Vorssammuseo 3.0

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulukirje Forssan museolta

On aika rauhoittua jouluun, katsoa taaksepäin ja kiittää työtovereita ja yhteistyökumppaneita. Vuoden aikana Forssan museossa tapahtui paljon. Kahden vakinaisen työntekijän museo oli yli 40 ihmisen työn ja toimeliaisuuden keskus, ja noin 10 000 kävijän vierailukohde. Toimintamme tekivät mahdolliseksi Forssan kaupunkiOpetus- ja KulttuuriministeriöMuseovirastoPohjoismainen kulttuuripiste ja Finlayson Oy turvatessaan perus- ja projektirahoituksen.

Ronttismäen tehtaalaismuseo kauneimmassa talviasussaan sunnuntaina 18.12., Kalliomäen joulurauhan julistuksen aikaan.


Museolla olivat töissä Asta, Kati, Kristiina, Tanja ja Tuuli sekä kesätyöntekijät Aleksanteri, Ensio, Mairon ja Juulia. Työtoiminnassa tai –harjoittelussa olivat Alina, Raimo, Svetlana, Pinja, Pirjo, Janika, Niklas, Katri, Timo ja Toni. Vapaaehtoistyötä tekivät Anni, Annika, Irmeli, Leena, Maija, Matti, Minja, Tetta, Olli, Outi, Ulla ja Terttu. Ronttismäen tehtaalaismuseon kesään toivat ohjelmaa Elina, Eira, Mieskuoro, Eläkeliitto ja villiyrttiharrastajat. Museon toimintaa oli myös Axelin kapsäkki, jonka tiimissä olivat Titi, Make, Minna, Taruanna, Kirsi, Johannes ja Jukka sekä museon Tuuli. Jokaisella teistä - meistä - oli oma merkityksellinen roolinsa vuoden kulussa.

Kaiken museon toiminnan perusta on kokoelmat ja niihin liittyvää tietämys. Forssan museolla tämä kiteytyy Asta Louheloon, joka viettää tänä vuonna 20-vuotismuseojuhlaansa, ja jonka varassa on moni museon toiminta. Missä ja mikä on ”jouluvalko”, onko sairaalasta kivoja vanhoja kuvia, mikä osa kokoelmasta on järkevä digitoida seuraavaksi, mistä löytyy tietoa paikannimistä… Ilman Astan aivoihin tallentunutta hiljaista tietoa moni museohomma tyssäisi tyystin.

Joulunviettoa Esko Aaltosen, museomme perustajan, kotona Mikonkadulla 1920-luvun puolivälissä. Kuva Esko Aaltonen.

Piipunjuurella –kokoelmatietokantamme on yhä tärkeämpi portti museon kokoelmiin. Vuoden aikana järjestelmään luetteloitiin 143 esinettä, 1158 valokuvaa ja 459 taideteosta. Kokoelmatietokannan upeiden esinekuvien takana on Tanja Härmä, samoin kuin museon verkkopalveluissa löytyvien kuvien (pinterest, facebook). Vanhojen valokuvien luettelointi on ollut Astan, esineet ja taideteokset Tanjan heiniä, ja luetteloinnin työvaiheisiin on osallistunut vapaaehtoisia ja työkokeilijoita. Jokainen luettelointi vaatii tutkimuksensa – pienen tai tarkemman – ja oman paneutumisensa. Parhaimmillaan tietokantaan luetteloitu esine avaa ikkunan kokonaiseen aikakauteen, kuten tämä Muolaan viinisihti.

Kokoelmat kuntoon yhteisin voimin –projekti alkoi syksyllä 2015 ja päättyi syksyllä 2016. Ratin takana istui Kristiina Huttunen, mutta toimintaan sitoutui oikeasti koko museon väki. Projektin tarkoitus oli kokeilla, miten museotyö luontuu vapaaehtoisten tai työkuntoutujien toiminnaksi, ja mitä sellaista työssämme on, johon ei tarvita vuosien harjaantumista tai viiden vuoden yliopisto-opintoja.

Projekti toi museolle kohtaamisia, polveilevia keskusteluja, jaettuja elämänkohtaloita, tavallista tiuhempaa kahvinjuontia, läsnäoloa, päivittäistä työnsuunnittelua ja iloista yhdessä tekemistä. Saatiin kuvattua ja luetteloitua museon karttakokoelmat, kuosikokoelmat, Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen taidekokoelmat. Kokoelmatiloja saatiin tiivistettyä tavoitteen mukaisesti, pääkirjaa ajantasaistettua ja loputtomalta tuntunut kuosikorttisouvi päätökseensä. Käynnistettiin vapaaehtoistoiminta, jonka menestystuotteena syntyi Värityskirja ja sen lisäksi järjestyi nipuittain kuosikorttia, syntyi opastuksia, pidettiin syystalkoota, skannattiin ja tunnistettiin valokuvia ja ideoitiin tilkkutuotteita. Projekti toteutui Opetus- ja kulttuuriministeriön tuella.

Syksyllä Kristiina siirtyi Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC-projektiin, museoiden yhteiseen hankkeeseen, jossa luodaan ohjeistusta museoiden ja yritysten yhteistoimintaan kulttuuriperinnön tallentamisessa. Tämän projektin rahoitus saatiin Museovirastolta.

Kuvassa meneillään Finlayson-Forssan järjestämä henkilökunnan joulujuhla Kerholassa 1950-luvulla.
Kerhola rakennettiin kokoontumispaikaksi ja kirjastotaloksi vuonna 1900. Tehtaankirjasto sai alkunsa v. 1866.  
Jokioisten ylpeys Miina Sillanpää vietti juhlavuottaan ja hänen nimikkoseuransa tilasi museolta Miina Sillanpään 150-vuotisnäyttelyn kiertämään kantahämäläisiä ja pääkaupunkiseudun kirjastoja vuosina 2016 ja 2017. Näyttelyä alkoi valmistaa Tuuli Ravantti, ja kesäkuussa 2016 Miina Sillanpää 150 v. Täytyy tahtoa, täytyy uskoa, täytyy uskaltaa –näyttely avattiin ensimmäisenä Jokioisten kirjastolla. Näyttelyn rahoittivat Tradeka, HOK-Elanto ja Kansan Sivistysrahasto. Monipuolinen Tuuli ehti vuoden aikana paketoida myös Tehtaankirjaston 150v.-näyttelyn ja näytellä kahdessa draamassa.

Syksyllä alkoi Tanjan ohjauksessa Wear & Share –tekstiiliperintöprojekti, jonka tarkoitus on opettaa museon digitointityötä nuorille ja toisaalta jakaa tekstiiliperintöä erilaisten oppijoiden kanssa. Projekti jatkaa Kokoelmat kuntoon -jäljillä, mutta aiheenaan tekstiiliperintö ja kohderyhmänään nuoret tai harrastajat. Vaikeasti suomentuva nimi johtuu siitä, että hanke suunniteltiin englanniksi yhdessä ystävyyskaupunkien Södertäljen ja Struerin kanssa.  Projekti sai avustusta Pohjoismaisen kulttuuripisteen Osaamisen kehittämisvaroista, ja se huipentuu keskinäisiin vierailuihin ja näyttelyyn tulevana vuonna.

Tanjan hoidossa olivat myös Aulagallerian näyttelyt ja leijonanosa FB-viestinnästä, josta on tullut tärkeä asiakasrajapinta.

Titi Lillqvistin ohjaama Axelin kapsäkki toi museolle draamaa ja noin 1200 (!) yläkoululaista katsojaa. Forssan perustajan Axel Wahrenin tarina muuntui 1,5 tunnin teatteriesitykseksi, jossa yleisöä haastettiin mukaan pohtimaan nuoren tehtaanjohtajan valintoja 1800-luvulla. Näytelmä tarjosi elämyksellisen tavan ymmärtää menneisyyttä. Näytelmän teki mahdolliseksi Museoviraston innovatiivisten hankkeiden avustus,

Allekirjoittaneen työvuodesta reilu viipale kului Museopoliittisen ohjelmatyöhön ja Kulttuurialan rahoitusjärjestelmän uudistamista pohtivan asiantuntijaryhmän työskentelyyn. Näiden kahden asiantuntijaryhmän tavoitteena on luoda suuntaviivat museoalan tulevaisuuteen ja kulttuurialan laitosten rahoitukseen. On ollut hieno tilaisuus päästä osallistumaan molempiin työryhmiin, ja tuoda niihin käytännön kokemusta Forssan museosta ja sen toimintaympäristöstä – kaikista teistä hyvistä ihmisistä. Vaikka museomme on monien numeroiden valossa pieni, ei painoarvomme ole mitätön. Kun nyt katson vuotta taaksepäin, voin huomata, että moni toimintatapamme on jo nyt sellainen, jota museopoliittinen ohjelmaryhmä vasta luonnostelee. Forssan museossa yhteisönä on sellaista kokemusta tulevaisuutta varten, jota monessa museossa ei ole. Ja sen tuottamiseen olette osallistuneet te kaikki.

Hyvät naiset ja jokunen herra. Kiitos tästä vuodesta. 

Jouluvalko kiersi joulupäivänä kodista toiseen, lausuen jouluntoivotuksia ja onnea uuteen vuoteen. Palkkioksi kuului antaa viinaryyppy.  Matti Perttulan lahjoittama Jouluvalko-asu on nähtävänä museon Aulagalleriassa loppiaiseen saakka.
Tähän lounaishämäläiseen perinteeseen voi tutustua Yle:n Elävässä arkistossa.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Aallonreunakuohua - yhdessä yritysten kulttuuriperinnön äärellä

Kulttuuriperintöä Suomessa tallentavat museot, kirjastot ja arkistot.

Arkistoaineistoa tyypillisimmillään, Elka, Mikkeli.

Karkeasti tyypitellen kirjastot tallentavat julkaistua, museot esineellistä kulttuuriperintöä, kun taas arkistoissa säilytetään asiakirja-aineistoa. Voisi ajatella että tallennusalojen erot ovat helppoja. Mutta ovatko ne?   

Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC-hankkeessa tutkitaan pelastusdokumentoinnin käytäntöjä museoissa. Kuinka toimia tilanteessa, jossa tallennusalan tai -alueen yritystoimija muuttaa toimintaansa tai jossa toiminta kokonaan loppuu. Haaste ei koske yksin museoita vaan myös arkistoja.  Oman alansa tai alueensa yritysten perintöä tallentaa moni museo Suomessa.  Yritysten arkistot sijoittuvat sen sijaan pääosin yhteen arkistoon - Mikkelissä sijaitsevaan Elinkeinoelämän keskusarkistoon.

Jarmo Luoma-aho
”Yritysten aineistojen vastaanotto ja käsittely on meidän perustoimintaamme. Tänäkin vuonna on ollut jo yli 50 yhteydenottoa. Ja lisää tulee – viikottain”, vastaa Jarmo Luoma-aho, Elkan johtaja, kysymykseen Elkan toiminnan painopisteistä .  ”Yritykset tarjoavat usein aineistojaan itse. Mutta jatkuva palvelujen markkinointi on tärkeää.”

Joskus arkistojen ja museoiden rajapinnalla kohdataan tehtäväkenttien määrittelyyn liittyvää aallonreunakuohua. Forssassa tämä koettiin vuonna 1984, kun Forssan Oy:n arkistot siirrettiin Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistoon esineiden jäädessä Forssaan. Arkistonsiirtoa vastustettiin Forssassa voimakkaasti.  Tämän päivän näkökulmasta siirto ei ollut huono asia. Mikkelin olosuhdevalvoituissa tiloissa säilytettyjen arkkitehtuuripiirustusten digitoidut kopiot vilahtavat tietoverkoissa Mikkelistä maailmalle lyhyemmässä ajassa kuin tutkija istahtaa alas tuolille.  Digitalisaatio auttaa voittamaan maantieteelliset esteet – jos ei aina niin monesti.  

"Elka ottaa vastaan asiakirjoja kohderyhmältään, käytännössä yrityksiltä”, Jarmo Luoma-aho toteaa asiasta puhuttaessa. “Jos yritysaineistoa halutaan säilyttää jossain muualla, toki se käy. Olennaista on se, että vastaanotettava aineisto olisi asianmukaisessa hoidossa, arkistoperiaatteiden mukaisena kokonaisuutena.”

Museokentällä arkistojen seulontaperiaatteet mietityttävät.  Pelkona on se, että kun arkisto seuloo aineistoa, eli valikoi epäolennaiset ainekset pois säilytettävistä, katoaa ei-sanallista mutta museoille tärkeää, tutkittavissa ja tulkittavissa olevaa tietoa tallennettavasta kohteesta.    

”Seulonta on aina hankalaa”, Jarmo Luoma-aho myöntää. ”Mutta kyllä se pyritään tekemään objektiivisilla reunaehdoilla. Kaiken kaikkiaan pitäisin parhaimpana ratkaisuna sitä, että sekä museot että arkistot kävisivät tärkeän molempia kiinnostavan aineiston läpi omien periaatteidensa mukaisesti, yhdessä sopien. Tällöin myös arkistojen kokonaissäilytykseen liittyen voitaisiin tehdä harkittuja ratkaisuja, jossa molempien organisaatioiden tallennustarpeet ja -periaatteet tulevat kuuluksi.”  

Yhteistyössä on siis voimaa. Mutta mitä muuta museot voisivat arkistoilta oppia – tai arkistot museoilta? Myös niitä asioita käsitellään nyt meneillään olevassa hankkeessa.  Lisää museokentältä nousevista pelastusdokumentointeihin liittyvistä oivalluksista, kipukohdista tai ratkaisumalleista Tekniikan alan museopäivillä Tekniikan museossa Helsingissä. 30.11. Ilmoittaudu ja tule mukaan keskustelemaan! 

Teksti ja kuvat: Kristiina Huttunen

maanantai 26. syyskuuta 2016

Keltanen salsahame (Kun eno toi Forssasta sirosäkin)



Yli-Kirran museon kaivonkannella istuu kaksi lasta; vanhemmalla on päällään keltanen hame, missä on isoja valkosia juhannusruusuja ja ruusuissa isot vihreet lehdet. Piikitkin löytyy.
Ei sitä kuvasta näy, mutta se on salsahame; kolme kerrosta, kertoo muisti. Se on varmaan leikattu myöhemmässä jaksossa matonkuteeksi. Hyvässä lykyssä olen sen vielä ihan itse leikannut ja se löytyy lattialtani maton raidoista. (Uffin keltaiset laatikot tuli joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen, kotona silti kaikki leikattiin kuteeksi.)


Siskon kanssa museolla. Kuvan otti isä. Kirjoittaja vasemmalla.

Semmonen vakosamettitakki ja housutkin oli. "Farkkutakissa" oli kahta eri väriä, beessahtavaa ja vaaleeta sinistä. Siitä en kauheesti muista mitään, muutakuin sen että äiti ompeli sen keittiön ikkunan edessä, missä oli vihreenturkoosi metallinen Singer.

Sirosäkki oli vihree, aika kirkas vihree. Se toimi seuraavat toistakymmentä vuotta joululahjasäkkinä. Se on vieläkin porukoitten vintillä. Kuvittelen niin. Jossain kohdassa siinä oli ommeltu se teollisuussauma, valkosella paksulla langalla. Sen muistaa, kun kävi kokeilemassa mitä lahjoja säkissä on. Jos oikein tai väärin muistan niin säkistä äiti ompeli kouluun vihreen kässäpussinkin.

Oli sydänkuosiakin. Niistä tuli tyynyliinoja. Ruskeepohjasia, äiti sanoo, itse en muista. Sitten kankaissa oli paljon semmosia kohtia, joissa oli värivirheitä. Niitä lapsena ihmettelin. Ennen nähnykkään mitään sellasta, kun ei me Forssassa asuttu, eno toi sirosäkin mukanaan, kun opiskeli siellä ja vuokraemäntä oli säkin hakenut.


Sirosäkkimuistosi ovat nyt tärkeitä! Pienetkin tarinat. Ja oikein on ihanaa, jos löytyy vielä vaatteita, tekstiilejä tai valokuvia. 
Ota rohkeasti yhteyttä: tanja.harma@forssa.fi, 040 673 4786 arkisin klo 10-15.
Voit lähettää tarinasi sähköpostilla tai tulemme myös haastattelemaan.
Tai kommentoi alle, kerään muistosi sitä kautta. Kiitos!

Jokainen siro on mielenkiintoinen.





” Sirosäkki oli rykkityykistä valmistettu säkki, joka sisälsi enintään 30 cm leveitä kangassuikaleita, siroja. Ne olivat jostakin syystä vioittunutta kangasta, sekundaa, hukkakangasta, pahaa. Sirosäkkien aatelia olivat froteesirosäkit. Sirosäkkiä sanottiin myös siropussiksi ja kyllä sillä varmaan muitakin nimiä on ollut.

Sirosäkkiä voidaan sanoa yhdeksi Forssan Yhtiön tehtaanpuodin suosituimmista kauppatavaroista. Sirosäkit olivat hyvin kysyttyjä. Sirosäkkipäivinä myymälän edessä oli jonottajia jo aamuyöstä. Sirosäkkipäivää kutsuttiin myös palaspäiväksi.”

Näin kertoo Jorma Harjusen Sirosäkki-kirja, jossa on sanojen suikaleita Forssan yhtiöstä ja yhtiöläisistä.



maanantai 12. syyskuuta 2016

Kulttuuri + perintö + pelastus + ABC

Museotyöntekijä lukee aamulla lehdestä, että paikkakunnalla toimiva yritys on mennyt konkurssiin. Huolestunut yrityksen johtaja tai työntekijä ottaa yhteyttä museoon. Tuletteko tänne, otatteko jotain, ennen kuin kaikki kannetaan roskalavalle, tilojen täytyy olla tyhjänä mieluummin heti kuin kohta. Kulttuuriperinnön pelastustyöntekijät pitävät kokouksen ja toteavat, että yrityksen toiminta on parasta tallentaa – vastaavia sisältöjä museon kokoelmassa ei vielä ole. He jalkautuvat yritykseen sovitusti,  haastattelevat ja havainnoivat, valikoivat kokoelmiin olennaisimman tai erityislaatuisimman, myötätuntoisina  irtisanottujen työntekijöiden ahdistukselle, silti kulttuuriperintöalan ammattilaisen fokuksen säilyttäen. Kerätyt aineistot liitetään hallitusti museokokoelmaan. Aineiston huolellinen arkistointi ja luettelointi kokoelmatietokantaan sujuu nopeasti ja vaivatta, koska työvaiheelle on antaa sekä aikaa, tilat että tekijät.  Pullonkaulaa ei synny mihinkään työvaiheeseen.

Tätä on pelastusdokumentointi. Joskus…

Suomalaiset museot tekevät aktiivista kulttuuriperinnön pelastustyötä tallentaen kokoelmiinsa oman toiminta-alueensa tai toiminta-alansa esineellistä ja kuvallista historiaa sekä etenkin nykyhetkeä. Museot ovat jo useamman vuoden ajan tehneet tallennusyhteistyötä Tako-verkoston puitteissa.  Sopimalla yhteistyöstä ja omista sektoreista pystytään yhdessä tallentamaan koko ajan katoavaa menneisyyttä ja nykyhetkeä entistä laajemmin, kattavammin ja laadukkaammin.  Suomen museoiden tallennusyhteistyö on ollut menestys. 

Äkilliset pelastusdokumentoinnit ovat osa museoiden arkea. Ravintoloita, myymälöitä, pesuloita, polkupyörätehtaita, tekstiilitehtaita, paperitehtaita nousee, mutta näinä taantuman ja jälkiteollisen yhteiskunnan aikana etenkin kaatuu. Mikäli sekä yrityksissä että museoissa ei olla valppaita, paikallista työn historiaa katoaa kuin pölyhiukkasia myrskytuuleen.  Museoissa on tiukka, käytännön tulessa takoutunut työn tekemisen eetos ja sovitut käytännöt. Mutta resurssit ja ympäröivät olosuhteet vaihtelevat. Siksi myös pelastusdokumentoinnin käytännöt sekä eri museoissa että erilaisissa pelastusdokumentointitapauksissa vaihtelevat. Mikä olisi riittävää? 

Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC ( lyhennettynä Pela ABC) nostaa esiin museoiden pela-kokemuksia , niiden kipupisteitä ja yksilöllisiä ratkaisuja. Sen lisäksi se kehittää niiden avulla pelastusdokumentoinnin vähimmäismallin avuksi museoille. Projektin aikana koordinaattori jalkautuu museoihin ja kerää nauhurin, muistivihon ja kannettavan tietokoneen avulla kokoelmatyöntekijöiltä pelastusdokumentointitapauksia.  Erilaiset tapaukset sekä niiden pohjalta uutettu pelastusdokumentoinnin vähimmäismalli esitellään hankkeessa julkaistavassa e-ohjekirjassa.

Yritystoimijoita kannustetaan oman työn tallennukseen ja yhteistyöhön museoiden kanssa hankkeessa niin ikään laadittavalla  e-manuaalilla, jonka perusviesti on perustella pitävästi väittämä ”Tämä päivä on huomenna historiaa. Tallenna kulttuuriperintösi - se kannattaa! ”.

Haluaako edustamasi museo mukaan? Vai oletko yritystoimija, ja haluat kunnon perustelut sille, miksi työajasta osa pitäisi käyttää kulttuuriperinnön tallennustyöhön? Vai onko yrityksessäsi kaikki kunnossa – yrityksen brändi, työviihtyvyys ja tulos kohentunut hyvän oman työn historian dokumentoinnin ja arvostuksen kautta?   Haluaisitko olla esimerkki?  Vai – haluatko muuten vain tietää hankkeen vaiheista, ja toivot, että tiedotus jatkossa varmasti tavoittaa sinut?

Ota yhteyttä: projektikoordinaattori Kristiina Huttunen, Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC, kristiina.huttunen@forssa.fi , 03-4141 5101

Tervetuloa mukaan hankkeeseen!

Kulttuuriperinnön pelastuksen ABC on vuoden kestävä museoalan kokoelmatyöhön suuntautuva kehityshanke, joka kerää Takon 4.poolin ja muiden poolien museoiden pelastusdokumentointikokemuksia. Hanketta tukee valtio Museoviraston myöntämän innovatiivisille hankkeille tarkoitetun avustuksen turvin. Hanketta hallinnoidaan Forssan museosta käsin.   


Turun museotoimen rakennustutkija Sanna Kupila esittelee Leafin pelastusdokumentoinnin
loppuraporttia. Turussa pelastusdokumentointeja on tehty useita vuosien mittaan, sekä omana
työnä että yhteistyössä muiden museoiden ja toimijoiden kanssa. Kuva KH/Forssan museo.



perjantai 29. heinäkuuta 2016

Jackson Pollock Forssassa

Forssan tekstiiliarkistossa on mallikappaleet kaikesta Forssassa valmistetusta kankaasta. Riemastuttavin osa arkistosta ovat 1950- ja 1960-lukujen kuosit. Finlaysonin Forssan suunnitteluateljee perustettiin vuonna 1951, ja sitä seuranneet vuosikymmenet olivat ennakkoluulottoman kokeilun ja innostuksen aikaa painokankaiden suunnittelussa.

Sacramenton tekstiilimessuilla myönnetyt kultamitalit luovutettiin 26.10.1966 Finlayson-Forssan tehtaiden ateljeen työntekijöille. Henkilöt vas. Solveig Lygdman, Arja  Mattila, Helena Perheentupa, Pirkko Hammarberg, Ulla Perho (myöh. Nummikoski) ja Aini Vaari. Lähde: www.piipunjuurella.fi

Forssassa asuva Aini Vaari (s. 1931) oli ensimmäisten joukossa aloittamassa ateljeen toimintaa. Hänellä on paljon hauskoja ja kiinnostavia tarinoita tekstiilisuunnittelun alkuvaiheista. Aini Vaari valittiin ateljeeseen harjoittelijaksi heti ensimmäisenä vuonna. Forssan tehtaan yhteydessä toimiva ateljee oli se ympäristö, jossa hän sai eväät tekstiilitaiteilijan uralle. Hyvät eväät saikin, sillä Aini Vaari tunnetaan Finlaysonin rakastettujen klassikkokuosien suunnittelijana. Nykyisin tuotannossa olevat kuosit ovat vain murto-osa hänen tuotannostaan.

Viime vuosina Aini on saanut nähdä muutamien 1950-luvun kuosiensa uuden tulemisen. Tiettyyn kangaslaatuun, käyttöön ja aikakauteen suunnitellut kuosit ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä. Kuosi on kuin sävellys tai käsikirjoitus, josta luodaan uusia tulkintoja. Kuten Coronnaa vessapaperina. Hämmästyttävintä ja riemastuttavinta on ollut japanilaisten versiointi: on Taimi-kuosia pitsiverhona, kävelykeppinä tai pyyhkeenä ja Coronnaa käyntikorttikuorissa.

Kävimme tapaamassa Aini Vaaria, ja erityisesti kuulemassa ihan tietystä vuoden 1957 kuosista. Se muistuttaa kumman paljon amerikkalaista taidemaalaria Jackson Pollockia… Miksi ihmeessä, Aini Vaari?

Aini Vaarin suunnittelema leninkikangas vuodelta 1957, neljänä eri väriyhdistelmänä. Forssan tekstiiliarkisto.
Olimme hyvin tietoisia taiteen uutuuksista ja kaikenlaista kokeiltiin. Me maalattiin, hierottiin kynttilää, tussattiin, pestiin, ja lopuksi kysyttiin insinööri (Heikki) Houtulta: pystytkö painamaan? ”No jos sä saat tehtyä raportin*, niin kyllä se painaminen onnistuu”. Oli niin ihmeellistä, että sattui yhteen ihmiset, joilla oli samanlainen suhde työhön: koitetaan! Toisen ideoita ei tyrmätty, vaan vietiin yhdessä eteenpäin tyylillä ”Jos saat hiukan muutettua tuota kohtaa, niin eiköhän se onnistu.”

Meillä oli hyvä henki, ja tultiin hyvin toimeen keskenämme. Ateljeen alku oli suuri mahdollisuus. Se oli ainutlaatuista, se kokeiluhenki ja uuden luominen - sellainen ei enää toistu. Olin kerran kolme kuukautta töissä yhdessä pariisilaisessa ateljeessa, ja siellä tehtiin töitä niska limassa. Siellä oli upeita taidekirjoja, joista kopioitiin ideoita. Ne jopa repi taidekirjoista sivuja – meidän ateljeessa ei taidekirjoja tosiaankaan revitty, ne oli kalliita aarteita.

Tämä kuosi on vuodelta 1957, se on kestokäsitelty leninkikangas, jota painettiin useissa väreissä. Käytin siveltimenä heinänkortta. Ei ihme, jos muistuttaa Jackson Pollockia - kyllä me taidetta tunnettiin, ja 1950-luvulla oli sellainen trendi, että hyödynnettiin modernia taidetta.  Kerrankin tehtiin Pollockin tyyliin niin, että yksi piti värikuppia, toiselta sidottiin silmät ja kolmas piti pahvia ylhäällä. Sokko roiski väriä pahville. Lopputuloksesta jopa painettiin kangas – design Clara (Nordfors), Helena (Perheentupa) & Aini!

Vinkiksi muuten Forssassa kulkeville: tämä jacksonpollockmainen leninkikangas on esillä Torikeskuksen käytävän vitriinissä, Forssan Scandicin rakennuksessa.



* raportti = kankaassa toistuva kuvioaihe, joka on sommiteltu niin, että kuvio jatkuu valmiissa tuotteessa katkotta


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Aamupäivä Aukustin, Joosepin ja Nestorin kanssa

Me kävellään Aukustin, Joosepin ja Nestorin kanssa Kehräämön pihan läpi. On normaali suomalainen heinäkuinen päivä, aurinko paistaa, ei sada, muttei oo lämminkään. Pojilla on paljaat varpaat ja housut ulottuu vähän polven alle.

Pojat ovat rakentaneet pienen siipirattaan, jota vesi pyörittää. Paikassa Hykkilä tai Lunkaa. Kuva Esko Aaltonen.
- Nää on vähän semmoset kesähousut, tiekkö. Joku niistä kolmesta sanoo. En osaa nimetä vielä heitä sekoittamatta. Nopeita ovat, osaavat katsoa joka paikan. Kiipeilevät ja poukkivat sinne tänne.
- Mitä te teitte täällä? kysyn.
- Herättiin hirrveen aikasin. Herättiin me aikasin kotonakin, mutta täälä ei ollu happee.
- Meirän äiti on oikeen surullinen, kun se joutu laittaan meirät tänne. Se itki kun me lährettiin. Se päästi meirät, mutta siskoo ei, vaikka se oli vanhempi. Se oli jotain kuullu.
- Me ei ennen voitu kävellä tälläi täällä pihalla vaan. Noi ovet oli kiinni, sillai ettei päässy. Ja sielä oli pimee ja pölystä. Silmiä ei parantunu hieroo.
- Rasseleihin yritettiin pyyhitä käsiä, ettei vaatteita mee pilalle niin paljoo. Kun me ei päästy jonottaan mitään kankaita, kun ne vanhemmat ja paremmat sai. Ja kuka meille ois ne täälä ommellu, emmää tierä, kotio ne ois pitäny lähettää ja eine sielä tienny miten paljon me kasvetaan koko ajan.



Kalle Aaltonen 1932.


Taulun taustakirjoitus.


Me päästään Kehräämön alakertaan. Siellä Iäisyyden puolella on studio, missä kuvataan Kotiseutu- ja museoyhdistyksen taidekokoelmaa. 

- Määkin osaan tämmösen tehrä. Kato ny, Aukusti näyttää yhtä tauluista. Tartteeks kaikkee tehrä, mitä ei oikeesti tartte.
- Mää nukahran tähän ny hetkeks, Jooseppi sanoo väsyneenä. Aattele, täälä ennen saanu nukkua, ny kukaan ei sano mitään, eikä huura. Muttei mun tartte enää nukkuakkaan.
- Kuka toi on? Mää oon nähnyt ton tuolla kylällä, Nestori sanoo ja kattoo yhtä taulua.
- Täälä on vieläkin kylmät lattiat. Mulla ny mitään riepuja jaloissa oo. Ne näytti rumilta, tieksää, ja sitten kun ne tuli ihan rasvaan, kun sielä koneitten välissä oli. 

Forssan Osake Yhtiön lastentarhan pojat päivälevolla. Yhtiö tarjosi työntekijöiden lapsille puolipäiväistä hoitoa. Kokopäiväryhmä perustettiin vuonna 1921. Kuva Valokuvaamo Hellas.
Pojat alko tutkiin mun kassia, missä oli välipalapatukoita ja limpsapullon jämät.
- Nälkä täälä oli. Kotona sai enemmän ruokaa, vaikka kaikki oli tyytyväisiä täällä. Yritti olla.
- Jos ehti syömään, aina ei jaksanu. Aattele jos me sillai nukuttas ku nykysin meirän ikäset.
- Se oli aika surullista, kun nyt kattoo, ne naiset ja lapset kulki vaan sitä ympyrää kotoo töihin ja töistä kotiin. Kun ne tuli kauempaa, ne ehti just kotona kääntyyn. Jos ne ois asunu täällä niillä ois puolikuuta menny vuokraan.
- Mut mä opin eilen melkein lukeen. Kun mä vaan pääsen käymään kotona, mä opetan niillekkin.
- Ei me voira mihinkään kotio mennä, ennekun me voiraan vierä jotain mukanakin.
- Tää on ihan pelkkää sokeria tää täällä pullossa. En jua. Maistakaa ny.
- Eihän meillä oo kohta hampaita. Sit ne nauraa kovaan ääneen.

Ilmastointi hurisee sen verran, etten koko aikaa kuule, mitä pojat puhuvat. Ne kattelee läpi kaikki kelkat ja astiat ja sovittelee kauimmaisessa nurkassa hattuja päähänsä, niin että välillä pelästyn, kun ne juoksee ohi käytävälle leikkiin jotain kylällä näkemäänsä ihmistä. 

Yksityiskohta Kalle Aaltosen kuvasta Karjusilta.

Pojat jää alakertaan nauraan ja katteleen Aaltosen Kallen töitä.
- Me tultiin tosta Karjusillasta sillon yli, kun me tänne tultiin, kuulen yhden pojista vielä sanovan, kun Kehräämön ovi menee takanani kiinni. Näemme ja kuulemme jälleen seuraavassa jaksossa.




torstai 16. kesäkuuta 2016

Reilut 400 tuntia tekstiilipölyä ja skannerin välkettä

Kädet kokoavat psykedeelisiä kuvioita sisältäviä kuositilkkuja nipuiksi ja käärivät päälle vyötteen, jossa lukee "Mallineidin mieluisat". Toisaalla kädet ojentuvat, avaavat skannerin kannen ja asettavat lasilevylle valokuvavedoksen. Valokuvassa työmiehet seuraavat, kuinka rakennusnosturi nostaa painavaa betonielementtiä. Kirkas valo välkähtää. Tarkka käsi piirtää kuosiluonnoksen ääriviivat kalvopaperin läpi, lähellä kädet kehivät puuvillanauhaa tossumuotin nauloihin. Jossain joku opettelee ulkoa runoa "Kukkia pumpulienkelille" tai sitä vuotta, jolloin Forssa sai ensimmäisen lukutuvan. Eräässä huoneessa hahmo on kumartunut värikkään guasseilla tehdyn kuosiluonnoksen ääreen, irrottaa sen hellävaraisesti vahingoittuneesta taustapaperista, tarkastaa, että tiedot säilyvät uniikissa luonnoksessa ja siirtää luonnoksen tekijän mukaiseen arkistokansioon. Kuosikorttien lajittelija oikaisee selkänsä, kuuntelee nuorten ääniä ja ajattelee numeroita. 

Sitten keitetään kahvit. 

Forssan museon vapaaehtoistoiminta alkoi kuluvan vuoden alussa Kokoelmat kuntoon-projektin osana. Sähköinen ilmoittautumislomake keräsi noin kahdenkymmenen vapaaehtoistyöstä ja torottimen, tietonikkarin tai näprääjän tehtävistä kiinnostuneen vastaukset, joista reilusti yli puolen kanssa aikataulut osuivat yksiin ja vapaaehtoistyö alkoi.

Vapaaehtoisohjelma oli jään kokeilua kepillä. Kiinnostuvatko ihmiset kulttuuriperintötyöstä paikallismuseossa? Riittääkö aika kaikkien ohjaamiseen? Riittävätkö ohjaustaidot, työpisteet, järkevät työtehtävät? Saavatko vapaaehtoistyöntekijät itselleen tunteen, että heidän panoksensa museoyhteisöön on tärkeä? Projektikoordinaattori rullasi toimintaa eteenpäin, mutta päivinä, jolloin museon eri työpisteissä työskenteli useita vapaaeehtoistyöntekijöitä tai työt vaativat spesiaalia ohjausta, ohjaustyöt jakaantuivat usealle museon työntekijälle. 

Tilkuista korteiksi. Vapaaehtoistyöhön osallistuneen Maija Uusitalon kädentaitoa myytävänä museokaupassa. Kuva: Tanja Härmä 




Vertaisoppaat Finalyson-Forssan miljoonasydän-kuosissa
Forssan museon vapaaehtoiset olivat kevätkaudella varsin naisvaltainen ryhmä, mutta tasapainoa toivat kaksi valokuvia digitoivaa herraa. Jotkut, kuten Rakennusvalmisteen kuvia digitoineet herrasmiehet, tiesivät heti, mitä haluavat tehdä, jotkut kokeilivat useaa työtehtävää ennen kuin löysivät omansa. Työskentelyaikojen rajaamisella pyrittiin saamaan useampi kuin yksi vapaaehtoinen työhön samanaikaisesti. Kaksi jämptiä vapaaehtoista hoiti kuosikorttien numeroluettelointia. Kuositilkkujen ja luonnosten järjestelylle altistuivat lyyriset, väreille herkät henkilöt. Osa heistä valmisti myös morontossuja ja pinssejä, joista edelliset päätyvät eskareiden jalkoihin museovierailujen aikana tulevana syksynä. Toiminnan kruununa aivan kohta ilmestyy Finlayson-Forssan kuosiluonnoksista ammentava värityskirja, joka tuo esiin forssalaista tekstiiliperintöä omalla tavallaan ja joka ehkä olisi syntynyt paljon, paljon hitaammin ja puutteellisemmin ilman teräväkynäisiä, lahjakkaita vapaaehtoisia. Museon yleisötoiminta puolestaan rikastui vertaisopastuksilla, joista ensimmäinen, järjestettiin toukokuussa ja toinen pidetään kesäkuussa.

Vapaaehtoistyön puolivuotista pilottikautta juhlttiin keskiviikkoiltana 15.6  Axelin kapsäkki-esityksellä, kahvittelulla ja vuoden vapaaehtoistyöntekijän valinnalla. Valinta osui Leena Miettiseen, josta on julkaistu erillinen blogikirjoitus vuoden alussa. Leena on omalla pioneeritoiminnallaan laajentanut museotyöntekijöiden kuvaa siitä, mitä museon vapaaehtoistyö ja museoharrastaminen voivat olla.

Forssan museon vapaaehtoiset tekivät kevään aikana vapaaehtoistyötä neulekahvila ja morontossukoulutus mukaan luettuna reilu sata kertaa keskimäärin neljä tuntia kerralla. Aikamoinen lahja osallistujilta paikallisen kulttuuriperinnön hyväksi. Vasta kevät ja puutarhatyöt, ruohonleikkuut ja muu elämä ovat hiljentäneet vapaaehtoiskalenterin. On hengähtämisen aika. Syksyllä sitten taas, ovat hyvästelyt kuuluneet. Päättelemme tästä, että sisällöt ovat kiinnostaneet ja paikka museoyhteisössä löytynyt. Kulttuuriperintö kiinnostaa ja sen vaaliminen yhdessä toimimalla, omia lahjoja käyttäen, tuo merkitystä elämään.

Kiitokset Ulla, Maija, Anni, Leena, Reika, Minja, Olli, Matti, Tetta, Irmeli, Outi, Terttu, Annika, kuten myös Opetus-ja kulttuuriministeriö,  jonka jakamalla veikkausvoittorahalla vapaaehtoispilotti toteutui. Ensi syksynä vapaaehtoistoiminta jatkuu hieman eri puitteissa: kuluneen vuoden kokemuksia soveltaen, osana museon perustoimintaa. Tervetuloa mukaan!  

Lopetuskahvit museon "puutarhassa" takaoven edessä lehvistön vilpoisessa varjossa. Kuva: Asta Louhelo.





















Teksti: Kristiina Huttunen