteinen tekstiiliperintöön liittyvä museoprojekti Wear & Share. Projektin aikana ystävyyskaupunkimuseot innostavat, kannustavat ja ohjaavat kokoelmiinsa ja tekstiiliperintöön yleisemmin liittyvää toimintaa. Projektin idea syntyi ystävyyskaupunkien kulttuuriväen tapaamisessa Södertäljessä keväällä 2015, jatkui skype-palavereissa kesän yli ja alkoi toimintana syksyllä 2016.

Yksityiskohta Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulun Amanda Hakalan (11v.) työstä. Kuva: Teija Lauronen.
Forssan museossa projekti on nyt elänyt puolisen vuotta, huipentuakseen maaliskuussa 2017 Vinkkelin näyttelytilaan koottavaan Puuvillapäiväkirjat –näyttelyyn ja sen yhteydessä järjestettävään seminaariin, jossa pohditaan, mitä kaikkea museoiden tallentamasta tekstiiliperinnöstä voikaan ammentaa.

Wear & Share –projektiin liittyvä toiminta rihmastoituu moneen suuntaan. Toiminnan keskiössä museolla on ollut Tanja Härmä kertoo:

Tekstiiliperintöprojekti on Forssan museolla sisältänyt kaksi suurempaa kokonaisuutta, joista toinen on Ulla Nummikosken lahjoittamien kankaiden digitointi ja toisena sirosäkkimuistojen kerääminen. ”Ulla-projektiin” on sisältynyt kankaiden läpikäynti lajittelusta, mittauksesta, raportin hahmottamisesta, merkinnästä, valokuvauksesta luettelointiin asti. Kankaat tulevat luetteloinnin jälkeen esille Piipun juurella –tietokantaan. Tästä valokuvausosuuden ovat tehneet ahkerat viestinnän työssäoppijat Alina Rämö ja Pinja Heinilä.



Kuvakaappaus Piipunjuurella -tietokannasta http://bit.ly/2jTtuPc



Toinen tehtävä on ollut sirosäkkeihin liittyvien muistojen kerääminen. Sirosäkki oli Finlaysonin tehtaanmyymälän poistokangassäkki, joita sai ostaa edullisesti tehtaanmyymälästä 1990-luvun alkuun saakka. Sirosäkkimuistoja on kuka tahansa saanut lähettää museolle. Pääosin muistot on kerätty ryhmistä tai otettu ihmisiin yhteyttä saatujen vinkkien kautta. Kerätyt muistot ovat luettavissa Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä 28.2. -26.3.2017 Vinkkelissä, jossa on myös esillä muutamia sirosäkkimateriaalista tehtyjä tekstiilejä.  


Osa projektia oli myös mallitilkkuarkkien, toiselta nimeltään kuosikorttien, hyödyntäminen luovissa työpajoissa. Kuosikorttien lajittelu museokokoelmissa säilytettäviin kappaleisiin ja työpajoissa tai museokauppatuotteissa hyödynnettäviin käyttökappaleisiin kesti kaikkiaan kaksi vuotta. Keskittymistä vaativaa lajittelutyötä tehtiin sysäyksittäin, monen ihmisen voimin. Mallitilkkuarkit ovat omanlaisensa tiivistelmä Finlaysonin tuotannosta Forssassa, sillä arkeissa on mallit kaikista kankaista, joita Forssassa valmistettiin 1960-80-lukujen aikana. Värikkäiden mallitilkkujen innostamaa toimintaa syntyi Forssan kuvataidekoululla ja Wahren-opistolla. 

Yksityiskohta Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulun oppilaan työstä. Kuva: Teija Lauronen.
Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulu lähti tutkimaan tilkkujen kautta lähimenneisyyttä. Opettaja Teija Lauronen kertoo: ”Kaikki kuviskoululaiset 4-17-vuotiaisiin ovat syksyn aikana tutustuneet 1970-luvun elämänmenoon, muotiin ja sisustukseen. Sitten he ovat valmistaneet oman työn museolta saaduista tilkuista. Kaikkiaan töitä tehtiin noin 250. Joukossa on monenlaista toteutustapaa kollaaseista keramiikkaan, koruihin, futuro-taloihin ja uusiin painokuoseihin. Teoksia tulee esille myöhemmin keväällä Helsingin kaapelitehtaalle järjestettävään ”Löytöretkellä” näyttelyyn, joka juhlistaa Lasten ja Nuorten kuvataidekoulujen liiton 35 vuoden toimintaa. ”


Työn äärellä: kalligrafiaa kankaista. Kuva: Vivian Majevski.
Vivian Majevskin ohjaama Wahren-opiston kalligrafiapiiri mietti syksyllä, miten juhlistaa Suomen itsenäisyyden 100-vuotta. Vivian kertoo: ”Kun suunnittelimme vuoden teemaa, ajatuksemme johtui pian 170-vuotiaan Forssan omaan tekstiiliperintöön, ja sen myötä mallitilkkuihin. Haimme museon kangasmalleista sellaisia muotoja ja kuvioita, joista saisi muodostettua kirjaimia. Malleista etsittiin viivoja, kaaria, pyöreyttä, kulmikkuutta, ohuutta, paksuutta – kirjaimiin liittyviä ominaisuuksia. Piirissämme on kymmenen ihmistä, joista jokainen tekee tilkuista omaa kirjaansa, joka kertoo koko prosessista ja sen takana olevista ajatuksista. Lisäksi tallennamme työskentelyämme yhteiseen teokseen.

Myös Forssan Ammatti-instituutin Tekstiili- ja vaatetuspuolen opiskelijat osallistuvat projektiin opintojensa yhteydessä. Opettaja Karita Stenfors-Selkälä kertoo:

Härmän Tanja kävi alustamassa tekstiiliperintöprojektin alkuun. Pohdimme kymmenen oppilaan ryhmässä yleisesti pukeutumista ja muotia. Mietimme, että ostamme nuorille suunnatun muotivaatteen jonkin kansainvälisen vaateketjun myymälästä. Pyrimme yhteistyössä vaateketjun kanssa selvittämään tuotteen alkuperän; missä tuote on tehty, mitä materiaaleja on käytetty, millaisia värjäysprosesseja on käytetty ja miten tuote on kulkenut Suomeen. Pyrimme myös selvittämään tuotteen käytön elinkaaren sekä sen, mihin tuote matkaa käytön jälkeen Suomessa. Tämän kaiken yritämme esittää elävästi kuvakertomuksen avulla.

Entä mitä tapahtuu kevään aikana monikulttuurisessa Södertäljessä ja Bang&Olufsenin kotipaikassa Struerissa? Siitä kerromme myöhemmin.


Projekti sai Osaamisen kehittämiseen suunnatun avustuksen Pohjoismaiselta Kulttuuripisteeltä.

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulukirje Forssan museolta

On aika rauhoittua jouluun, katsoa taaksepäin ja kiittää työtovereita ja yhteistyökumppaneita. Vuoden aikana Forssan museossa tapahtui paljon. Kahden vakinaisen työntekijän museo oli yli 40 ihmisen työn ja toimeliaisuuden keskus, ja noin 10 000 kävijän vierailukohde. Toimintamme tekivät mahdolliseksi Forssan kaupunkiOpetus- ja KulttuuriministeriöMuseovirastoPohjoismainen kulttuuripiste ja Finlayson Oy turvatessaan perus- ja projektirahoituksen.

Ronttismäen tehtaalaismuseo kauneimmassa talviasussaan sunnuntaina 18.12., Kalliomäen joulurauhan julistuksen aikaan.


Museolla olivat töissä Asta, Kati, Kristiina, Tanja ja Tuuli sekä kesätyöntekijät Aleksanteri, Ensio, Mairon ja Juulia. Työtoiminnassa tai –harjoittelussa olivat Alina, Raimo, Svetlana, Pinja, Pirjo, Janika, Niklas, Katri, Timo ja Toni. Vapaaehtoistyötä tekivät Anni, Annika, Irmeli, Leena, Maija, Matti, Minja, Tetta, Olli, Outi, Ulla ja Terttu. Ronttismäen tehtaalaismuseon kesään toivat ohjelmaa Elina, Eira, Mieskuoro, Eläkeliitto ja villiyrttiharrastajat. Museon toimintaa oli myös Axelin kapsäkki, jonka tiimissä olivat Titi, Make, Minna, Taruanna, Kirsi, Johannes ja Jukka sekä museon Tuuli. Jokaisella teistä - meistä - oli oma merkityksellinen roolinsa vuoden kulussa.

Kaiken museon toiminnan perusta on kokoelmat ja niihin liittyvää tietämys. Forssan museolla tämä kiteytyy Asta Louheloon, joka viettää tänä vuonna 20-vuotismuseojuhlaansa, ja jonka varassa on moni museon toiminta. Missä ja mikä on ”jouluvalko”, onko sairaalasta kivoja vanhoja kuvia, mikä osa kokoelmasta on järkevä digitoida seuraavaksi, mistä löytyy tietoa paikannimistä… Ilman Astan aivoihin tallentunutta hiljaista tietoa moni museohomma tyssäisi tyystin.

Joulunviettoa Esko Aaltosen, museomme perustajan, kotona Mikonkadulla 1920-luvun puolivälissä. Kuva Esko Aaltonen.

Piipunjuurella –kokoelmatietokantamme on yhä tärkeämpi portti museon kokoelmiin. Vuoden aikana järjestelmään luetteloitiin 143 esinettä, 1158 valokuvaa ja 459 taideteosta. Kokoelmatietokannan upeiden esinekuvien takana on Tanja Härmä, samoin kuin museon verkkopalveluissa löytyvien kuvien (pinterest, facebook). Vanhojen valokuvien luettelointi on ollut Astan, esineet ja taideteokset Tanjan heiniä, ja luetteloinnin työvaiheisiin on osallistunut vapaaehtoisia ja työkokeilijoita. Jokainen luettelointi vaatii tutkimuksensa – pienen tai tarkemman – ja oman paneutumisensa. Parhaimmillaan tietokantaan luetteloitu esine avaa ikkunan kokonaiseen aikakauteen, kuten tämä Muolaan viinisihti.

Kokoelmat kuntoon yhteisin voimin –projekti alkoi syksyllä 2015 ja päättyi syksyllä 2016. Ratin takana istui Kristiina Huttunen, mutta toimintaan sitoutui oikeasti koko museon väki. Projektin tarkoitus oli kokeilla, miten museotyö luontuu vapaaehtoisten tai työkuntoutujien toiminnaksi, ja mitä sellaista työssämme on, johon ei tarvita vuosien harjaantumista tai viiden vuoden yliopisto-opintoja.

Projekti toi museolle kohtaamisia, polveilevia keskusteluja, jaettuja elämänkohtaloita, tavallista tiuhempaa kahvinjuontia, läsnäoloa, päivittäistä työnsuunnittelua ja iloista yhdessä tekemistä. Saatiin kuvattua ja luetteloitua museon karttakokoelmat, kuosikokoelmat, Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen taidekokoelmat. Kokoelmatiloja saatiin tiivistettyä tavoitteen mukaisesti, pääkirjaa ajantasaistettua ja loputtomalta tuntunut kuosikorttisouvi päätökseensä. Käynnistettiin vapaaehtoistoiminta, jonka menestystuotteena syntyi Värityskirja ja sen lisäksi järjestyi nipuittain kuosikorttia, syntyi opastuksia, pidettiin syystalkoota, skannattiin ja tunnistettiin valokuvia ja ideoitiin tilkkutuotteita. Projekti toteutui Opetus- ja kulttuuriministeriön tuella.

Syksyllä Kristiina siirtyi Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC-projektiin, museoiden yhteiseen hankkeeseen, jossa luodaan ohjeistusta museoiden ja yritysten yhteistoimintaan kulttuuriperinnön tallentamisessa. Tämän projektin rahoitus saatiin Museovirastolta.

Kuvassa meneillään Finlayson-Forssan järjestämä henkilökunnan joulujuhla Kerholassa 1950-luvulla.
Kerhola rakennettiin kokoontumispaikaksi ja kirjastotaloksi vuonna 1900. Tehtaankirjasto sai alkunsa v. 1866.  
Jokioisten ylpeys Miina Sillanpää vietti juhlavuottaan ja hänen nimikkoseuransa tilasi museolta Miina Sillanpään 150-vuotisnäyttelyn kiertämään kantahämäläisiä ja pääkaupunkiseudun kirjastoja vuosina 2016 ja 2017. Näyttelyä alkoi valmistaa Tuuli Ravantti, ja kesäkuussa 2016 Miina Sillanpää 150 v. Täytyy tahtoa, täytyy uskoa, täytyy uskaltaa –näyttely avattiin ensimmäisenä Jokioisten kirjastolla. Näyttelyn rahoittivat Tradeka, HOK-Elanto ja Kansan Sivistysrahasto. Monipuolinen Tuuli ehti vuoden aikana paketoida myös Tehtaankirjaston 150v.-näyttelyn ja näytellä kahdessa draamassa.

Syksyllä alkoi Tanjan ohjauksessa Wear & Share –tekstiiliperintöprojekti, jonka tarkoitus on opettaa museon digitointityötä nuorille ja toisaalta jakaa tekstiiliperintöä erilaisten oppijoiden kanssa. Projekti jatkaa Kokoelmat kuntoon -jäljillä, mutta aiheenaan tekstiiliperintö ja kohderyhmänään nuoret tai harrastajat. Vaikeasti suomentuva nimi johtuu siitä, että hanke suunniteltiin englanniksi yhdessä ystävyyskaupunkien Södertäljen ja Struerin kanssa.  Projekti sai avustusta Pohjoismaisen kulttuuripisteen Osaamisen kehittämisvaroista, ja se huipentuu keskinäisiin vierailuihin ja näyttelyyn tulevana vuonna.

Tanjan hoidossa olivat myös Aulagallerian näyttelyt ja leijonanosa FB-viestinnästä, josta on tullut tärkeä asiakasrajapinta.

Titi Lillqvistin ohjaama Axelin kapsäkki toi museolle draamaa ja noin 1200 (!) yläkoululaista katsojaa. Forssan perustajan Axel Wahrenin tarina muuntui 1,5 tunnin teatteriesitykseksi, jossa yleisöä haastettiin mukaan pohtimaan nuoren tehtaanjohtajan valintoja 1800-luvulla. Näytelmä tarjosi elämyksellisen tavan ymmärtää menneisyyttä. Näytelmän teki mahdolliseksi Museoviraston innovatiivisten hankkeiden avustus,

Allekirjoittaneen työvuodesta reilu viipale kului Museopoliittisen ohjelmatyöhön ja Kulttuurialan rahoitusjärjestelmän uudistamista pohtivan asiantuntijaryhmän työskentelyyn. Näiden kahden asiantuntijaryhmän tavoitteena on luoda suuntaviivat museoalan tulevaisuuteen ja kulttuurialan laitosten rahoitukseen. On ollut hieno tilaisuus päästä osallistumaan molempiin työryhmiin, ja tuoda niihin käytännön kokemusta Forssan museosta ja sen toimintaympäristöstä – kaikista teistä hyvistä ihmisistä. Vaikka museomme on monien numeroiden valossa pieni, ei painoarvomme ole mitätön. Kun nyt katson vuotta taaksepäin, voin huomata, että moni toimintatapamme on jo nyt sellainen, jota museopoliittinen ohjelmaryhmä vasta luonnostelee. Forssan museossa yhteisönä on sellaista kokemusta tulevaisuutta varten, jota monessa museossa ei ole. Ja sen tuottamiseen olette osallistuneet te kaikki.

Hyvät naiset ja jokunen herra. Kiitos tästä vuodesta. 

Jouluvalko kiersi joulupäivänä kodista toiseen, lausuen jouluntoivotuksia ja onnea uuteen vuoteen. Palkkioksi kuului antaa viinaryyppy.  Matti Perttulan lahjoittama Jouluvalko-asu on nähtävänä museon Aulagalleriassa loppiaiseen saakka.
Tähän lounaishämäläiseen perinteeseen voi tutustua Yle:n Elävässä arkistossa.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Aallonreunakuohua - yhdessä yritysten kulttuuriperinnön äärellä

Kulttuuriperintöä Suomessa tallentavat museot, kirjastot ja arkistot.

Arkistoaineistoa tyypillisimmillään, Elka, Mikkeli.

Karkeasti tyypitellen kirjastot tallentavat julkaistua, museot esineellistä kulttuuriperintöä, kun taas arkistoissa säilytetään asiakirja-aineistoa. Voisi ajatella että tallennusalojen erot ovat helppoja. Mutta ovatko ne?   

Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC-hankkeessa tutkitaan pelastusdokumentoinnin käytäntöjä museoissa. Kuinka toimia tilanteessa, jossa tallennusalan tai -alueen yritystoimija muuttaa toimintaansa tai jossa toiminta kokonaan loppuu. Haaste ei koske yksin museoita vaan myös arkistoja.  Oman alansa tai alueensa yritysten perintöä tallentaa moni museo Suomessa.  Yritysten arkistot sijoittuvat sen sijaan pääosin yhteen arkistoon - Mikkelissä sijaitsevaan Elinkeinoelämän keskusarkistoon.

Jarmo Luoma-aho
”Yritysten aineistojen vastaanotto ja käsittely on meidän perustoimintaamme. Tänäkin vuonna on ollut jo yli 50 yhteydenottoa. Ja lisää tulee – viikottain”, vastaa Jarmo Luoma-aho, Elkan johtaja, kysymykseen Elkan toiminnan painopisteistä .  ”Yritykset tarjoavat usein aineistojaan itse. Mutta jatkuva palvelujen markkinointi on tärkeää.”

Joskus arkistojen ja museoiden rajapinnalla kohdataan tehtäväkenttien määrittelyyn liittyvää aallonreunakuohua. Forssassa tämä koettiin vuonna 1984, kun Forssan Oy:n arkistot siirrettiin Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistoon esineiden jäädessä Forssaan. Arkistonsiirtoa vastustettiin Forssassa voimakkaasti.  Tämän päivän näkökulmasta siirto ei ollut huono asia. Mikkelin olosuhdevalvoituissa tiloissa säilytettyjen arkkitehtuuripiirustusten digitoidut kopiot vilahtavat tietoverkoissa Mikkelistä maailmalle lyhyemmässä ajassa kuin tutkija istahtaa alas tuolille.  Digitalisaatio auttaa voittamaan maantieteelliset esteet – jos ei aina niin monesti.  

"Elka ottaa vastaan asiakirjoja kohderyhmältään, käytännössä yrityksiltä”, Jarmo Luoma-aho toteaa asiasta puhuttaessa. “Jos yritysaineistoa halutaan säilyttää jossain muualla, toki se käy. Olennaista on se, että vastaanotettava aineisto olisi asianmukaisessa hoidossa, arkistoperiaatteiden mukaisena kokonaisuutena.”

Museokentällä arkistojen seulontaperiaatteet mietityttävät.  Pelkona on se, että kun arkisto seuloo aineistoa, eli valikoi epäolennaiset ainekset pois säilytettävistä, katoaa ei-sanallista mutta museoille tärkeää, tutkittavissa ja tulkittavissa olevaa tietoa tallennettavasta kohteesta.    

”Seulonta on aina hankalaa”, Jarmo Luoma-aho myöntää. ”Mutta kyllä se pyritään tekemään objektiivisilla reunaehdoilla. Kaiken kaikkiaan pitäisin parhaimpana ratkaisuna sitä, että sekä museot että arkistot kävisivät tärkeän molempia kiinnostavan aineiston läpi omien periaatteidensa mukaisesti, yhdessä sopien. Tällöin myös arkistojen kokonaissäilytykseen liittyen voitaisiin tehdä harkittuja ratkaisuja, jossa molempien organisaatioiden tallennustarpeet ja -periaatteet tulevat kuuluksi.”  

Yhteistyössä on siis voimaa. Mutta mitä muuta museot voisivat arkistoilta oppia – tai arkistot museoilta? Myös niitä asioita käsitellään nyt meneillään olevassa hankkeessa.  Lisää museokentältä nousevista pelastusdokumentointeihin liittyvistä oivalluksista, kipukohdista tai ratkaisumalleista Tekniikan alan museopäivillä Tekniikan museossa Helsingissä. 30.11. Ilmoittaudu ja tule mukaan keskustelemaan! 

Teksti ja kuvat: Kristiina Huttunen

maanantai 26. syyskuuta 2016

Keltanen salsahame (Kun eno toi Forssasta sirosäkin)



Yli-Kirran museon kaivonkannella istuu kaksi lasta; vanhemmalla on päällään keltanen hame, missä on isoja valkosia juhannusruusuja ja ruusuissa isot vihreet lehdet. Piikitkin löytyy.
Ei sitä kuvasta näy, mutta se on salsahame; kolme kerrosta, kertoo muisti. Se on varmaan leikattu myöhemmässä jaksossa matonkuteeksi. Hyvässä lykyssä olen sen vielä ihan itse leikannut ja se löytyy lattialtani maton raidoista. (Uffin keltaiset laatikot tuli joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen, kotona silti kaikki leikattiin kuteeksi.)


Siskon kanssa museolla. Kuvan otti isä. Kirjoittaja vasemmalla.

Semmonen vakosamettitakki ja housutkin oli. "Farkkutakissa" oli kahta eri väriä, beessahtavaa ja vaaleeta sinistä. Siitä en kauheesti muista mitään, muutakuin sen että äiti ompeli sen keittiön ikkunan edessä, missä oli vihreenturkoosi metallinen Singer.

Sirosäkki oli vihree, aika kirkas vihree. Se toimi seuraavat toistakymmentä vuotta joululahjasäkkinä. Se on vieläkin porukoitten vintillä. Kuvittelen niin. Jossain kohdassa siinä oli ommeltu se teollisuussauma, valkosella paksulla langalla. Sen muistaa, kun kävi kokeilemassa mitä lahjoja säkissä on. Jos oikein tai väärin muistan niin säkistä äiti ompeli kouluun vihreen kässäpussinkin.

Oli sydänkuosiakin. Niistä tuli tyynyliinoja. Ruskeepohjasia, äiti sanoo, itse en muista. Sitten kankaissa oli paljon semmosia kohtia, joissa oli värivirheitä. Niitä lapsena ihmettelin. Ennen nähnykkään mitään sellasta, kun ei me Forssassa asuttu, eno toi sirosäkin mukanaan, kun opiskeli siellä ja vuokraemäntä oli säkin hakenut.


Sirosäkkimuistosi ovat nyt tärkeitä! Pienetkin tarinat. Ja oikein on ihanaa, jos löytyy vielä vaatteita, tekstiilejä tai valokuvia. 
Ota rohkeasti yhteyttä: tanja.harma@forssa.fi, 040 673 4786 arkisin klo 10-15.
Voit lähettää tarinasi sähköpostilla tai tulemme myös haastattelemaan.
Tai kommentoi alle, kerään muistosi sitä kautta. Kiitos!

Jokainen siro on mielenkiintoinen.





” Sirosäkki oli rykkityykistä valmistettu säkki, joka sisälsi enintään 30 cm leveitä kangassuikaleita, siroja. Ne olivat jostakin syystä vioittunutta kangasta, sekundaa, hukkakangasta, pahaa. Sirosäkkien aatelia olivat froteesirosäkit. Sirosäkkiä sanottiin myös siropussiksi ja kyllä sillä varmaan muitakin nimiä on ollut.

Sirosäkkiä voidaan sanoa yhdeksi Forssan Yhtiön tehtaanpuodin suosituimmista kauppatavaroista. Sirosäkit olivat hyvin kysyttyjä. Sirosäkkipäivinä myymälän edessä oli jonottajia jo aamuyöstä. Sirosäkkipäivää kutsuttiin myös palaspäiväksi.”

Näin kertoo Jorma Harjusen Sirosäkki-kirja, jossa on sanojen suikaleita Forssan yhtiöstä ja yhtiöläisistä.