Museon self-help!

Vuosi on lähellä vaihtumista ja Forssan museossa pohdimme kulunutta vuotta ja mitä kaikkea se on pitänyt sisällään. Museon Facebook ja www-sivuilla voi huomata, kuinka museo on vastaanottanut vuoden museo palkinnon, vieraina on ollut, mitä arvovaltaisimpia henkilöitä ja olemme esillä, mitä erilaisimmissa hienoissa tapahtumissa sekä teemme yhteistyötä ulkomaita myöden.

 

Tämän vuoden perusteella olemmeko "Kyllin hyviä" ja onko meillä tarjota "Paranemisen avain" muille museoille?

 

1. Panosta kohtaamiseen ja olemaan läsnä.

Mitkä ovat museoiden self-help ohjeet? Millä neuvoille voimme toimia paremmin? Ehkä ensimmäisenä listalla on tiedostamalla, kuinka tärkeitä meille ovat myös ne kohtaamiset, jotka eivät päädy Facebookin kuvagalleriaan tai uutisiin. Ne ihmiset, joille museoon saapuminen ja toimintaan osallistuminen on heidän self-help toimintaa. Ne massat, jotka näkyvät ansiokkaana numerona vuoden lopussa kävijämääränä ja museona voimme todeta: "Tänä vuonna räjäytimme stadionin ja vuosi on ollut timantti toiminta-aikanamme". Sitä vuosi 2014 on ollut Forssan museolle.

2. Seikkaile joko mielessä tai maailmalla.

Toisena ohjelankana voisi olla, että pidämme mielemme auki toiminnalle, seikkailuille ja maailmalle sekä ennen kaikkea mielikuvitukselle. Museoina meidän tulee karistaa pölyt imagostamme ja saada ihmiset toteamaan vierailun jälkeen: "Tänään museossa oli hauskaa!". Ei paikallishistoria, taide tai kulttuuriperintö ole tylsää, se tulee vain osata kertoa oikein, mielenkiintoisena tarinana ja seikkailuna sekä jos ei muuta, pyyhi pölyt museossa edes kerran viikossa.

 

3. Anna arvoa annetuille tiedonjyville ja opi uutta.

Kolmanneksi, jokaisen vierailijan sisältä voi löytyä tietoarkisto asioista, joita sinä et tiedä tai museo ei ole tiedostanut tai ehtinyt aikaisemmin tutkimaan. Näin saatatte löytää aarteen! Kuuntele ja innostu, asiakaspalvelu ei ole ainoastaan opettamista ja puhumista. Yhdessä innostuminen tiedosta ja tekeminen on hauskaa!

Lisäksi yllättävää kyllä, ihmisten heitot keskusteluissa teknisistä parannuksista ja vinkeistä ovat kuluneena vuonna vieneet toimintaamme positiivisesti eteenpäin. Huom. Joulukuusta 2014 lähtien meillä, pienellä Forssan museolla on iZettle -maksupääte. Voit siis maksaa museokaupassamme kortilla!


4. Unelmoi!

 

Neljänneksi on tärkeä muistaa, salli tilaa unelmille, unelmille miljoonasta kävijästä. Älä lannistu,

vaikka kirjoitusvirheesi katumainoksessa päätyy ohikulkijan korjaamaksi tussilla. Muuta pieni kompastus eduksenne ja mieti mitä haluatte tavoittaa? Mistä te unelmoitte? Forssan museon Pumpulienkeli unelmoi tällä hetkellä ja joululomalla EMYA 2015:stä.

 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2015!

 

Teksti: Minna Lehtola

Ystävyydessä luotettava - Axel Wilhelm Wahren (1814-1885)

Ensi keskiviikkona, joulukuun 10. päivänä, tulee 200 vuotta Axel Wilhelm Wahrenin (1814-1885) syntymästä. Wahren oli Forssan puuvillatehtaiden ja sitä kautta koko tehdaskylän perustaja, Kymi Osakeyhtiön ja Tampereen Verkatehtaan perustaja, suomalaisen teollistumisen ajan suurmies. Hän oli tarmokas visionääri, taitava verkostoituja ja rohkea riskinottaja: kelpo esikuva nykyajallekin.

Wahrenin muistomerkki paljastettiin 1887.

Syntymäpäivän kunniaksi Forssan Työväentalolla järjestetään kaikille avoin Wahren-juhlailta, jossa Juho Silvennoisen säveltämä Wahren-alkusoitto saa ensiesityksensä Lounais-Hämeen musiikkiopiston oppilaiden esittämänä. FT Jouni Yrjänä tulee puhumaan 1800-luvun puolivälin suomalaisesta talouselämästä ja teollisuudesta ja Wahrenin roolista niiden kehittäjänä. Yrjänän esitelmä toimii lähtölaukauksena Wahrenin elämäkertatutkimukselle.

Wahren tuli Suomeen 24-vuotiaana tyhjätaskuna, mutta kuollessaan 71-vuotiaana hän oli laajalti arvostettu ja varakas aatelismies. Olemme saaneet lukea hänen saavutuksistaan ja perheestäänkin, mutta millainen mies Wahren oli eläessään? Jotain kertoo Wahrenin sukuvaakunaan otettu tunnuslause "Vänfast" - ystävyydessä luotettava. Ja se, että hän oli tunnettu kärsivällisenä johtajana, joka tuntui itse osaavan mitä vain. Jos jokin homma ei heti luontunut, neuvona oli: "Sylkäise kouriisi ja koeta uudestaan!"

Corps de Logie, Forssa Yhtiön pääkonttori ja Wahrenin asuinrakennus Yhtiönpuistossa.

Forssaa ei olisi ilman Wahrenia, ja hänen kättensä jälki näkyy kaupunkikuvassa yhä. Kulkisimmeko edes keskellä kaupunkia, jos Wahrenia ei olisi ollut? Forssan tunnuskuvaksi ovat vakiintuneet kehräämön ja kutomon profiilit. Kerrotaan, että Wahren oli mukana lyömässä tiiliä, joista rakennettiin Forssan kehräämö. Wahrenin aikana paistettiin tiilet myös lankavärjäämöön, karhekehräämöön ja kutomoon, kahteen puuvillavarastoon, kasvihuoneeseen, meijeriin ja vesivoimalaan.

Forssan puisto perustettiin Wahrenin aikana. Sitä käytiin ihailemassa kaukaa - "kuin paradisi se on". Puiston alueelle rakennettiin kasvihuoneet, pääkonttori (paloi 1960-luvulla), nykyään Forssan klubina tunnettu rakennus, tehtaanlääkärin talo, insinöörin talo, tehtaankoulu ja ns. Meyerin talo. Puinen keilarata seisoi puiston nurkalla. 

Kehräämölle vievän tien varrelle Wahren rakennutti työväelleen joukon kaksikerroksisia puisia asuintaloja, 'pytinkejä'. 1870-luvulla hän kaavoitti Ronttismäen (Kalliomäen) työväestölleen asuinalueeksi.

Ronttismäki, Forssan kirkon tornista otettu maisemakuva. Valokuvaamo Hellas.

Mistä jouluntaika on tehty?

Mistä jouluntaika on tehty? 

Onko se tehty hyvästä tahdosta, 

antamisen ilosta ja toisten huomioimisesta? 

Onko se tehty yhteisistä hetkistä, 

yhdessä ahertamisesta ja vanhoista perinteistä? 

Vai onko se tehty 

joulutortuista, joulukuusista ja joululauluista?

Forssan museo on yhteistyössä kuvataidekoulun perheiden ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa heilauttanut taikasauvaansa ja loihtinut museon Aulagalleriaan joulutaian. Miten museo teki sen?

Forssan museo aukaisi ovet jo perinteiselle tapahtumalle ja antoi tilat yhden viikonlopun ajan Mannerheimin Lastensuojeluliiton tapahtumalle. Tapahtumassa myydään kahvia, torttuja ja äänestyslippuja. Äänestyslipuilla kannattaa MLL:n toimintaa ja saa sanoa oman kantansa sille, mikä kuvataidekoulun perheiden koristamista kuusista on kaunein.

Kuusiäänestyksessä on yhteensä kahdeksan kuusta ja somistajina ovat olleet sekä vanhemmat, lapset että nuoret. Osa on koristeltu perinteisesti, mutta osassa on myös veikeitä yllätyksiä ja ideoita. Tohinaa museolla on riittänyt oikean kuusen ja sopivan paikan valinnasta koristeluun sekä joulumarkkinoiden järjestämiseen.

Museolla on possu, sammakkoprinsessa, pipari, joulukortti... koristeita kuusissa. Luovuutta on käytetty ja perinteitä höystetty uusilla ideoilla. Koristelijat ovat olleet vilkkaita ja äänestäjienkin kenkien kopinaa kaikuu museon tiloissa.

Meno jatkuu koko viikonlopun ajan sunnuntaihin asti. Forssa Eläväksi ja Kauniiksi ry näkyy myös museolla. Tervetuloa tapaamaan heitä ja koittamaan arpaonnea! Jos joulumieli on kateissa, täältä se on löydettävissä! 

Teksti ja kuvat: Minna Lehtola

Olkien havinasta joulukuusen havuihin!

Millaisena sinä muistat lapsuuden joulun? Syventyessä muistoihisi, kuuletko heleän naurun, tunnetko piparien tuoksun ja maistatko makoisan kinkun maun suussa? Kertoivatko vanhempasi tai isovanhempasi, miten heidän lapsuudessaan joulua vietettiin?

 

Perinteinen joulukausi alkaa Tuomaan päivästä 21.12. ja kestää Nuutin päivään 13.1. Joulurauhaa on kunnioitettu jo satoja vuosia. Ennen jouluksi tuotiin tupaan kuten myös kirkkoonkin oljet. Oljilla oli miellyttävää oleskella valvoessa jouluyötä ja perheen leikkiessä joululeikkejä. Oljet edustivat myös uuden satovuoden turvaamista ja Vapahtajan syntysijan pehmikkeitä.

 

Olkien lisäksi asuinhuoneiden seinät ja katto verhottiin puhtailla päreillä ja kattoon ripustettiin himmeli. Paloturvallisuus syistä 1700-luvulla kiellettiin jouluolkien käyttö, mutta osa jatkoi olkien käyttöä kielloista huolimatta. 1800-luvulla olkien sijaan tupaan tuotiin joulukuusi ja joulupukin vierailut ovat vielä nuorempaa perinnettä, joka juontaa Tapanin päivän leikeistä. Ennen joululahjat heitettiin raolleen avatusta ovesta.

 

Lauantaina 29.11. Forssan museossa on joulun tunnelmaa ja joulukuusen havujen havinaa. Tervetuloa ottamaan osaa Forssan museon ja Mannerheimin lastensuojeluliiton järjestämään joulukuusinäyttelyyn!

 

Kurkistus entisajan jouluun Piipunjuurella -tietokannan Esko Aaltosen valokuvien kautta:

Hykkilän Joululeikki esittely kansantieteen keräilijöille 1928. Leikin nimi on Leiskuuminen.

Kuvassa kaksi miestä leikkii joululeikkiä nimeltä leiskuuminen. Leikissä kaksi henkilöä asettuu vastakkain istumaan olkien päälle ja vuorotellen kumpikin heittäytyy taaksepäin, vetäen toisen perässään jalkojensa varaan.

Joululeikki suutarin sohiminen, joululeikki esittely vuonna 1928.

 

Kuvan leikillä on useita nimityksiä: "suutarin silmän puhkaiseminen", sohiminen ja suutarin sohiminen. Kuvan oljista punottu kolmijalkainen ukko on suutari, jonka pistäjä yrittää seipäällä kaataa ja jota varjelija yritti estää suistamalla pistelijän työnnöt nipun ohi.

Humppilan Nuuttiputin (nuuttipukki) esittely 1947.

 

Joululeikkiesittely nuuttipukista vuonna 1928.

"Nuttiputti" eli nuuttipukki on vanhaa perinnettä eli ennen Nuutinpäivänä joulurauhan päättyessä naamioituneet lapset/miehet kiersivät talosta taloon mm. laulamassa. Nuutin päivää on kutsuttu myös hiivanuutiksi, jolloin käytiin naapureitten sahtitynnyreillä. "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi".
 

Vuoden 1928 jouluesittely kansantieteen keräilijöille.

 

Hiljainen hetki jouluaattona. Jouluaterian jälkeen perheen pää alkoi lukea jouluevankeliumia Raamatusta. Raskas Raamattu on nostettu telineelle, ja luvun välissä isäntä vetää sauhun pitkästä piipustaan. Osa seinästä on peitetty päreillä osoitukseksi siitä, miten ennen mustat seinät jouluksi kokonaisuudessaa valkaistiin.

Hyvää joulun odotusta!


Kuvat: Esko Aaltonen
Teksti: Minna Lehtola
Lähde: Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri

URDIMBRES -Soivat loimilangat

Sanna Mansikkaniemi toimii konsertin tuottajana ja kertoo projektin taustoista.
 
1.       Urdimbres, Soivat loimilangat, kitaramusiikkia 1700-luvulta nykypäivään. Mistä konsertin nimi ja aihe kumpuavat?
 
Konsertin nimellä halutaan tuoda esiin sitä, miten monista erilaisista langoista Perun kitaramusiikki on kudottu. Kitara rantautui Amerikan mantereelle eurooppalaisten mukana 1500-luvulla ja ennen pitkää se saavutti suuren suosion. Jokainen Latinalaisen Amerikan kansakunta räätälöi sekä soittimesta että sillä soitettavasta musiikista omat variaationsa.
 
Soivat loimilangat –konsertin tarkoituksena on tuoda valokeilaan perulaisen kitaramusiikin rikkaus: miten eurooppalaisten siirtolaisten ja alkuperäisväestöön kuuluvien intiaanien musiikilliset vaikutteet ovat sulautuneet toisiinsa. Kuultavissa on jopa häivähdys esikolumbiaaniselta ajalta. Tuloksena on jännittävä ja monisäikeinen kudelma tuttua ja tuntematonta.
 
2.       Keitä ovat konsertin esiintyjät?
 
Kaksi loistavaa muusikkoa yhdistää voimansa tässä konsertissa. Sekä Camilo Pajuelo että Luis Malca ovat perulaissyntyisiä kitaristeja jotka ovat tulleet Eurooppaan jatko-opintojen takia. Camilo asuu nykyisin Helsingissä ja hän on perehtynyt erityisesti Andien alueen kitaramusiikkiin sekä kotimaansa populaarimusiikkiin. Madridissa asuva Luis on tutkinut Perun kitaramusiikkia nimenomaan historiallisista lähtökohdista.
 

Camilo Pajuelo ja Luis Malca

3.       Mikä johdatti perulaiset kitaristit Forssaan?
 
Camilo ja Luis esittivät Urdimbres-ohjelmansa ensimmäistä kertaa Madridissa lokakuun puolivälissä. Luis tulee Suomeen Perun suurlähetystön kutsumana ja heillä on konsertti Helsingissä tällä viikolla. Ohjelman valmistelu on ollut iso työ ja ajattelimme, että olisi mukavaa jos se kuultaisiin myös muualla päin Suomea. Meillä on täällä Forssan seudulla paljon ystäviä ja tuttavia, siksi ajattelimme, että olisi mukavaa järjestää kolmas konsertti juuri tänne.
 
4.       Mikä johdatti erityisesti Forssan museoon?
 
Se oli Camilon idea. Hän on vieraillut museossa aiemmin ja tykkäsi paikan tunnelmasta. Olemme suunnitelleet mahdollista yhteistyötä museon kanssa tangoprojektiimme liittyen ensi vuodelle. Monet langat yhdistyivät tässä konsertissa kuin itsestään: konsertin espanjankielinen nimi ”Urdimbres” tarkoittaa nimenomaan loimilankoja ja mikä olisikaan sopivampi konserttipaikka kuin Loimijoen varrella sijaitsevan tekstiilikaupungin museo. Samoihin teemoihin liittyy sopivasti myös Jenni Kalsolan näyttely ”Langoilla” joka on nähtävillä vielä tämän viikon ajan.
 

Camilo Pajuelo

5.       Mitä konsertilla halutaan sanoa yleisölle ja mikä on innoittaja?
 
Toivomme, että yleisö nauttii ohjelmasta ja saa uusia musiikillisia kokemuksia. Kitara on suosikkisoitin myös täällä meillä ja haluamme esitellä sen rikasta sointimaailmaa. Haluamme myös tuoda tuulahduksen etelän lämpöä ja valoa marraskuun harmauteen!
 
6.       Mitkä langat johdattivat sinut järjestämään konserttia?
 
Camilo Pajuelolla ja minulla on duo nimeltä ”Sininen Tuli” ja teemme paljon yhteistyötä. Minulla oli viime viikolla jälleen vuotuinen 22-vuotispäiväni, mutta juhlat jäivät järjestämättä matkan takia. Mikäpä sen mukavampaa, kuin juhlia hämäläisittäin näin jälkikäteen perulaisen kitaramusiikin tahdissa! En siis tällä kertaa itse esiinny, mutta esittelen ohjelman yleisölle sekä tarjoilen suklaakakkua väliajalla.

Vuosia takana virkeänä arjessa!

Tällä viikolla vietetään senioriviikkoa ja Forssan museo on mukana senioriviikon ohjelmassa esittelemässä kehittämäänsä Siromuistot – viriketuokiomateriaalia. Virikeaineisto on suunnattu senioreille ja heille suunnatun toimintatuokion pitämiseen, tuokion tavoitteena on tuoda paikallinen kulttuuri ja historia lähelle ihmistä, voimaannutta ja luoda hyvää oloa, virkistäen arjessa.
 

Forssan museon virikeaineisto sisältää erilaisia vanhoja Finlayson Forssan kankaita, niitä voi tunnustella ja samalla muistella, onko niitä aikoinaan käytetty oman tai tuttujen kodin sisustuksessa tai vaatetuksessa. Herättävätkö ne muistoja makuuhuoneen liinavaatteista, nuoruusajan mekosta tai tuoko kuosit mieleen, jonkun itselleen tärkeän henkilön? Onko perheeseen haettu aikoinaan Siropussi kaupasta?

Taustalle tuokioon voi laittaa kassin mukana tulleen musiikin soimaan ja sen tahdissa voi jammailla ja jumppailla fiiliksen mukaan. Jos arkeen kaivataan uusia tanssi- ja jumppaliikkeitä niitä voi kehitellä yhdessä materiaalin mukana tulleita työkaluja hyödyntäen. Yhdessä voi miettiä, mikä työkalu on ollut ja miten sitä on käytetty sekä suurentaa työkalun käytössä käytetyn liikkeen jumppaliikkeeksi.

Siromuistot – kassista löytyy materiaali useaan ohjattuun tuokioon, hyvä pituus tuokiolle on noin 30–45 minuuttia. Kankaiden ja työkalujen lisäksi materiaalista löytyy tuoksupurkkeja, valo- ja mainoskuvia sekä seniorit voivat kokoontua yhteen pelaamaan kuoseista tehdyillä muistipelikorteilla. Tavoitteena on herätellä kaikkia aisteja.

Yhdessä tekeminen, koskettaminen ja muisteleminen rikastuttavat arkea. Aineisto on monipuolinen ja mielikuvitus on rajana, miten ja kuka sitä voi hyödyntää. Tärkeintä viriketuokion pitämisessä on, että sen jälkeen osallistujalla on hyvä olla. Materiaalia luodessa, ajatuksena oli, että se on suunnattu senioreille, mutta emme näe estettä, että sitä ei voisi hyödyntää eri-ikäisten toimintatuokioiden materiaalina. Siromuistot – viriketuokiomateriaalin voi pyytä ensi viikosta lähtien lainaan maksuttomasti Forssan kirjastosta ja viriketuokiomateriaalia esitellään perjantaina klo 10–15 Ystävän Kammarin seniorimessuilla, tervetuloa tutustumaan ja juttelemaan.

Teksti ja kuvat: Minna Lehtola

Vihdoin se on täällä! www.piipunjuurella.fi

Forssan, Valkeakosken ja Varkauden museoiden yhteinen kokoelmatietokanta avautui yleisölle tänään perjantaina 10.10.2014 klo 10 osoitteessa www.piipunjuurella.fi

Tätä hetkeä on odotettu. 

Tavoitteenamme on edistää pienten teollisuuskaupunkien museokokoelmien saatavuutta. Kolmen museon hallussa on merkittävä määrä Suomen teollisuusperintöaineistoa. Kokoelmamme kertovat kolmen teollisuuskaupungin tehtaiden ympärille rakentuneita tarinoita ihmisistä, yhteisöistä, tehdastyöstä ja vapaa-ajasta. Varkauden erityispiirre on yksi Suomen suurimmista valokuvakokoelmista, Forssalla 90-vuotisen kotiseututyön tuloksena syntyneet tietovarannot ja Valkeakoskella Visavuoren museosäätiön Kari Suomalaisen pilapiirrosten kokoelma.

Julkaisuhetkellä piipunjuurella.fi –tietokannassa on 22966 kuvaa, 13359 esinettä ja 12700 taideteosta. Digitoitu kokoelma karttuu ja tarkentuu koko ajan kokoelmatyön edetessä - yhteensä museoillamme on yli miljoona kuvaa, yli satatuhatta esinettä ja taideteosta. Nyt käynnissä oleva yhteishanke tuo lisää aineistoja tietokantaan runsaasti vielä tämän kuluvan vuoden aikana.

Tietokannan kuvia ja tietoja saa käyttää vapaasti koulutuksessa, tutkimuksessa ja yksityisessä käytössä. Julkisen tietokannan kuvat ovat verkkoympäristöön hyvin soveltuvia pieniresoluutiokuvia. Tulosteen tai painokuvan haluava voi tilata kuvia tai valmiita julisteita helposti käyttöönsä tietokannan koritoiminnan avulla. Koritoiminnon avulla kuviin tai esineisiin voi myös antaa lisätietoja tai palautetta, jotka välittyvät suoraan tallentavaan museoon.

Aikaisemmin tapahtunutta...

Forssan museo otti käyttöön selainpohjaisen E-kuva –kokoelmanhallintajärjestelmän alkuvuodesta 2011. Siitä lähtien ovat skannerit surisseet, salamavalot välähdelleet, kuva- ja esinetiedot tallentuneet objekti toisensa jälkeen. Hitaasti mutta varmasti kokoelma täydentyi. Tavoitteena on siintänyt tulevaisuus - tämä päivä - jossa yleisö, tutkijat, harrastajat ja opiskelijat voisivat vapaasti tutustua digitoituun aineistoon ja käyttää sitä omiin projekteihinsa.

Alkuvuodesta 2013 Museoalan yhteistyöverkosto TAKOn seminaarissa istuin Varkauden museoiden Hanna-Kaisa Melarannan vieressä ja supattelimme kokoelmajärjestelmistä. Alkoi hahmottua idea pienten teollisuuskaupunkien museoiden kokoelmayhteistyöstä. Toukokuussa mukaan oli tullut myös Valkeakosken museot, ja teimme yhteenliittymisestä sopimuksen E-kuvapalvelun tarjoavan Eduix Oy:n kanssa.

Yhteenliittymästä seurasi työntäyteinen vuosi konvertointeja. Siirtyminen yhdestä järjestelmästä toiseen ei aina suju kuin Strömsössä. Museoväki ja koodaajat puhuvat samasta asiasta eri sanoin.

Asiakasliittymän  ulkomuodon suunnittelun tilasimme Mainossynergialta. Esikuvana hyödynsimme Vatikaanin ja Finnan ratkaisuja. Lopputulokseen haettiin selkeyttä, visuaalisuutta ja toimivuutta.

Voilá! Tässä se on. www.piipunjuurella.fi Pienten teollisuuskaupunkien museokokoelmia internetissä. Kaikkien nähtävillä. Kaikkien kommentoitavana. 

Ei niin hohdokas, silti arvokas!

Mennään museoon! – viikko alkaa ensi viikolla ja Forssan museo tarjoaa koululaisille mahdollisuuden MediaMysteeri -kierrokselle. Ajat luokkien kierrokseen on pitänyt varata etukäteen museolta.

Museoliitto on haastanut museoita Mennään museoon! -viikolla myös pohtimaan koululaisten kanssa, mitä museon esineet kertovat, arvioimaan yhdessä eri näkökulmista museoesineiden taustoja ja merkitystä. Jo tämän vuoden keväällä, koululaisryhmien vieraillessa Forssan museossa, osa ryhmistä sai tehtäväkseen etsiä näyttelystä houkuttelevinta museoesinettä.

Esineen löydettyään he saivat miettiä sen ikää ja pohtia sen käyttötarkoitusta sekä loihtia mielikuvitusta käyttäen esineelle uuden tarinan siitä, miten esine on päätynyt museoon. Valikoiduksi esineeksi valittiin mm. vanha juustovuoka ”taikamerkkien” johdosta ja luovat koululaiset keksivät, että ”se löydettiin leipomosta, joka purettiin.” (Salla, Sofia ja Elsi) Juustovuoka ei ollut hohdokas, mutta merkit siinä houkuttelivat lasten mieltä.

Koululaisten mielipiteet hajaantuivat siitä, mikä on museon houkuttelevin esine, mutta kenenkään listalle ei päätynyt museon nurkassa seisova puinen, jykevä esine, vaikka se on juustovuokaa kookkaampi ja siinäkin on koristelua. Oletko sinä huomannut sitä?

Se on keskiaikainen osmansolmupöydänjalka, joka Unto Salon mukaan vuonna 1959 oli yksi kalleimmista museoaarteista, ”kansanomaisten” huonekalujemme komeimpia tuotteita ja kiehtoi mielikuvitusta arvoituksellisen alkuperänsä vuoksi.

Nimi pöydälle tulee sen jalkojen keskiosassa olevasta nauhapunosveistoksella koristellusta pallosta ja siihen on kuulunut irrallinen kansi. Unto Salon mukaan osmonsolmupöydät ovat olleet kiltatupien pöytiä, juhlahuonekaluja ja pöydän osmansolmukoriste voi viitata pöydän pyhään merkitykseen.

Haastan teidät kaikki lukijat, seuraavalla kerralla, kun tulette Forssan museoon varta vasten etsimään pöydänjalan ja katsomaan sitä. Siinä on arvoa, vaikka siitä ei löydy hohtoa.

Hyvää Mennään museoon! –viikkoa!

Teksti: Minna Lehtola
Kuva: Forssan museon kuva-arkisto, Unto Salmi 1957
Lähde: Lounais-Hämeen kulttuurihistoriaa, Maakuntamuseon opas, 1959.

Lähellä sydäntä!

Aikoinaan Forssan toi kartalle tekstiiliteollisuus, Arja Mattilan suunnittelema Onni kangas sai nimen Miljoonasydän, kun sen myynti kasvoi kasvamistaan. Miten voimme luoda Forssaan tämän hetken Onnen, joka kasvaa miljooniksi sydämiksi?



Vorssasta miljoonien sydämien kaupunki! Kuva: Minna Lehtola

Sitä keräännyimme joukolla pohtimaan Miljoonasydän sykkimään! – Forssa matkailun kartalle seminaariin Kehräämöalueelle. Forssan museo järjesti seminaarin yhteistyössä Forssan Seudun Kehittämiskeskus Oy:n kanssa ja se oli osa museon Lähimatkailun kehittämisprojektia, johon avustuksen on myöntänyt Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Näin seminaarin jälkeen voi todeta, että ideoista ja luovasta hulluudesta ei ole puutetta. Se mitä kaipaamme, on yhdessä tekemistä, kommunikaatiota ja jo olemassa olevan jalostamista. Tarvitsemme kunnon signaalin matkailijoille, täällä on Vorssa ja me ollaan ylpeitä siitä!



Jonna-Marleena Härö: Luuppi, Oulun museot ja tiedekeskus muutoksessa.

 Mitään neonväristä valotaulua emme kuitenkaan kaipaa vaan syke löytyy tapahtumista, tuotteistamisesta, Wahren-leivoksesta ja sekaleivästä makkaralla. Lisäksi emme houkuttele vaan matkailijoita vaan tarjoamme ainutlaatuisen miljöön erilaisten tapahtumien järjestämiseen mm. häiden, tarjoamme palveluita konferenssien järjestäjille ja mikä parhainta yhteisöllisyyttä vorssalaisille.

Seminaarin annista voidaan pohtia, tulisiko Forssaan kehittää Luupin Lulun tyylinen hahmo seikkailemaan Forssan tapahtumiin ja tiedottamaan sosiaaliseen mediaan tai voisimmeko yhdessä järjestää Kehräämöalueelle osallistavan draaman tai lähdetäänkö kaikki mukaan järjestämään viikon pituista kulkuneuvo -tapahtumaa Do Dad´s väen kanssa. Mahdollisuuksia on!

Projektivastaava Minna Lehtola kokoaa seminaarissa esiin tulleet ajatukset yhteen.

Jokaiselle oma koti ja asuinympäristö ovat rakkaita, ne ovat täynnä muistoja, kohtaamisia ja joka päivä syntyy uusia tarinoita. Usealle saattaa syntyä huoli, ajatelleessaan tulevaisuutta, säilyykö alueella tarvittavat palvelut, onko tarpeeksi töitä ja millainen tulevaisuus on lapsille?

Meitä yhdistää halu luoda hyvä asuinalue ympärillemme, halu viedä Forssaa eteenpäin, olotila, että Forssa on hyvä paikka asua ja valtteinamme ovat herkut, tekstiilit, kulkuneuvot, teatteri ja holja mentaliteetti.

Meiltä löytyy tiloja, meiltä löytyy asennetta, pitää vain nostaa hihat ylös ja alkaa töihin!

Teksti: Minna Lehtola

Euroopan valloitus

Vuoden museo 2014 –tittelin velvoittamana ja kannustamana Forssan museo ilmoittautui Vuoden 2015 Eurooppalainen museo –kilpailuun. Kilpailuun voi ilmoittautua museo, joka on vastikään remontoitu, uudistanut toimintatapojaan tai on kokonaan uusi. Kilpailijoita on vuosittain noin 50. Forssan kilpakumppaneina ovat tänä vuonna mm. Hollannin Kansallisgalleria eli Rijksmuseum  ja Luontokeskus Haltia Suomessa. 

 

Lyseon kolmasluokkalaiset esittelevät valittuja paloja näyttelystä. Kuva Harri Oinonen.

Tunnustusta on jaettu vuodesta 1977 lähtien museolle, joka panostaa yleisötyöhön ja puhuttelee ainutlaatuisella tunnelmalla, mielikuvitusta kiehtovilla tulkinnoilla ja esitystavoilla sekä lähestyy luovasti museon koulutustehtävää ja sosiaalista vastuuta. Viime vuosien voittajien joukossa on ollut sekä suuria että pieniä museoita, jotka ovat kehittäneet erityisellä tavalla museotoimintaa ja omalla esimerkillään muuttaneet muidenkin museoiden toimintatapoja Euroopassa. Tämän vuoden voittaja oli turkkilainen ”Viattomuuden museo”, joka on oikeastaan museo Orhan Pamukin samannimisestä kirjasta.

Asta Suominen esittelee Forssan tekstiiliarkstoa Sirje Helmelle. Kuva Harri Oinonen.

Hakemukset lähetettiin kesällä, ja syksy on arviointikierrosten aikaa. Viime torstai oli Forssan museolle SE päivä. Saimme vieraaksemme Sirje Helmen, EMYA2015 –kilpailun tuomarin ja Viron kansallisgallerian johtajan. Aikaa oli neljä tuntia. Esittäydyimme, kerroimme museon toiminnasta, esittelimme näyttelyn (kiitos avusta FYL, Jari ja opiskelijat!) ja yritimme parhaamme mukaan luoda kuvaa toimintamme laadusta. Kaupunginjohtaja Samikin ehti tervehtimään tärkeätä vierastamme. Päivästä sukeutui lämminhenkinen ja kodikas.

 

Titi Lillqvist kertoo museodraamasta ja moron-tossuista, taustalla Jenni Kalsolan ArtSiro-teos. Kuva Harri Oinonen.

Jälkeenpäin olo oli voipuneen tyytyväinen. Päivät ja työtehtävät yleensä seuraavat toisiaan tiheällä tahdilla. Harvoin tulee koko porukalla pysähdyttyä tarkastelemaan suurta kokonaisuutta. Sirje Helmen vierailu ja sen valmistelu osoittautui etapiksi, jossa kokosimme toimintamme yhteen, katsoimme yhdessä taaksepäin ja eteenpäin. Tuli havainnolliseksi se, kuinka paljon olemme tehneet ja miten monessa olemme mukana. Jokainen museolainen osallistui toiminnan esittelyyn omalla viipaleellaan, ja tuloksena oli mehevä kakku. On aihetta olla ylpeä.

Terävänä pitää olla vastaisuudessakin. EMYA-kisaan nimittäin kuuluu myös yllätysvierailut. Forssan museoon saapuu siis jonakin päivänä mystinen museovieras, joka alkaa kysellä outoja. Pitää olla valppaana! 

Minna Lehtola esittelee Outi Erosen näyttelyn Aulagalleriassa. Kuva Harri Oinonen.

The Forssa Museum applied for The European Museum of the Year 2015 Award. The Award has been given from the year 1977 to a newly renovated or established museum that has developed something special and changed the standards of museums. Last Thursday we welcomed the EMYA Judge Sirje Helme from Estonian National Gallery. We had four hours to tell her Everything. For us, the day became a milestone. In daily life, days pass by and works follow each other. You seldom have time to stop with colleagues and see the entity. The importance of Sirje’s visit was not only EMYA2015, but also that when we collected the little pieces for her, we actually saw the entire patchwork ourselves. And became proud of the work done.

Miten sinä haluat itsesi muistettavan?

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana Forssan museon projektityöntekijänä tutustunut kahteen hyvin mielenkiintoiseen herraan: Esko Aaltoseen ja Auvo Hirsjärveen. Esko oli minulle jo aiemmin tuttu, Auvo taas täysin uusi tuttavuus.

Nuori mies ja nainen makaavat viltin päällä ruohikolla. Taustalla Sipilän aitta ja makasiini, vuosi noin 1920.
Kuva Esko Aaltonen

Aaltosessa ja Hirsjärvessä on paljon samaa. Molemmat ovat kotoisin Lounais-Hämeestä (Esko Forssasta, Auvo Tammelasta), molemmat suorittivat ylioppilastutkinnon Forssan Yhteiskoulussa (Esko vuonna 1913, Auvo 1929), molemmat olivat ahkeria valokuvaajia ja tarkkoja dokumentoimaan lähiympäristöään ja aiheita, jotka heitä kiinnostivat.

Omasta mielestäni merkittävin samankaltaisuus näiden kahden miehen välillä on kuitenkin kohteissa, joita he valokuvasivat: tavallisia asioita, tavallisia ihmisiä ja tavallisia rakennuksia. Forssan museon kuvakokoelmissa on Aaltosen valokuvia noin 8000 kappaletta. Merkittävä osa kuvista on paikallisista tapahtumista, ihmisistä ja vanhoista työtavoista – arkielämästä menneinä aikoina. Hirsjärven kuvakokoelma taas käsittää noin 1400 kuvaa, joista suurin osa on Ronttismäestä. Hirsjärvi dokumentoi järjestelmällisesti koko kaupunginosan talo talolta, otti kuvat sekä talvi- että kesäaikaan ja haastatteli asukkaita selvittääkseen talojen ja niiden asukkaiden tarinat.

VIII linja 12 ja valkea kissa
kevätauringossa maaliskuussa.
Kuva Auvo Hrisjärvi

Pienten asioiden suuret merkitykset

Usein historiankirjoitus keskittyy suuriin tapahtumiin: sotiin, vallankumouksiin, valtaviin kansanliikkeisiin. Valitettavan usein unohdetaan tavallinen ihminen, yksilö, ja hänen elämäntarinansa ja muistonsa. Esko ja Auvo eivät unohtaneet. He suorastaan vaalivat arkielämää. Heitä voisikin kutsua entisajan mikrohistorioitsijoiksi. Mikrohistoria nostaa keskeiseksi tutkimuskohteeksi yksilön, perheen ja paikallisyhteisön - aivan niin kuin Auvo ja Eskokin tekivät. (Salmi-Niklander 2008).

Suomen kielessä on paljon lausahduksia ja sanontoja historiaan liittyen: ”jäädä historiaan”, ”tehdä historiaa”, ”päästä historiankirjoihin”, ”kirjoittaa historia uudelleen”… Kukapa ei haluaisi itseään muistettavan myös sen jälkeen, kun aika jättää? Mikrohistoria ja ”tavallisen ihmisen tavallisen elämän” dokumentointi tuo historian lähemmäs ihmistä, luo sen helpommin lähestyttäväksi. Historiallinen tieto tavallisista ihmisistä on ensisijaisen tärkeää esimerkiksi sukututkijalle. Mielestäni museotyössä parasta onkin ihmisten ilo ja oivaltaminen, muistojen viriäminen tutun aiheen, ihmisen tai tapahtuman löytyessä museoympäristöstä.

Omasta työstäni

Olen työssäni digitoinut ja luetteloinut sekä Eskon että Auvon valokuvia. Olen selvittänyt tarinoita kuvien takana, selannut lukuisia kirjoja, tehnyt historiallista salapoliisityötä, päätellyt ja pohtinut, koettanut varmistaa todeksi kysymysmerkillä merkattuja tietoja, vertaillut kuvia toisiinsa, etsinyt sanojen ”pryki”, ”hantlankari” ja ”onka” merkityksiä. Mikä kokoelmatyössä on sitten parasta? Kadonneen löytäminen, tarinoiden luominen irrallisista palasista, totuuden etsiminen, sen löytäminen ja ihmisten tunnistaminen ajalta, jolloin ei itse vielä ollut syntynyt. Kokoelmatyössä tutkittavat kohteet ja ihmiset tulevat tutuiksi.   

Kauppakatu yöllä.
Kuva Esko Aaltonen.

Kokoelmatyössä on myös valtava vastuu: mitä kertoa, mitä jättää kertomatta? Mikä on arkaluontoista tietoa, mikä on ihmisten yksityisyydensuojan säilyttämisen vuoksi jätettävä kertomatta? Mitä jos minusta merkityksetön tiedonjyvä onkin jollekulle hyvin merkittävä? Kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa, jotain on aina karsittava. Historioitsija siirtää omaan kokemushistoriaansa liittyviä tunteita, mielikuvia, asenteita ja ajatuksia tutkimiinsa historiallisiin kohteisiin (Ihanus 2012, 142–143). Historioitsija ikään kuin elää historian oman elämänsä ja kokemustensa kautta. Historian tulkitseminen ja sen esilletuonti vaihtelevat aina historiaa tutkivan henkilön mukaan – minkä hän omassa elämässään arvottaa tärkeäksi, sitä hän luultavasti pitää merkityksellisenä myös historiassa.

Historian tunteminen ja tutkiminen edes jossain määrin on mielestäni kuitenkin jokaiselle välttämätöntä. Esko Aaltosen sanoin: ”Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.”

Teksti Siru Perälä

Lähteet:

Salmi-Niklander (2008) Mikrohistoria – yksilö haastaa vallanpitäjät, viitattu 28.8.2014

Ihanus, Juhani (2012) Historialliset vääryydet ja psyykkiset oikaisut. Teoksessa Jan Löfström (toim.) Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Helsinki: Gaudeamus Oy, 142–143.

Kuuluuko museon elävöittää kaupunkia?

Art Häme ’14-tapahtuma huipentui torin Forssa-päivään 30.8. lauantaina. Taas saivat museolaiset tuulettaa: Forssa Eläväksi ja Kauniiksi –yhdistys palkitsi Forssan museon Vuoden elävöittäjänä! Hypimme innosta! Onpa hienoa, että olemme onnistuneet muuttamaan käsitystä museosta pölyisenä ja hiljaisen uneliaana paikkana.

Torikansaa Forssa-päivänä 30.8. Kuva Tanja Härmä

”Onko museon rooli todella ’elävöittää’ kaupungin menoa?” kyseenalaisti kuitenkin joku epäuskoinen, kun uutinen levisi facebookissa, ja kuittasi vielä anteeksipyydellen perään: ”Kuulostaa Vorssalta”. Kommentti oli varmaan tarkoitettu piikiksi, mutta osui positiivisella tavalla NIIN oikeaan! Museon rooli todellakin ON muuttunut kulttuuriperintöä säilyttävästä ja tutkivasta laitoksesta monen toiminnan tilaksi. Nykyaikainen museo on kohtauspaikka, ajanvietettä, kulttuuritila, harrastamisen paikka, oppimisympäristö. Ja koko homman PITÄÄKIN kuulostaa Vorssalta – sitähän juuri yritämme, rakentaa Vorssan brändiä!

No, olemmeko elävöittäneet? Vuoden museo -titteli ja sen mukanaan tuoma julkisuus on tuonut kaupunkiin museomatkailijoita. Uuden näyttelyn myötä olemme saaneet ainakin yhden uuden kävijäryhmän: alle 18-vuotiaat nuoret, jotka tulevat keskenään näyttelyyn ja viihtyvät. Vanhemmat kävijätkään eivät poistu näyttelystä pahoilla mielin, eli elävöitämme ainakin sen 1-3 tuntia, jonka he museossa viettävät. Perusvorssalainen yrittää kuulemma vältellä museossa käyntiä, mutta sen tehtyään taipuu suosittelemaan paikkaa muillekin. 

Forssa on pieni kaupunki, jolla on suuri ja värikäs menneisyys. Siitä riittää hyviä tarinoita, ja historia on mainio inspiraation lähde. Forssa on myös ikääntyvä kaupunki. Täällä on enemmän eläkeikäisiä kuin Suomessa keskimäärin, eikä ikärakenne ennusteiden mukaan tule muuttumaan ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. On luontevaa ammentaa ajanvietettä menneisyydestä. Museon tehtävä on välittää ymmärrystä menneisyydestä uusille ikäpolville ja mahdollistaa sukupolvien kohtaaminen. On hyvä, jos nuori ymmärtää, että elämää on myös 25 ikävuoden jälkeen. Varsinkin lapsiystävällisessä Vorssassa.

"Is the role of a museum really to 'enliven' the city?", questioned someone, when he heard that Forssa Museum became the "Enlivener of the Year" in Forssa. YES! and FOR SURE! we shout back, since today's museum is a meeting point, entertainment, cultural space, learning environment. 

Nyt se on täällä! Art Häme ja Re3 vieraat kolkuttelevat ovella!

Forssan museolla on elokuun aikana ollut monenlaista tohinaa. Työntekijät ovat ahertaneet kuin pienet muurahaiset järjestäessään Art Häme ´14 -tapahtumia, Vinkkelin ja ArtSiro -kilpailun näyttelyä sekä valmistautuessaan ottamaan vastaan kansainvälisiä Re3 -tekstiiliperintöprojektin vieraita.

Hei! Me ollaan mukana Re3 -tekstiiliperintöprojektissa.

Huomenna tapahtuma alkaa ja me olemme valmiina! Re3 -tekstiiliperintöprojektin vieraat saapuvat Forssaan keskipäivällä ja meitä museontyöntekijöitä voi nähdä sekä kaupungilla että Art Hämeen tapahtumissa 19 henkisen ryhmän mukana. Ryhmämme koostuu 11 puolalaisesta ja 8 saksalaisesta. Ryhmämme on lämminhenkinen, joten älä kainostele tervehtiä meitä. Tule ottamaan osaa iloomme ja harjoittelemaan kielillä puhumista. Me emme pure!

Muoti, perinne ja tekstiilin uusiokäyttö kiinnostavat.

Olemme vieraidemme kanssa mukana Art Hämeen tapahtumissa, torstaina ottamassa osaa moron-tossujen työnäytökseen (klo 14-16 Forssan museolla) ja kuvataidekoulun kukka -työpajaan (klo 14-16 Kuvataidekoululla). Olemme myös mukana kukittamassa Wahrenin patsaan illalla klo 18, sen jälkeen siirrymme vieraidemme tervetuliaisjuhlaan museolle, jonne olette tervetulleita ottamaan osaa, mutta älkää unohtako, että kukituksen jälkeen teillä on mahdollisuus myös osallistua Kehräämöalueen Pumpulienkeli -opastukseen.

Perjantaina olemme järjestäneet vieraiden ohjelmaamme aikaa teille! Teillä on mahdollisuus saada selville, millaisia ihmisiä 19 jäsenisessä ryhmässämme on mukana. Vieraamme esittäytyvät klo 14-16 Forssan museolla ja kertovat omista Re3 toimistaan maassaan. Teillä on myös mahdollisuus nähdä, mitä he ovat keksineet luoda ArtSiro -haasteen Finlayson-Forssan pussikankaista. He tuovat mukanaan omat työnsä ArtSiro -näyttelyyn, joka on yleisölle avoinna 27.9.-7.9.

Re3 Apoldassa, Saksassa. Kuvat Tanja Härmä.

Art Hämeen -ohjelma on täynnä monenlaista tapahtumaa ja eri-ikäisille. Lauantaina klo 10-12 Forssan museo järjestää yhteistyössä kirjaston kanssa lapsille seikkailuretken, jossa duunataan Kehräämöaluetta 2000-luvulle. Iltapäivällä lähdemme vieraiden kanssa katsomaan Korteniemen perinnetilan tapahtumia. Korteniemellä on yleisöllekin koko päivän tarjolla suomalaista perinnettä, savusaunan lämpöä ja ruispuuroa.

Sunnuntaina kansainvälinen ryhmämme ottaa suunnan Tammelaan, Forssan juurille, ja tutustuu paikalliseen tekstiili- ja keramiikkakoulutukseen sekä historiaan. Samaan aikaan Forssan museolla yleisöllä on mahdollisuus ottaa osaa klo 13 Kirjavan Kankaan Kaupunki -opastuskierrokseen.

Huh hei, tapahtumaa ja tekemistä riittää... Toivottavasti nautitte luomistamme tapahtumista, meille on ilo elävöittää Forssan kulttuurielämää!

teksti Minna Lehtola

Yhdessä tekstiiliperintötossun jäljillä!

Viime lauantaina 16.8. Re3-tekstiiliperintöprojektin myötä Forssan museo järjesti pilottikurssin moron -tossun valmistamisesta. Jo viime vuoden joulukuussa, projektin toteutusta suunniteltaessa, mietittiin, mitä vorssalaista tekstiiliperintöä halutaan elvyttää. Yhteisessä ideointilaisuudessa yleisöltä tuli toivomuksena morontossujen valmistaminen.

Moron -tossukurssin materiaalia. (Kuva Minna Lehtola)



Lauantain kurssi oli täynnä ja tarjolla oli moron -tossu kokoja lastenmallista isojalkaisen miehen tossuun. Puisia lestejä, joita valmistukseen tarvitaan, teetettiin 20 kappaletta Forssan Nuorten työpajalla. Tossut voi tehdä erilaisista kangassuikaleista kuten farkkusta, mutta kurssilla käytetyt suikaleet olivat enstexiä, trendivihreää Forssaa. Enstexsuikaleet kurssille lahjoitti Foxa Oy ja kangassuikaleet ompeli Nuorten työpaja.

Moron -tossun aloitustekniikka. (Kuva Minna Lehtola)

Kurssilla oli lämminhenkinen tekemisen meininki ja moron -tossujen valmistaminen ei jää tähän. Seuraavan kerran morontossujen historiaan ja tekoon voi tutustua Art Hämeen aikaan torstaina 28.8. klo 14-16 Forssan museolla. Tällöin paikalla on myös Re3 projektin kansainvälisiä yhteistyökumppaneita Puolasta ja Saksasta. Sinulle on tarjolla mahdollisuus sanoa heille "Moron!" kurssilla tai seuraavana päivänä klo 14-16, kun he esittäytyvät museolla.

Teksti Minna Lehtola



Tididididi... Batman! Museoalueella on lemmikki!

Pilvien peittäessä hetkeksi hellejakson auringon ja Kehräämöalueen hämärtyessä, museotyöntekijän ääni kiljahtaa: ”IIK!”

Tapahtuma pohjautuu tositarinaan (Kuva Minna Lehtola)

Mikä siinä lensi? Minne se lensi? Tekeekö se tuhoja?

Mustat siivet liihottivat ohitseni, otus laskeutui museon ovelle ja pieni pyöreähkö karvapallo puikahti museon seinäkoloon.

Uusi museoystävämme! (Kuva Minna Lehtola)

Se oli lepakko, se lensi museon seinän uumeniin ja museotyöntekijänä ongelma oli minulle ainutlaatuinen. Mitä minun pitää tehdä? Vahingoittaako se meidän kokoelmia?

Lepakot ovat Suomessa suojeltu lailla kuten myös kulttuuriperintömme. Kumpaa on tärkeämpi vaalia harvinaista lajia vai kulttuuriperintöä? Vai voisiko nämä kaksi elää rinnakkain sovussa?

Lepakot elävät kymmeniä vuosia, ne lisääntyvät hitaasti ja ne käyttävät vuodesta toiseen samoja suojapaikkoja ja saalistusalueita. Vanhassa puuvillamakasiinissa lepakkoja ei ole aikaisemmin havaittu, mutta Kehräämöalueella kyllä. Säikähtikö siis saalistava lepakko kirkuvaa museotyöntekijää yhtä paljon kuin museotyöntekijä lepakkoa ja puikki piiloon lähimpään koloon?

 Kehräämöalue on kotini. (Kuva Minna Lehtola)

Rauhoituttuani ajatukseen lepakoista alueella ja selvitettyä enemmän otuksesta, rupesin miettimään ongelmaa toiselta kannalta eli onko lepakosta haittaa meille?

Lepakot talvehtivat horroksessa, jolloin ne eivät häiritse ketään. Se ei ole jyrsijä eli se ei hajota paikkoja, se ei sytytä tulipaloja sähköjohtoja rikkomalla ja mikä tärkeintä, ne eivät hyökkää ihmisen kimppuun. Ainoa ongelma voisi olla papanat. Löytämieni tietojen mukaan lepakon papanoista ei ole rakennuksille haittaa, se ei haise ja se on kuivaa sekä murenee ympäristöön. Mikä tärkeintä lepakot syövät hyönteisiä, joista museolle on haittaa eli voisiko sanoa, että lepakko on museolle hyödyllinen lemmikki?

Pääsin siis ajatuksissani kirkuvasta museotyöntekijästä, joka ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt lepakkoa, museotyöntekijäksi, joka pohtii lepakkopöntön rakentamista. Miksi vain linnuille tehdään koteja?

Teksti: Minna Lehtola

 

Runo Ronttismäestä ja ampiaisista

Ronttismäen tehtaalaismuseo oli eilen kesän viimeistä päivää auki. Kiitos kesätyöntekijät Kasper, Miika ja Iida kun jaksoitte leikata ruohoa, kitkeä nokkosia, teilata lehtokotiloita ja esitellä museota vieraille. 

Ronttismäen museon rakennukset museoitiin 1970-luvulla, ja siitä pitäen kesien ohjelmassa on ollut kesäteatteria, yhteislaulutuokioita, pihatalkoita, puutarhanhoitoa, perinnerakentamista ja torkahtelevia kesätyöntekijöitä. Tapahtumat ovat suosittuja, mutta muina aikoina museohiljaisuuden halkaisevat vain satunnaiset kävijät. 

Kuva Tanja Härmä.

Kesäkuun blogissa kuvailtiin Ronttismäkeä kesätyöpaikkana. Ampiaiskesän päätteeksi pyysin Iidalta runomuotoista tuokiokuvaa Ronttismäen päivästä. Tässä, olkaa hyvä:

Runo Ronttismäestä ja ampiaisista

Ajatusten mylly jauhaa

kaunista maisemaa mukaan kauhaa

Vanhoja taloja ihailemassa

käy kokenut sielu jos toinenkin

Tunnen olevani 

kovin yksin

Korviin kantautuu kova surina

herättää yksinäisen unesta

ikkunalaudalla

viisi pörriäistä

eloisaa ampiaista

Pörriäisten käytös kummastuttaa

taukoamatta lentävät päin ikkunaa

Haluaisivat olla ulkona

Niiden epätoivo saa minut surulliseksi

haluaisin taas tuntea itseni vain

yksinäiseksi

Sääliksi käy

Monen tovin

katselun

kuuntelun

mietiskelyn

itkeskelyn

jälkeen päätän vapauttaa ne

päästää kärsimyksistään

Nyt ovat pörriäiset vain raatoja

hurjuuteni kaatoja

Iida Jokinen

Museotyöntekijä supersankarina!

Säällä kuin säällä museotyöntekijänä mennään ja toimitaan! Keskiviikkona jokin aika ennen luentoani dendrokronologiasta Ronttismäen tehtaalaismuseossa sadepisarat koskettivat maata, mitä lähemmäksi kello tuli kuutta, sitä uhoavammin taivas jymisi ja kumisi, ukkonen teki tuloaan. Sadepisarat suurenivat ja piiskasivat maata tihenevään tahtiin. Oli luentoni aika ja en ollut yksin. Jyrinän pauhatessa taustalla keskustellessani ajoittamisesta, olo tuli kuin olisi Wonder Women. Oman alansa supersankari. Niin suuren taustatehon ukkonen antoi.

Wonder Women
(kuvalähde: http://media.comicbook.com/wp-content/uploads/2013/12/wonder-woman-2.jpg)

 

Kuulijakunta ei ollut suuri, mutta se tehosti olotilan efektiä, eihän sitä tarvita kuin yksi teko ja maailma pelastuu.

Mitä dendrokronologia siis on? Dendrokronologia on puun ajoitusmenetelmä, jolla esineelle tai rakkennukselle saadaan ajoitus vuoden tarkkuudella.

Puun kasvuvuosirenkaat. Kuva Minna Lehtola

 

Tiivistettynä ajoittamisen idea on seuraava: eri alueilla kasvuympäristö ja ilmasto vaihtelee, nämä vaikuttavat puun kasvuun ja jättävät siihen jäljen. Samalta alueelta olevilla ja samaa lajia edustavilla puilla on yhtäläiset kasvuvuosirenkaat. Vertailemalla vähintään puunäytteen 50 lustoa toisiinsa, se voidaan ajoittaa ja paikallistaa tietylle ajanjaksolle ja alueelle. Näyte voi olla kairauslastu, poikkileikkauskiekko, hiilen pala tai jopa rautakuonan pintaan valostunut vuosilustorakenne. Näyte otetaan kohteesta kairaamalla tai sahaamalla. Tärkeää on, että näytteenoton jälkeen se säilytetään kosteassa.

Kuvassa vuosilustot mikroskoopin kautta. Kuva Minna Lehtola

 

Valmis näyte ajoitetaan Suomessa Joensuun yliopiston dendrokronologian laboratoriossa. Sieltä minäkin olen saanut oman tietämykseni ja siellä tietokannassa lustosarjaa löytyy 7600 vuodelta.

 

Yleisön pyynnöstä huolimatta luentoani ei striimattu nettiin ja vaikka kuinka olo on kuin supersankarilla, ääneni olisi hävinnyt ukkosen jylinään.

Teksti: Minna Lehtola