 |
| Tapahtuma pohjautuu tositarinaan (Kuva Minna Lehtola) |
Mikä siinä lensi? Minne se lensi? Tekeekö se tuhoja?
Mustat siivet liihottivat ohitseni, otus laskeutui museon ovelle ja pieni pyöreähkö karvapallo puikahti museon seinäkoloon.
 |
| Uusi museoystävämme! (Kuva Minna Lehtola) |
Se oli
lepakko, se lensi museon seinän uumeniin ja museotyöntekijänä ongelma oli
minulle ainutlaatuinen. Mitä minun pitää tehdä? Vahingoittaako se meidän
kokoelmia?
Lepakot ovat Suomessa suojeltu lailla kuten myös
kulttuuriperintömme. Kumpaa on tärkeämpi vaalia harvinaista lajia vai
kulttuuriperintöä? Vai voisiko nämä kaksi elää rinnakkain sovussa?
Lepakot elävät kymmeniä vuosia, ne lisääntyvät hitaasti ja
ne käyttävät vuodesta toiseen samoja suojapaikkoja ja saalistusalueita.
Vanhassa puuvillamakasiinissa lepakkoja ei ole aikaisemmin havaittu, mutta
Kehräämöalueella kyllä. Säikähtikö siis saalistava lepakko kirkuvaa
museotyöntekijää yhtä paljon kuin museotyöntekijä lepakkoa ja puikki piiloon
lähimpään koloon?
 |
| Kehräämöalue on kotini. (Kuva Minna Lehtola) |
Lepakot talvehtivat horroksessa, jolloin ne eivät
häiritse ketään. Se ei ole jyrsijä eli se ei hajota paikkoja, se ei sytytä
tulipaloja sähköjohtoja rikkomalla ja mikä tärkeintä, ne eivät hyökkää ihmisen
kimppuun. Ainoa ongelma voisi olla papanat.
Löytämieni tietojen mukaan lepakon papanoista ei ole rakennuksille
haittaa, se ei haise ja se on kuivaa sekä murenee ympäristöön. Mikä tärkeintä
lepakot syövät hyönteisiä, joista museolle on haittaa eli voisiko sanoa, että
lepakko on museolle hyödyllinen lemmikki?
Pääsin siis ajatuksissani kirkuvasta museotyöntekijästä,
joka ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt lepakkoa, museotyöntekijäksi, joka
pohtii lepakkopöntön rakentamista. Miksi vain linnuille tehdään koteja?
Teksti: Minna Lehtola
Teksti: Minna Lehtola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti