Valoa historian hämäriin - tilaa tarina museolta!

Hyvä lounaishämäläinen yrittäjä tai yhdistyksen edustaja! Toimit seudulla, jonka maaperä on tarinoista rikas. Tunnetko yrityksesi taustatarinan? Jos et -  miksi et  antaisi museon auttaa? 

Tarjoamme yrityksellenne historiallisen taustatarinan selvitystä perustuen museon kokoelmiin,  arkistoaineistoon ja asiantuntevaan kokoelmatyöhön.

Shellin huoltamo Hämeentiellä 1930-40-luvulla. Forssan museon kuva-arkisto / Piipunjuurella.fi

Ennen toimeksiantosopimusta sovimme yhdessä tarinan suunnan – onko kyseessä henkilötarina toimialanne uranuurtajasta, toimipaikkanne tontin/alueen historiaselvitys vai jotain muuta.  Valittavana on erikokoisia palvelupaketteja, joista jälkimmäisiin kuuluu tarinan lisäksi museon kokoelmien valokuvia erilaisin julkaisuoikeuksin, vierailu museossa tai tarinan tuominen yrityksenne tilaisuuteen.

Miksi tilaisin tositarinan yrityksestäni?

Yrityksen historiaan liittyvä mehukas tarina on parempi kuin parhainkin keksitty. Se erottaa yrityksesi kilpailijoista – kahdella toimijalla ei voi olla samaa tarinaa! ”Hyvä juuri tuo hyvän leivän” – juuret antavat siivet, toimintavarmuutta työntekijöille ja nostavat yhteishenkeä ja sitouttavat yritystarinaan.  Palvelujen tarinallistamisen on todettu myös lisäävän myyntiä. 

Siis pelkkä tarina? Eivätkö mainostoimistot tee niitä?

Mainostoimistot ovat mainioita ja ammattitaitoisia paikkoja, joiden kanssa museot tekevät paljon yhteistyötä.  Museot sen sijaan sijaitsevat muistitiedon, historiatiedon, historiallisen kuva-aineiston ja esinekokoelmatiedon risteyskohdassa. Meillä on suora pääsy aineistoihimme, tietämys niiden rikkaudesta.  Sekä käyttöoikeus niihin. Mikäli yrityksenne haluaa jatkojalostaa tositarinaa erilaisiksi markkinointi- ja mainosmateriaaleiksi, jaamme mielellämme tietoa hyvistä mainostoimistoista.  

Forssalaisia laitosmiehiä 1800-1900-luvun vaihteessa. Kelpo työläisellä on aina hattu päässä ja asenne kohdallaan. Forssan museon kuva-arkisto/ Piipunjuurella.fi

Mitä tarinaselvitys maksaa?

Peruspaketin, peruspaketti plussan ja premium-paketin hinnat liikkuvat välillä 400 - 590 € + alv 24 %. Hinta koostuu arkistotyöpäivistä, löydettyjen tietofragmenttien muokkaamisesta tarinaksi ja mahdollisista muista valinnaisista palveluista.

Nosta yrityksesi historia esiin - anna Forssan museolle kaivuutyöt! 

Lisätiedot:

Forssan museo 03- 4141 5101 tai 
kristiina.huttunen(at)forssa.fi

Säeseppo, poliisin harmi ja korvenraivaaja

Sylviini on Tammelassa
vallesmanni fiini.
Monesta törkeästä rikoksesta
on Sylviini saatu kiinni.
Linikkalan kylän takana
on rutapohja lammi.
Voi kuinka kurja virkamies
on Tammelan vallesmanni.

Tammelan pitäjästä irronneen Forssan kauppalan Rautatienkatua 1920-luvulla. Kieltolain ajoissa ollaan. Kuva: Piipunjuurella.fi. 

Elämme helmeilevää kevätkuuta ja vesi tippuu räystäiltä. Muutama kuukausi sitten odotimme joulua. Vesisateista joulunodotusta piristivät Forssan museon Jouluetkot, vuorovaikutteinen jouluopastus. Jouluetkoilla kerroimme tarinoita paikallisista ihmisistä, mm. Armaksesta ja makkarasta sekä Tammelan nimismies Sylvinin kaappikellosta.  Opastukseen kuului tämän blogipostauksen aloittava pilkkalaulu, jossa yhtenä aiheena on paikallisen vallesmannin mustamaalaus. Mutta kuka oli laulun tekijä? 

Oskari Mäkilä Kydöstä

tämän laulun teki,

joka ennen Mustialan herroja 

Vorssan likoille veti.

Mäkilä oli Tammelassa ja Koijärvellä maatiloja pitänyt ja peltoja raivannut uudistilallinen. Mäkilä purki elämänsä tapahtumia lauluiksi, joiden säkeissä ei riitakumppania – heitä oli useita – armahdettu.  

Kauhia asia Kaukjärveltä

tuli laulettavaksi

Tarrin vaari kun puntaria

tappeluaseena raksi

Tarrin vaarin puntarissa

on pitkä juohee nokka.

Tarrin vaari se valehtelee,

mut minä puhun totta!

Mäkilä oli usein käräjillä sekä pilkkalaulujensa että niihin johtaneiden tapahtumien takia. Kieltolakiaikaan Oskari Mäkilää vaivasi vallesmannin löysä suhtautuminen pimeän viinan myyntiin. Mäkilä myi viinaa tahallaan niin näkyvästi, että poliisin oli siihen pakko puuttua. Kun poliisit ratsasivat Mäkilän kotitilan, hän asettui syötiksi - mutta kirmasi sitten pakoon.

– Oskari, vartoos vähän, olisi asiaa! huutelee lautamies.

–  Tulkaa tänne kertomaan! vastaa Oskari.

Puisia, läkkisiä viinaleilejä

kantelin selässäni.

Niillä mä Tammelan kruunun

miehiä juoksutin perässäni.

Oskari Mäkilän tarina löytyy Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen kirjasarjasta Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä.  Sarja sisältää Forssan Lehdessä julkaistuja kotiseutuaiheisia artikkeleita. Oskari Mäkilänkin tarina on alunperin julkaistu Forssan Lehdessä vuonna 1945. Tietoja artikkeleista löytyy Finnasta, itse niteitä mm. Lounais-Hämeen kuntien kirjastojen kokoelmista-  ja Forssan museolta. Yksi Forssan museon  Kokoelmat kuntoon – ja vapaaehtoistyöohjelman keskeisistä tehtävistä on kotiseutuartikkeleiden digitointi, jotta ne saataisiin helposti kaikkien kiinnostuneiden ulottuville. Mikäli haluat edesauttaa asiaa, olet tervetullut ilmoittautumaan vapaaehtoisrinkiimme.

Kotiseutukuvausten mehukkaita sattumia pääset myös kuuntelemaan käsitöiden teon lomassa 15.3 klo 17-19  järjestettävässä Forssan museon Kehruukuppilassa! Pysy linjoilla ja seuraa ilmoitteluamme!

Lähde: 

Viljanen, Esko: Säeseppo ja korvenraivaaja. Julkaistu ensimmäisen kerran Forssan Lehdessä 27.12.1945. Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XXVII, Lounais-Hämeen Kotiseutu-ja Museoyhdistys. Forssa. 1946. 

Teksti: Kristiina Huttunen

Pienet donkkaa hyvin!

Pääsin mukaan Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamaan työryhmään, joka pohtii uutta museopoliittista ohjelmaa. Edellinen ohjelma on vuodelta 2000. Työryhmässä on OKM:n, Museoviraston, Museoliiton, suurten valtionmuseoiden, aluetaidemuseoiden, valtakunnallisten erikoismuseoiden, maakuntamuseoiden ja tulevaisuudentutkimuksen edustajat, ja sitten hännänhuippuna tämä Kati Vorssammuseosta. Edustan kaikkia pienillä paikkakunnilla ammatillisesti toimivia kulttuurihistoriallisia tai taidemuseoita, jotka saavat valtionosuutta toimintansa rahoittamiseen.

Museopoliittista ohjelmaa valmisteleva työryhmä lähes kokonaisuudessaan lokakuussa 2015. Puheenjohtaja ylijohtaja Riitta Kaivosoja eturivissä kolmantena vasemmalta. Kuva: Liisa Heikkilä, verkkosivulta https://museopolitiikka.wordpress.com/tavoitteet-ja-toimintatavat/

Jaa että mikä on museopoliittinen ohjelma ja miksi sitä tehdään? Se on ministeriön tuottama laaja asiakirja, jossa luodaan suuntaviivat suomalaiselle museoalalle. Millainen on suomalainen museo, mihin se on matkalla? Yhteiskunnan rakenteet huojuvat - millaisena näemme museon roolin tulevaisuuden yhteiskunnan rakentajana? Mihin museoilla on aineksia? Parhaimmillaan asiakirja on apuna yksittäisille museoille toiminnan suunnittelussa ja hankkeistamisessa, taustayhteisöille ja valtionhallinnolle museoiden toiminnan ja rahoituksen ohjailussa. Ohjelman laatiminen on vaikeata, koska sitä tehdään tulevaisuutta varten, ja tulevaisuuttahan on vaikea ennustaa. Tarvitaan viisautta, luovuutta ja kaukonäköisyyttä.

Työryhmässä puhutaan vuorotellen rahasta ja sisällöistä. Keskustelu palaa toistuvasti siihen, miten museoiden valtionrahoitusta pitäisi muuttaa ja voiko sitä. Miten museokentän rakennetta ja hierarkiaa voi viilata, jotta se kaikista tärkein kuitenkin kasvaisi ja kehittyisi? Ja mitä on se kaikista tärkein tulevaisuutta ajatellen? Yleisönpalvelua, kokoelmien hoitoa, tutkimusta, elävää perintöä vai rakennuksia? Pitäisikö museoiden profiloitua selkeämmin?

Yhteiskunnan talous kapenee, ja jossain on tehtävä valintoja. Työryhmän jäsenet ovat kukin saaneet esitellä edustamansa museolajin nykytilannetta ja näkymiä. Näistä esityksistä luodaan kokonaisuus: millainen on suomalainen museokenttä, mikä kunkin museotyypin luonne ja tavoite. Tavoitteena on löytää yhteinen sävel. Esittelyjä varten on tutkittu tilastoja, laadittu kyselyitä ja tehty johtopäätöksiä.

Lähetin alle 10 työntekijän paikallismuseoille kyselyn museoiden tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä, sekä pyysin kollegoita toimittamaan omille luottamushenkilöilleen heille suunnatun oman webropol-kyselyn, jolla kyseltiin taustajoukkojen ajatuksia museoista ja sitoutuneisuutta omiin museoihin. Vastauksia tuli 28 museolta ja 142 luottamushenkilöltä. Todella upea aineisto, jota kelpasi esitellä työryhmälle Opetusministeriön kokoushuone Väinämöisessä. Kiitos jok’ikiselle!

Museoväen kyselyistä piirtyy kuva hyvin yhdenmukaisesta museotoiminnasta ympäri Suomen.  Paikallismuseot ovat vahvoja, koska ne ovat paikallisia ja niillä on selvä missio. Se on oman yhteisön hyvinvointi ja paikkakunnan elinvoimaisuus. Ne suuntautuvat yleisöön, tallentavat perintöämme, ovat lähellä, toimivat monipuolisesti, avoimesti ja aktiivisesti, rakentavat paikkakunnan ja sen asukkaiden identiteettiä, auttavat kotiutumaan ja kotoutumaan, houkuttelevat matkailijoita, tuottavat henkistä terveyttä ja kouluttavat sekä sivistävät. Ne jalkautuvat, jakavat ja osallistavat luonnostaan. Museoilla on monitaitoiset, joustavat ja kekseliäät työntekijät ja työssä viihdytään. Pienissä museoissa tehdään työtä sitoutuen ja sydämellä. Yhdestäkään vastauksesta ei kuultanut välinpitämättömyys. Päättäjät, huomatkaa: vaikka elämme vaikeita aikoja, niin tässä sitoutuneisuudessa on voimavara, jota ei kannata hukata yhden tai kahden vuoden säästötarpeiden takia. Museo edustaa sosiaalista, henkistä ja kulttuurista jatkumoa menneestä tulevaisuuteen. Museoon voi mennä kun on vaikeata, ja museo iloitsee yhteisön kanssa kun menee hyvin.

Pienet paikallismuseot ovat myös tehokkaita, koska niissä käy enemmän kävijöitä per työntekijä kuin erikois-, alue- tai maakuntamuseoissa. Tämä on hienoa siksi, että se osoittaa meidän onnistuneen juuri siinä mitä yritämme: yleisön palvelussa. Todellinen vaikuttavuus on laajempaa, sillä tilastoinnissa ei huomioida museon seinien ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, mitä pienissä museoissa on erityisen paljon. Kävijäluvut on toki vain yksi mittari. Me pienet emme loista tutkimuksen saralla, usein tiloissamme on parannettavaa ja työtä tuntuu olevan koko ajan enemmän kuin sille tekijöitä.

Luottamushenkilöiden vastauksista välittyi vahva tuki museoille, selvänä vähemmistönä (alle 10 %) olivat ne, jotka eivät välitä museosta. Suurelle osalle luottamushenkilöistä museot olivat tärkeitä kulttuuriperinnön tallentajia, matkailukohteita, oppimisympäristöjä, yhteisön rikkaus, ajassaan mukana, aktiivisia ja luotettavia asiantuntijoita. Museoiden moninaisista tehtävistä ei haluta luopua: pitää järjestää näyttelyitä, hoitaa esine- ja valokuvakokoelmia, tehdä yhteistyötä koulujen kanssa, huolehtia kulttuuriperintökasvatuksesta ja säilyttää elävää perintöä, digitoida ja jakaa internetin kautta, palvella tutkijoita. Vinkkejä talouden hallintaan pyydettiin ja saatiin: panostakaa yhteistyöhön, houkutelkaa asiakkaita, lisätkää kaupallisuutta, tuokaa esiin asiantuntemustanne. Museopoliittisen ohjelman laatijoita muistutettiin tiukkaan sävyyn, että elämää ja sivistystä on myös Helsingin ulkopuolella.

Suosittelen kaikille kollegoille ja päättäjille tilastojumppaa silloin tällöin. Laskutaidot saavat harjoitusta, ja asiat suhteutuvat. ”Ei ne muutkaan”, ”kyllähän mekin”, ja ”katsopa tuotakin”. Museotilasto sisältää Museoviraston kokoaman tilastotiedon ammatillisesti hoidettujen museoiden taloudesta, henkilöstöstä ja toiminnasta. Taskulaskin, sopivat hakuvalinnat ja kas: tässä meillä on välineet oman toimintamme perusteluun.

PS. keltapohjien tekstit ovat museoiden vastauksista.

Mahtimies ja makkara

Olipa kerran Armas (1918-1989), joka varttui nuorukaiseksi Humppilassa Sofia-mummunsa pienessä mökissä. Äiti asui Turussa ansiotyönsä takia. Leikkikaverina ja kasvinkumppanina oli Viivi-serkku. Lapsuusaika kului mieluisten harrastusten parissa: talvella sukset, kesällä polkupyörät ja pyhäpuvut olivat kovilla, kun touhukas poika liikkui kylillä. Polkupyörällä taittui matka Forssaankin, tapaamaan sukulaisia mm. Anna Yrjölää Ronttismäkeen. Yrjölä valmisti makkaroita ja nisua myyntiin asti, ja siinä sivussa sai pikku Armaskin herkutella

 

Kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan vieraillessa Forssan tehtailla vuonna 1978 Armas tarjosi ministerille työmaaruokalassa rusinasopat, maksoi hövelisti ministerinkin annoksen!

Kerrostalon asennus alkamassa Viksbergissä

Armaksesta kasvoi tarmokas toimen mies. Hän muutti Turkuun, perusti puusepänliikkeen, joka alkoi menestyä ja kasvoi. Rakennustoimisto A. Puolimatka perustettiin vuonna 1947. Välit Sofia-mummoon Humppilaan säilyivät lämpiminä. Samoin Viivi-serkkuun, joka oli mennyt naimisiin rakennusmestari Eino Järven kanssa, josta tuli Armaksen luotettu työpäällikkö ja ystävä. Armas Puolimatka oli muutenkin uskollinen ystävä. Monet lapsuusaikojen ystävyydet jatkuivat työsuhteina ja kestivät vuosikymmeniä. Armaksen värikäs tapa johtaa suuryritystä jätti jälkeensä paljon meheviä tarinoita.

Yrityksen rivakkaa toimintatapaa kuvaa sanonta "tänään tilattiin, eilen tehtiin".

Myös lapsuuden ajan mieltymys makkaraan jatkui aikuisiälle saakka: eräs museossa vieraillut rouva Turusta kertoi, että hänen äidillään oli aikanaan kahvila, jonka eteen Armaksella oli tapana pysähtyä syömään kioskista ostamaansa makkaraa.

Rakkaus kotiseutuun, ja ehkä myös lounais-hämäläiseen mehevään makkaraan, sai Armaksen laajentamaan liiketoimiaan ja perustamaan betonielementtitehdas Rakennusvalmisteen vuonna 1963 juuri Forssaan. Puolimatka myi yhtiönsä Hankkijalle vuonna 1985 ja sen nimi vaihtui Parma Oy:ksi 1988. Yhtiön jäljillä jatkaa mm. kylpyhuonemoduleja valmistava Parmarine. 

***

Vietämme taas viikon päästä Ystävänpäivää – rakkauden ja ystävyyden juhlaa. 

Tervetuloa museolle kuulemaan Vorssalaisia tarinoita rakkaudesta su 14.2. klo 14. 

Betonielementtivarastoa lokakuussa 1983.

Kun maan ja taivaan raja on aina sama. Leena Miettinen – salapoliisityötä museon vapaaehtoistyöntekijänä

Viime vuonna Forssan museon kokoelma-amanuenssi Asta Louhelo alkoi saada säännöllisesti sähköpostipalautetta, joka oli lähetetty Forssan, Varkauden ja Valkeakosken museoiden yhteisen kokoelmatietokannan, Piipunjuurella.fi:n, kautta. Palautteiden takana oli forssalainen opettaja Leena Miettinen. Tänään Leena on saapunut tutustumaan Aulagallerian näyttelyyn, joten kysytään häneltä muutama kysymys asiaan liittyen.

Mistä oikein on kysymys, Leena?

Leena Miettinen Loimijoen ylittävällä vanhalla Koskisillalla Kehräämön kupeella,
 paikassa, jossa kuvasi ehkä myös Esko Aaltonen

- Käyn läpi Piipunjuurella.fi:ssä esillä olevia Esko Aaltosen valokuvia. Tarkennan kuvatietoja vertailemalla valokuvia sekä keskenään, muiden kuvaajien töihin että nykymaisemaan. Lähinnä tutkin valokuvia paikoista, joissa olen itse kulkenut: Forssan tehdasympäristöstä, maisemista, vanhoista teistä.

Tarkennat ja etsit siis kuvien aiheita lisättäväksi Piipunjuurella.fi:n välillä hyvinkin niukkoihin kuvakohtaisiin tietoihin. Eikö se ole aikamoista salapoliisityötä? Miten se oikein onnistuu?

-  Maisema muuttuu, mutta toisaalta maan ja taivaan raja on aina sama luonnomuodoistakin

johtuen. Joskus, kun kävelen Forssan kaduilla, minulle tulee tunne, että olen nähnyt juuri tähän kohtaan liittyvän valokuvan. Vanhojen valokuvien avulla löydän ne syyt, miksi joku asia, rakennus tai rakennusryhmä on sellainen kuin se on.Tällä tavalla olen tutkinut mm. Loimijoen rantaa ja Kutomon rakennuksia.

Leena,  museon kannalta on erinomaista, kun joku haluaa sinun laillasi tuoda panoksensa museokokoelmien tutkimukseen ja kuvailutietojen tarkistamiseen. Mitä ohjeita antaisit ihmiselle, jota kiinnostaa joko samantapainen kotona tehtävä kuvatietojen tarkistustyö, tai sitten museolla tehtävä muu vapaaehtoistyö?

- Työn täytyy antaa itselle jotain. Oma kiinnostukseni maisemaan, rakennuksiin ja lähiluontoon heräsi jo lapsuudessa ja jatkuu tällä tavoin. Piipunjuurella.fi:n käytöstä vinkkaisin sen, että etsittävien kuvien tai esineiden hakusanoja kannattaa miettiä. Itse lähestyn asiaa kuvaajan persoonan kautta. Yritän miettiä, kuinka kuvaaja – tässä tapauksessa Esko Aaltonen – näki asioita, mitä kokonaisuuksia kuvasi, kun käveli 1920-30-luvuilla Loimijoen rantaa, tästä tähän…

Esko Aaltosen kuvaamaa Loimijoen rantamaisemaa 

Sinulla on monta rautaa tulessa – valokuvaat myös itse. Kuinka olet löytänyt aikaa valokuvien tutkimiselle?

- Katselen kuvia kolme tuntia kerrallaan, silloin kun mieli tekee. Joskus  useammin. Sitten voi olla pitkä aika, ennen kuin taas jatkan. Kun on se vapaus.

Kiitos Leena!  Sinä lukija, joka ehkä mietit, että haluaisin saada lisää tietoa vapaaehtoistyöstä Forssan museossa, lukaisepa tämä! 


Teksti + kuva : Kristiina Huttunen 

Kun forssanlikka Lontooseen lähti

Pari viikkoa sitten museolle soitti englantia pohjoismaisittain murtava nainen. Hän kertoi etsivänsä tietoja isoäidistään, Helvi Annikki Rintalasta, joka oli syntynyt Somerolla v. 1916, asunut lapsena ja nuorena täällä Forssassa osoitteessa Tölöntie 1, käynyt koulua Kuhalan kansakoulussa, opiskellut Forssan yhteiskoulussa 1927-32  ja Helsingissä Liikemiesten kauppaopistossa 1932-33, muuttanut Lontooseen n. 1934-36  ja edelleen New Yorkiin v. 1947. Lontoosta kantautui Forssan lehteen 28.11.1938 uutinen nuoren naisen urasta revyytaiteilijana. 

Kuhalan koulu, 19.2.1924. Helvi vasemmalla nuolen alla.

Ennen lähtöään New Yorkiin Helvi sai kaksi lasta, joista toinen varttui isovanhempien luona Helsingissä, toinen isänsä perheessä Lontoossa. Hän oli kolme kertaa naimisissa. Jälkipolvi on hajaantunut moniin maihin, eikä yhteyttä ole pidetty puolin eikä toisin.

Helvi Rintala-Hartpence-Kalman kuoli joitain vuosia sitten yli 90-vuotiaana. Tyttärentytärtä oli alkanut kiinnostaa tämä hänelle itselleen tuntemattomaksi jäänyt isoäiti, jonka tarina vaikutti perin kiintoisalta niiden tiedonmurusten perusteella, joita hänestä löytyi.

Millainen oli Forssa Helvin lapsuudessa? Millainen lapsi oli Helvi itse? Millainen perheensä, kenen kanssa hän leikki, millaisia lauluja lauloi?  Millaisena suuri maailma näyttäytyi Kuhalan kansakoululaisille? Helvin isä J.A. Rintala oli vaikutusvaltainen mies Forssassa: osuuskaupanjohtaja, Esko Aaltosen lähipiirissä ja kauppalanhallituksen jäsen vuosina 1923-38, jonka jälkeen muutti Helsinkiin.

Forssan ensimmäinen kauppalanhallitus. Takana vasemmalla Antti Rintala. FotoHellas 1922. 

Forssassa asui 1920-luvulla yli 8000 ihmistä. Tuore kauppala oli kasvukeskus, ja puuvillatehtaat sen suurin työllistäjä. Muutakin jo oli tullut: Forssan lehti, kauppoja ja palveluita, puhelinlaitos, linja-autoasema. Elämänmeno oli kaupunkimaista ja vapaampaa kuin maaseudulla. Työväki vaihtui ja kaupungissa oli paljon nuorta väkeä. Vuosikymmen huipentui Maakuntajuhliin ja kauppalassa järjestettyyn suureen maatalousnäyttelyyn v. 1929.

Ilmakuva Forssasta 1927. Vasemmassa alanurkassa Kuhalan koulu, oikeassa alanurkassa Tölöntie, jossa Helvi asui.

Forssan yhteislyseon historiikki vuodelta 1952 kertoo Helvi Rintalasta seuraavaa: Hartpence, os. Rintala, Helvi Annikki, rouva, Lontoo. Puoliso v:sta 1947 Arnold Hartpence. Käynyt liikemiesten kauppaopiston, ollut opintomatkoilla Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa. Toiminut sanomalehtien palveluksessa: Daily Express, Keystone Press, United Press, Century Press.

Lähteiden perusteella Helvi vaikuttaa olleen rohkea ja älykäs nainen, jonka elämästä ei puuttunut yllättäviä käänteitä. Millainen oli ihminen näiden ratkaisujen takana, mikä hänet oli muokannut? Oliko hän onnellinen ja tasapainoinen, vai oliko elämällä myös synkät puolensa? Tyttärentytär etsii tietoja, taustoja, yksityiskohtia ja niiden kautta ymmärrystä perheensä tarinaan. Aikaa on kulunut, mutta kenties joku vielä muistaa. Tunnetko jonkun, joka olisi tuntenut Helvi Rintalan? Jos tunnet, niin ota yhteys museolle, p. 040-181 6263.

Kirjoitti Kati Kivimäki

Forssan lehti 28.11.1938

Lähteet: 
Helvi Rintalan perheen arkistot 
Forssan museon kuvakokoelmat
Daily Mirror 7.11.1938
Forssan lehti 28.11.1938
Risto Peltovuori: Forssan historia, Forssa 1993. 

Forssan Yhteiskoulu 1899-1949, Historiikki ja matrikkelit.Toim. Esko Aaltonen, Forssan Kirjapaino 1957.

Tie Matkusta Forssaan tekee agronomista pianistin eli miten Sibelius liittyy Talsolan kartanoon

Talsolan Herrankartano.

Vuonna 1870 muutti Ruotsista Jokioisille Alfred Paul. Hän vuokrasi Jokioisten kartanoon kuuluvan sivutilan, Talsolan Herrankartanon, 20 vuodeksi. Tilalle rakennettiin uusi päärakennus kallioisen mäen päälle (nykyiseen Talsoilan puistoon). Paikalle antoivat venäläiset kartoittajat myöhemmin nimen Charlottenburg. Mäen korkeimmalle kohdalle nousi puinen päärakennus, alemmas suuri tiilinen navetta. (Kerrotaan, että navetan muuraustyössä apulaisena eli hanslankarina oli nainen: työmiehenvaimo Justiina Korsberg Talsolasta. Hän sai palkkiokseen hamekankaan hyvin suoritetusta työstä.)

Kuva sisältä Talsolan kartanosta.

Paul oli innokas ja ammattitaitoinen maanviljelijä. Lehmiä oli satakunta, työhevosia 15 ja muutama ratsukko vielä isännän käyttöön. Paulin eli Poolen aikaan tinkimaitoa myytiin kyläläisillekin. Vuokra-ajan loppupuolella maanviljelys väheni ja työväkeä siirtyi ajureiksi, mm. ajamaan halkoja Forssan tehtaille. Vanha Paul kuoli vuokra-ajan päättymisen tienoilla ja perhe muutti pois Forssasta. Kaunis päärakennus paloi syksyllä 1896 (1894??) maan tasalle. Jokioisten kartano huolehti tilanhoidosta tämän jälkeen.

Akseli Gallen-Kallelan maalaama
muotokuva Adolf Paulista 1903.
 http://halooakseli.fi/collections/en/adolf-paul

Alfred Paulin poika Adolf Paul (1863-1943) tutustui säveltäjä Jean Sibeliukseen opiskellessaan 1886–1889 Helsingin konservatoriossa pianisti Ferruccio Busonin oppilaana. 

Ajatus pianistiksi ryhtymisestä oli syntynyt matkalla Matkun rautatieasemalta Forssaan. Paulin matkaseuraksi osuneen taiteilijaAlbert Edelfeltin innoittava kertomus värikkäästä elämästä Pariisissa sai Mustialasta agronomiksi valmistuneen nuoren miehen muuttamaan elämänsä suuntaa. 

Pianistia Adolfista ei lopultakaan tullut, vaan kirjallinen ura aukeni Berliinissä. Adolfin on kerrottu suorastaan jumaloineen Sibbeä ja ystävyys jatkuikin läpi vuosikymmenten. 

Ystävyksien railakkaista nuoruusvuosista kertoo Paulin vuonna 1891 julkaisema omaelämäkerrallinen teos En bok om en människa. Kirjan päähenkilöt muistuttavat todellisia esikuviaan niin elävästi, että Sibelius oli valitellut kirjan ”tärvelleen hänen luottonsa”. 

Toinen Paulin tunnettu teos on näytelmä Kuningas Kristian II (1898), johon Sibelius sävelsi musiikin. Paulin puoliso vuodesta 1897 oli Nathalie Brehmer.

Adolf Paulin talousasiat Berliinissä olivat luultavasti samalla tolalla, kuin Sibeliuksenkin. Kerrotaan, että Janne kävi Berliinissä tapaamassa entistä leskoviitti-veljeään 1920-luvun puolivälissä. Adolf ei voinut tällöin esiintyä julkisella paikalla, sillä oli käteisvarojen puutteessa joutunut panttaamaan pitovaatteensa. Sibelius kävi lunastamassa ystävänsä puvun ja iloinen jälleennäkeminen tapahtui Paulin kotona.

Kun Paul kuoli syksyllä 1943, totesi Sibelius päiväkirjassaan olevansa hyvin masentunut, sillä ”Adolf Paul, ystäväni nuoruuden päivistä asti, on kuollut”.

Lähteet

Hannu Lahtonen: Mustialan agronomi Sibeliuksen aseenkantajana (L-H Joulu 1996)

Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XX