Forssan Mullankaivajat: Axel Wahren - tehdaspatruuna ja kehittäjä

Axel Wilhelm Wahren (usein myös muodossa A.W. Wahren) syntyi 1814 Tukholmassa, Ruotsissa, ja kuoli Tammelassa 1885. Wahren syntyi juutalaiseen kauppiasperheeseen, mutta vaihtoi uskontoa 1830-luvulla juutalaisesta luterilaiseksi. Wahren aloitti 13-vuotiaana oppipoikana enonsa värjäysliikessä ja opiskeli samalla Tukholman teknologisessa laitoksessa. Wahren lähti 17-vuotiaana kisällinoikeudet saatuaan Euroopan kiertueelle tärkeimpiin tekstiiliteollisuuden kohteisiin.

Axel Wilhem Wahren

Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1838 Wahren muutti Suomeen ja aluksi hän asettui Jokioisille ja uudisti Jokioisten verkatehdasta vuokra-aikana (1838-1851), jolloin hän nosti verkatehtaan yhdeksi maan johtavista tuotantolaitoksista. Wahren siirtyi nykyisen Forssan alueelle riitauduttuaan Jokioisten kartanon kanssa, jolta olisi saanut vain 5 vuoden vuokrasopimuksen haluamansa 30 vuoden vuokrasopimuksen sijaan. 

Wahrenin yhtiökumppaneita Forssassa olivat Henrik Borgström ja Conrad Hernmark. Vuonna 1847 Wahren perusti puuvillakehräämön ja yksi perustamisen tärkeä tekijä oli myllylupa, jonka hän sai Kuhalankoskeen 10 kilometrin päähän Jokioisista, jossa oli valmiiksi ollut mylly. Wahren laajensi tehdasta 1854 perustamalla kutomon Wiksbergin alueelle. Kutomon ja kehräämön uusi yhtiö yhdistettiin 1859 ja se sai nimekseen Forssan Osake Yhtiö. Vuonna 1861 yhtiö perusti kangaspainon, joka oli merkittävä uudistus Forssan Osake Yhtiölle. Wahrenin tehtaat olivat myös tärkeä syy siihen, että rakennettiin kapearaiteinen rautatie, joka kulki Forssasta Jokioisten läpi Humppilaan. Wahren toi monia merkittäviä moderneja uudistuksia tehtaan toimintaan, kuten yhden Suomen ensimmäisistä vesivoimaloista 1877, josta saatiin enemmän sähköä kuin itse tehdas tarvitsi. Sähkö mahdollisti Suomen ensimmäisen sähkörautatien perustamisen 1898.

Wahren oli ajallaan esimerkillinen tehdaspatruuna. Hän vaikutti paljon Forssan tehdasyhdyskunnan elämään. Hän rakennutti työläisille mm. asuntoja, kouluja (Tehtaankoulu ja Aleksanterin kansakoulu), kirjaston sekä järjesti terveydenhuollon. Wahrenin rakennuttamista rakennuksista suurimman osan on suunnitellut Wahrenin luottoarkkitehti Georg Theodor Polychron Chiewitz.

Kirjoittaja:
Joonas, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Lähteet: 

https://www.hamewiki.fi/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

https://fi.wikipedia.org/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

Jokioisten kartano perustettiin vuonna 1562 kuningas Erik XIV lahjoittamassa läänityksessä Klaus Kristerinpoika Hornille, jonka jälkeen omistajia on ollut lukuisia, kuten Flemingit ja Mannerheimit. Tunnetuin kartanon omistaja ja kehittäjä kuitenkin oli maaherra von Willebrand.

Von Willebrand oli varmaankin tärkein Jokioisten kartanon omistaja sen kehityksen kannalta. Von Willebrand aloitti teollistumisen Jokioisilla ja teki nopeasti tästä yhden Hämeen tärkeimmistä teollisuuspaikkakunnista. Alueella toimi: tiilitehdas, panimo ja viinanpolttimo. Willebrand kehitti myös maanviljelyä ja karjanhoitoa.

Jokioisten kartanon päärakennus.
Kuva: Forssan museo.

Nykyisen kartanon päärakennuksen rakennus alkoi vuonna 1794. Päärakennus on varhaisin uusklassisen kartanotyylin edustaja Suomessa. Siinä on 30 huonetta. Pihalla sijaitseva viljamakasiini on tarinan mukaan varastettu Humppilasta yöllä.

Kartanon puisto on 1600-luvulta, päärakennuksen rakentamisen yhteydessä suunniteltiin englantilaisittain laaja puistoalue. Puiston eteläpuolella sijainneissa kasvihuoneissa kasvatettiin eksoottisia hedelmiä ja kasveja. Kasvihuoneet säilyivät 1900-luvulle asti.

Jokioisten kartanon talousrakennuksia.
Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1809 kenraali Ernst Gustaf von Willebrand menehtyi 58-vuoden ikäisenä kesken monien suunnitelmien. Puoliso Vendla hoiti kartanoa omaan kuolemaansa saakka 1820, jolloin tila siirtyi kahdelle vävylle.

Monien omistajanvaihdosten jälkeen kartano siirtyi Suomen rikkaimalle miehelle Alfred Kordelinille 1907. Lopulta 1918 kartano siirtyi valtiolle, jolloin kartanoon vielä kuului yli 32000 hehtaaria maata.

Kartanon hoitokunnan johtoon asetettiin E.Y. Pehkonen, jolla oli suurin vastuu kartanon hoidosta ja 1920-luvulla tehdystä maareformista. Maareformissa kartanosta jaettiin 950 itsenäistä tilaa. Maareformiin päättyi Jokioisten torppariaika ja sen jälkeen alkoi uusi aikakausi jokiläänissä.

Kartanorakennukset toimivat Luonnonvarakeskuksen toimitiloina, kunnes 2018 ne siirtyivät kartanoalueen lähellä sijaitseviin rakennuksiin. Vanhat kartanonpihan rakennukset, kuten myös päärakennus kuuluu nykyään valtion kiinteistöyhtiö Senaatti-kiinteistöille.


Kirjoittaja:

Eetu, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo



Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

Wiksbergin kartanon päärakennus olisi perimätiedon mukaan ollut olemassa jo 1600-luvulla. Axel Wilhelm Wahren hankki sen omistukseensa vuonna 1852 ja myös sen ulkotilana toimineen Kojon kartanon, ja alkoi hyödyntämään laajoja tiluksia maanviljelyn kehittämiseen. Wiksbergin päärakennusta oli juuri silloin korjattu, mutta siitä huolimatta sitä remontoitiin vuonna 1859 Chiewitzin suunnitelmien mukaisesti. Axel Wahrenin kuoltua kartanossa asui hänen tyttärensä Sidonia Ståhlström ja hänen poikansa vuoteen 1907 asti. Päärakennuksen lisäksi kartanoon kuului useita muita rakennuksia kuten navetta ja talli. Tontilla oli myös kuuluisa englantilaistyylinen maisemapuutarha.

Pahasti rapistunut päärakennus tuhoutui tulipalossa syksyllä 1978. Kartanon rakennuksista jäljelle on jäänyt palaneen ja pahoin vahingoittuneen meijerin rauniot, joita koitetaan talkoovoimin pelastaa.

Wiksbergin kartanon vanhaa talousrakennusta kunnostetaan talkoovoimin:
Blogiin täältä ja Facebook-sivuille täältä

Wiksbergin kartanon sali. Kuva: Forssan museon kuvakokoelma

Wiksbergin kartano on suuri osa Forssan historiaa ja on hyvin harmillista huomata, miten se on päässyt nykyiseen tilaansa. On kuitenkin hienoa ja helpottavaa nähdä, kuinka talkootyöllä yritetään kunnostaa jäljelle jäänyttä rakennusta ja säilyttää näin Forssan historiaa. Kartanon meijerin ympäristö on nykyään metsittynyttä aluetta. Mullankaivajat-kurssilla tutkitaan sen lähimaastoa ja tutustutaan paremmin kartanoiden historiaan.

Toisena esimerkkinä Forssan lähiseudulla sijaitsee myös Jokioisten kartano, joka perustettiin jo vuonna 1562. Kartanon aikana mm. von Willebrandin ansiosta Jokioisista kehittyi tärkeä teollisuuspaikkakunta, ja Karl Fazer kasvatti kartanon tilalla fasaaneja. Fazer kuitenkin kuoli Jokioisten kartanolla sydäninfarktiin 9. lokakuuta vuonna 1932.

Lisää Jokioisten kartanon tarinasta täältä.

Kirjoittajat:

Julia ja Anni, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

Salmistonmäki sijaitsee Loimijoen etelärannalla joen ja soistuneen Loimalammen välissä. Alueelta löydettiin jälkiä varhaismetallikautisesta asutuksesta vuonna 2005 Museoviraston järjestämän Arkeologiset kulttuuriperinnön täydentävät selvitykset Hämeessä -hankkeen aikana. Löydöt teki Petro Pesonen. Alue on luonnonsuojelualue, jolla sijaitsee lintutorni.

Mallinnus Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta. Opastaulusta Salmistonmäen juurella. Kuva: Hämeen Liitto/Museovirasto.

Alueelta oli aiemmin löydetty 1800-luvulla keihäänkärki Luntillan Hakalan läheisyydestä. Heikel teki alueella löydön jälkeen tarkastuksen, mutta ei löytänyt muinaisjäännöksiä. Vuonna 1994 Hakalan tilan alueita tarkistettiin jälleen ilman löytöjä.

Koekuoppia tehdessä löytyi Salmistonmäen lounaisrinteeltä kaksi muutamankymmenen metrin päässä toisistaan olevaa asuinpaikkaa. Toinen löytyi metsämaastosta ja toinen vanhalta niityltä tai pellolta. Alueelta ei löydetty kuitenkaan suurempia merkkejä suuremmasta kylästä, vaan alueella olevat asuinalueet ovat yksittäisiä asuinsijoja. Alueelta yritettiin löytää myös merkkejä rautakautisesta asutuksesta, mutta ainoastaan viitteitä varhaismetallikautisesta asuinpaikasta löydettiin.

Vuonna 2005 inventoinnin yhteydessä Pesonen löysi luoteiselta asuinpaikalta saviastioita, palanutta savea, kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta yhteensä yhdeksän kappaletta. Kaakkoiselta asuinpaikalta hän löysi kvartsikaapimen ja kvartsi-iskoksia. Vuotta myöhemmin 1.6.2006 Pesosen koekuopan paikalle tehtiin uusi kaivauskuoppa osana Forssan yhteislyseon arkeologian kurssia. Kaivausten yhteydessä löydettiin saviastianpaloja, palanutta ja palamatonta luuta, pii- ja kvartsi-iskoksia, palanutta savea ja määrittelemätöntä ainetta. Jo humuskerroksen kaivausten perusteella voitiin päätellä, että alueella on sijainnut esihistoriallista asutusta. Kaivaukset lopetettiin humuksen ja hiesun jälkeen mahdollisen kulttuurikerroksen rajaan yhden päivän kaivamisen jälkeen ja sen aikana löydettiin 326 löytöä. Kaivauksien oletettiin jatkuvan vuonna 2008 uuden Forssan Yhteislyseon arkeologian kurssin aikana, mutta niin ei vaikuttanut tapahtuneen.

Lisätietoja Salmistonmäen alueesta ja tutkimuksista voi katsoa täältä.

Kirjoittaja:

Miika, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

Kun oli paljon nuorempi ajattelin, että arkeologit olivat niitä maailman jännittävämpiä ihmisiä, jotka löysivät dinosaurusten luita maasta. Mutta eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, mitä se todellisuudessa on. Vielä peruskoulussakin ajattelin, että maan alta löytyy pullonkorkkeja, muovinpalasia ja kivikautista esineistöä sekä tietysti myös niitä mammutin ja dinosaurusten luita.

No nyt kun itse pääsin sinne arkeologiselle kaivaukselle työskentelemään, kyllä todellisuus äkkiä avartui. Ensinnäkin luulin, että maata hipsutellaan harjoilla tai kevyesti “kuokalla” vain muutama milli kerrallaan. En uskonutkaan, että maan poistamiseen sai tosissaan käyttää voimaa eikä tarvinnutkaan työskennellä niinkään varovaisesti. Luulin myös, että löydöt olisivat olleet erilaisia. En ajatellut kuinka paljon palaneesta talosta jää jäänteitä, kun niitä ei ole siivottu pois niin kuin voisi olettaa. Uskoin, että löytäisimme kaiken kaikkiaan vähemmän ja että löydöt olisivat enemmän tavaraa, jota olisi voinut tippua vaikka taskusta. Mutta todellisuudessa löytöpussit täyttyivät tiilestä, tiilestä ja tiilestä. Myöskin työn dokumentoinnin tarkkuus yllätti. Ajattelin että maata vaan kaivellaan ja kirjataan, kuinka syvältä löydös on, mutta en osannut ajatella, että aina 5 cm jälkeen kuvataan ja piirretään tasot.

Isoin ahaa-elämys kenttätöiden aikana oli se, että mikä tahansa on mielenkiintoisempaa löytää maan alta kuin päältä. Sama pätee kaikkeen, mitä maan alta löytää. Usein se minkä kadulta potkaisisit tien sivuun tai hyvän tavan mukaan kuuluisi laittaa roskiin, on maan alle joutuessaan ja siellä hautautuessa, muutaman kymmenen vuoden päästä jollekin jo uskomaton löytö.

Kirjoittaja:

Vilma, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Arkeologin kenttävarustus.
Kuva: Vilma Kankare.

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.