Kun maan ja taivaan raja on aina sama. Leena Miettinen – salapoliisityötä museon vapaaehtoistyöntekijänä

Viime vuonna Forssan museon kokoelma-amanuenssi Asta Louhelo alkoi saada säännöllisesti sähköpostipalautetta, joka oli lähetetty Forssan, Varkauden ja Valkeakosken museoiden yhteisen kokoelmatietokannan, Piipunjuurella.fi:n, kautta. Palautteiden takana oli forssalainen opettaja Leena Miettinen. Tänään Leena on saapunut tutustumaan Aulagallerian näyttelyyn, joten kysytään häneltä muutama kysymys asiaan liittyen.

Mistä oikein on kysymys, Leena?

Leena Miettinen Loimijoen ylittävällä vanhalla Koskisillalla Kehräämön kupeella,
 paikassa, jossa kuvasi ehkä myös Esko Aaltonen

- Käyn läpi Piipunjuurella.fi:ssä esillä olevia Esko Aaltosen valokuvia. Tarkennan kuvatietoja vertailemalla valokuvia sekä keskenään, muiden kuvaajien töihin että nykymaisemaan. Lähinnä tutkin valokuvia paikoista, joissa olen itse kulkenut: Forssan tehdasympäristöstä, maisemista, vanhoista teistä.

Tarkennat ja etsit siis kuvien aiheita lisättäväksi Piipunjuurella.fi:n välillä hyvinkin niukkoihin kuvakohtaisiin tietoihin. Eikö se ole aikamoista salapoliisityötä? Miten se oikein onnistuu?

-  Maisema muuttuu, mutta toisaalta maan ja taivaan raja on aina sama luonnomuodoistakin

johtuen. Joskus, kun kävelen Forssan kaduilla, minulle tulee tunne, että olen nähnyt juuri tähän kohtaan liittyvän valokuvan. Vanhojen valokuvien avulla löydän ne syyt, miksi joku asia, rakennus tai rakennusryhmä on sellainen kuin se on.Tällä tavalla olen tutkinut mm. Loimijoen rantaa ja Kutomon rakennuksia.

Leena,  museon kannalta on erinomaista, kun joku haluaa sinun laillasi tuoda panoksensa museokokoelmien tutkimukseen ja kuvailutietojen tarkistamiseen. Mitä ohjeita antaisit ihmiselle, jota kiinnostaa joko samantapainen kotona tehtävä kuvatietojen tarkistustyö, tai sitten museolla tehtävä muu vapaaehtoistyö?

- Työn täytyy antaa itselle jotain. Oma kiinnostukseni maisemaan, rakennuksiin ja lähiluontoon heräsi jo lapsuudessa ja jatkuu tällä tavoin. Piipunjuurella.fi:n käytöstä vinkkaisin sen, että etsittävien kuvien tai esineiden hakusanoja kannattaa miettiä. Itse lähestyn asiaa kuvaajan persoonan kautta. Yritän miettiä, kuinka kuvaaja – tässä tapauksessa Esko Aaltonen – näki asioita, mitä kokonaisuuksia kuvasi, kun käveli 1920-30-luvuilla Loimijoen rantaa, tästä tähän…

Esko Aaltosen kuvaamaa Loimijoen rantamaisemaa 

Sinulla on monta rautaa tulessa – valokuvaat myös itse. Kuinka olet löytänyt aikaa valokuvien tutkimiselle?

- Katselen kuvia kolme tuntia kerrallaan, silloin kun mieli tekee. Joskus  useammin. Sitten voi olla pitkä aika, ennen kuin taas jatkan. Kun on se vapaus.

Kiitos Leena!  Sinä lukija, joka ehkä mietit, että haluaisin saada lisää tietoa vapaaehtoistyöstä Forssan museossa, lukaisepa tämä! 


Teksti + kuva : Kristiina Huttunen 

Kun forssanlikka Lontooseen lähti

Pari viikkoa sitten museolle soitti englantia pohjoismaisittain murtava nainen. Hän kertoi etsivänsä tietoja isoäidistään, Helvi Annikki Rintalasta, joka oli syntynyt Somerolla v. 1916, asunut lapsena ja nuorena täällä Forssassa osoitteessa Tölöntie 1, käynyt koulua Kuhalan kansakoulussa, opiskellut Forssan yhteiskoulussa 1927-32  ja Helsingissä Liikemiesten kauppaopistossa 1932-33, muuttanut Lontooseen n. 1934-36  ja edelleen New Yorkiin v. 1947. Lontoosta kantautui Forssan lehteen 28.11.1938 uutinen nuoren naisen urasta revyytaiteilijana. 

Kuhalan koulu, 19.2.1924. Helvi vasemmalla nuolen alla.

Ennen lähtöään New Yorkiin Helvi sai kaksi lasta, joista toinen varttui isovanhempien luona Helsingissä, toinen isänsä perheessä Lontoossa. Hän oli kolme kertaa naimisissa. Jälkipolvi on hajaantunut moniin maihin, eikä yhteyttä ole pidetty puolin eikä toisin.

Helvi Rintala-Hartpence-Kalman kuoli joitain vuosia sitten yli 90-vuotiaana. Tyttärentytärtä oli alkanut kiinnostaa tämä hänelle itselleen tuntemattomaksi jäänyt isoäiti, jonka tarina vaikutti perin kiintoisalta niiden tiedonmurusten perusteella, joita hänestä löytyi.

Millainen oli Forssa Helvin lapsuudessa? Millainen lapsi oli Helvi itse? Millainen perheensä, kenen kanssa hän leikki, millaisia lauluja lauloi?  Millaisena suuri maailma näyttäytyi Kuhalan kansakoululaisille? Helvin isä J.A. Rintala oli vaikutusvaltainen mies Forssassa: osuuskaupanjohtaja, Esko Aaltosen lähipiirissä ja kauppalanhallituksen jäsen vuosina 1923-38, jonka jälkeen muutti Helsinkiin.

Forssan ensimmäinen kauppalanhallitus. Takana vasemmalla Antti Rintala. FotoHellas 1922. 

Forssassa asui 1920-luvulla yli 8000 ihmistä. Tuore kauppala oli kasvukeskus, ja puuvillatehtaat sen suurin työllistäjä. Muutakin jo oli tullut: Forssan lehti, kauppoja ja palveluita, puhelinlaitos, linja-autoasema. Elämänmeno oli kaupunkimaista ja vapaampaa kuin maaseudulla. Työväki vaihtui ja kaupungissa oli paljon nuorta väkeä. Vuosikymmen huipentui Maakuntajuhliin ja kauppalassa järjestettyyn suureen maatalousnäyttelyyn v. 1929.

Ilmakuva Forssasta 1927. Vasemmassa alanurkassa Kuhalan koulu, oikeassa alanurkassa Tölöntie, jossa Helvi asui.

Forssan yhteislyseon historiikki vuodelta 1952 kertoo Helvi Rintalasta seuraavaa: Hartpence, os. Rintala, Helvi Annikki, rouva, Lontoo. Puoliso v:sta 1947 Arnold Hartpence. Käynyt liikemiesten kauppaopiston, ollut opintomatkoilla Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa. Toiminut sanomalehtien palveluksessa: Daily Express, Keystone Press, United Press, Century Press.

Lähteiden perusteella Helvi vaikuttaa olleen rohkea ja älykäs nainen, jonka elämästä ei puuttunut yllättäviä käänteitä. Millainen oli ihminen näiden ratkaisujen takana, mikä hänet oli muokannut? Oliko hän onnellinen ja tasapainoinen, vai oliko elämällä myös synkät puolensa? Tyttärentytär etsii tietoja, taustoja, yksityiskohtia ja niiden kautta ymmärrystä perheensä tarinaan. Aikaa on kulunut, mutta kenties joku vielä muistaa. Tunnetko jonkun, joka olisi tuntenut Helvi Rintalan? Jos tunnet, niin ota yhteys museolle, p. 040-181 6263.

Kirjoitti Kati Kivimäki

Forssan lehti 28.11.1938

Lähteet: 
Helvi Rintalan perheen arkistot 
Forssan museon kuvakokoelmat
Daily Mirror 7.11.1938
Forssan lehti 28.11.1938
Risto Peltovuori: Forssan historia, Forssa 1993. 

Forssan Yhteiskoulu 1899-1949, Historiikki ja matrikkelit.Toim. Esko Aaltonen, Forssan Kirjapaino 1957.

Tie Matkusta Forssaan tekee agronomista pianistin eli miten Sibelius liittyy Talsolan kartanoon

Talsolan Herrankartano.

Vuonna 1870 muutti Ruotsista Jokioisille Alfred Paul. Hän vuokrasi Jokioisten kartanoon kuuluvan sivutilan, Talsolan Herrankartanon, 20 vuodeksi. Tilalle rakennettiin uusi päärakennus kallioisen mäen päälle (nykyiseen Talsoilan puistoon). Paikalle antoivat venäläiset kartoittajat myöhemmin nimen Charlottenburg. Mäen korkeimmalle kohdalle nousi puinen päärakennus, alemmas suuri tiilinen navetta. (Kerrotaan, että navetan muuraustyössä apulaisena eli hanslankarina oli nainen: työmiehenvaimo Justiina Korsberg Talsolasta. Hän sai palkkiokseen hamekankaan hyvin suoritetusta työstä.)

Kuva sisältä Talsolan kartanosta.

Paul oli innokas ja ammattitaitoinen maanviljelijä. Lehmiä oli satakunta, työhevosia 15 ja muutama ratsukko vielä isännän käyttöön. Paulin eli Poolen aikaan tinkimaitoa myytiin kyläläisillekin. Vuokra-ajan loppupuolella maanviljelys väheni ja työväkeä siirtyi ajureiksi, mm. ajamaan halkoja Forssan tehtaille. Vanha Paul kuoli vuokra-ajan päättymisen tienoilla ja perhe muutti pois Forssasta. Kaunis päärakennus paloi syksyllä 1896 (1894??) maan tasalle. Jokioisten kartano huolehti tilanhoidosta tämän jälkeen.

Akseli Gallen-Kallelan maalaama
muotokuva Adolf Paulista 1903.
 http://halooakseli.fi/collections/en/adolf-paul

Alfred Paulin poika Adolf Paul (1863-1943) tutustui säveltäjä Jean Sibeliukseen opiskellessaan 1886–1889 Helsingin konservatoriossa pianisti Ferruccio Busonin oppilaana. 

Ajatus pianistiksi ryhtymisestä oli syntynyt matkalla Matkun rautatieasemalta Forssaan. Paulin matkaseuraksi osuneen taiteilijaAlbert Edelfeltin innoittava kertomus värikkäästä elämästä Pariisissa sai Mustialasta agronomiksi valmistuneen nuoren miehen muuttamaan elämänsä suuntaa. 

Pianistia Adolfista ei lopultakaan tullut, vaan kirjallinen ura aukeni Berliinissä. Adolfin on kerrottu suorastaan jumaloineen Sibbeä ja ystävyys jatkuikin läpi vuosikymmenten. 

Ystävyksien railakkaista nuoruusvuosista kertoo Paulin vuonna 1891 julkaisema omaelämäkerrallinen teos En bok om en människa. Kirjan päähenkilöt muistuttavat todellisia esikuviaan niin elävästi, että Sibelius oli valitellut kirjan ”tärvelleen hänen luottonsa”. 

Toinen Paulin tunnettu teos on näytelmä Kuningas Kristian II (1898), johon Sibelius sävelsi musiikin. Paulin puoliso vuodesta 1897 oli Nathalie Brehmer.

Adolf Paulin talousasiat Berliinissä olivat luultavasti samalla tolalla, kuin Sibeliuksenkin. Kerrotaan, että Janne kävi Berliinissä tapaamassa entistä leskoviitti-veljeään 1920-luvun puolivälissä. Adolf ei voinut tällöin esiintyä julkisella paikalla, sillä oli käteisvarojen puutteessa joutunut panttaamaan pitovaatteensa. Sibelius kävi lunastamassa ystävänsä puvun ja iloinen jälleennäkeminen tapahtui Paulin kotona.

Kun Paul kuoli syksyllä 1943, totesi Sibelius päiväkirjassaan olevansa hyvin masentunut, sillä ”Adolf Paul, ystäväni nuoruuden päivistä asti, on kuollut”.

Lähteet

Hannu Lahtonen: Mustialan agronomi Sibeliuksen aseenkantajana (L-H Joulu 1996)

Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XX

Reika Vesala ja Aini Vaari: Tarve inspiroi

Forssan museon tekstiiliarkiston ovi avautuu naristen. Tulija odottaa pimeyden vyörähtävän vasten kasvoja, kuten yleensä käy ennen kuin käsi ehtii hapuilla pimeydestä valonappulaa, mutta nyt kaukaa hyllymeren periltä kajastaa keltainen, heikko valo. Siellä, tekstiiliarkiston pöydän ääressä, tikapuiden, arkistolaatikoiden ja kuosiluonnosten välistä löytyy kameran ja muistiinpanolehtiön kanssa työskentelevä Reika Vesala.

Reika Vesala Forssan museon tekstiiliarkistossa.

Reika, mitä teet täällä?

−  Opiskelen Hämeen ammattikorkeakoulun tekstiilimuotoilun koulutusohjelmassa ja olen Finlaysonin ateljeessa työharjoittelussa. Asun Forssassa, joten oli luonnollista, että harjoitteluprojektini liittyy Forssan museon tekstiiliarkistoon, johon on tallennettu Finlaysonin ateljeen ja Forssan tekstiilitehtaiden tuotanto. Finlayson on kiinnostunut arkistosta, ja poimin täältä aiheita, joita on mahdollista hyödyntää nykyisen malliston suunnittelussa.

Oletko kiinnostunut jostain tietystä aikakaudesta tai suunnittelijasta?

−  Monet suunnittelijat ovat kiinnostavia, mutta tällä kertaa keskityn Aini Vaariin ja hänen tuotantoonsa. Erityisesti Japanissa Aini Vaarin kädenjälkeä arvostetaan. Japanissa kuositarinat ovat tärkeitä. Koska Aini asuu Forssassa, olen voinut haastatella häntä. Ja saanut selville ihania kuositarinoita ja muistoja ateljeesta. 

Kuva otettu sivulta: http://www.ilovefinlayson.com/

Reika Vesala on tuttu hahmo forssalaisille. Hänen taustansa on taiteessa, ja se myös toi hänet aikanaan Forssaan. Miksi, Reika, siirryitkin tekstiilisuunnittelun opintojen pariin?

−  Oi, se on tämä tekstiilin henki täällä Forssassa. Se on aistittavissa täällä kaikkialla. Oli luonnollista kiinnostua siitä. Tutustuin tekstiilin tekemiseen kansalaisopistossa ja opiskelin myös tekstiili- ja vaatetusalan artesaaniksi. Sitten jatkoin ammattikorkeakouluun tekstiilimuotoilun koulutusohjelmaan. Neljäs vuosi on nyt menossa, ja tiedän olevani oikealla tiellä.

Miten löysit yhteyden Finlaysoniin?

−  Se oli sattumaa! Finlaysonin henkilökunta toi japanilaisia agentteja tutustumaan Forssan museon tekstiiliarkiston sisältöön. Koska puhun japania ja tunnen kulttuurin, olin mukana tapaamisessa. Japanissa kiinnostaa se pelkistyneisyys ja puhtaus, joka on tunnusomaista suomalaiselle suunnittelulle. Koska finlaysonilaiset olivat todella kivan oloisia, uskalsin kysyä heiltä työharjoittelupaikkaa ja se järjestyi.

Vielä lopuksi - luuletko että tästä tekstiiliarkistoon liittyvästä sukelluksesta jää vaikutteita omaan taiteelliseen työhösi? Tai suunnittelutyöhösi?

− Kyllä niin voi olla. Tosin täytyy muistaa, että taiteen tekeminen ja suunnittelutyö ovat erilaista työtä, vaikka niillä on yhtymäkohtiakin. Kerran kysyin Ainilta, että mikä hänet on saanut tekemään niin paljon hienoja suunnitelmia.  Hän kertoi, että häntä inspiroi tarve. Se herätti minussa muiston: kun olin kymmenvuotias tyttö, odotin äitini kanssa junaa Osakassa. Muistan sen, koska sillä kerralla äiti yllätti minut ja osti automaatista maitokahvin. Sellaisen maitokahvin, josta pidin, ja joka oli äidin mielestä kauhean sokeripitoista ja epäterveellistä. Maitokahvin saaminen oli siis juhlaa, ei ollenkaan hänen tapaistaan! Kun äiti antoi purkin minulle, hän sanoi: tämän pakkauksen on sinun sukulaisesi suunnitellut.  Menimme junaan, pitelin peltistä purkkia. Katselin sitä ja mietin, että miksi hän on valinnut juuri tämän värin… tämän viivan, nämä kirjaimet tällä tavalla pinossa. Mikä hänet on saanut valitsemaan juuri nämä muodot ja värit. Kun Aini Vaari sanoi: tarve inspiroi, koin tunnistamisen tunteen. Hän kertoi mielestäni suunnittelutyön ydinajatuksen ja toi mieleen oman, ensimmäisen kosketuspintani suunnittelun maailmaan  −  lapsena, pienen maitokahvipurkin välityksellä. 

Tekstiiliarkiston hyllyistä löytyy hyllymetreittäin mm. PMK:n mallikirjoja.

Haastatteli: Kristiina Huttunen. Kuvat: Kati Kivimäki. Forssan museo lokakuu 2015. 

Vastauksia kysymyksiin

Blogikyselyn yhteydessä Forssan museolle esitettiin kommentteja ja kysymyksiä liittyen muun muassa näyttelyyn ja museokauppatoimintaan. Tässä poimintoja vastauksineen:

Forssan museolta kyseltiin Forssan historiaan liittyvien ja näyttelyssä käytettyjen aineistojen, kuten kuvien, karttojen ja rakennuspiirustusten ostomahdollisuuksista museokaupasta, taikka internetistä. Myös Kirjavan kankaan kaupunki -perusnäyttelyn kosketusnäyttöjen sisällöt herättivät kävijöittemme mielenkiinnon.

Museo vastaa: Museon kokoelmatietokannan asiakasliittymä www.piipunjuurella.fi sisältää Forssaan ja Forssan seutuun liittyvää aineistoa, joka täydentyy vähitellen kokoelmatyön edetessä. Sivujen aineistot ovat vapaasti selailtavissa ja Piipunjuurella on myös mahdollisuus ostaa tulosteita osoitteessa http://www.piipunjuurella.fi/imageUsage.php tai tietyin rajoituksin myös digikuvia, joista voi itse toteuttaa haluamansa tuotteen omaan käyttöön. Nettisivun linkin takaa löydät ohjeet tilaamiselle, sekä kuvien ja tuotteiden hinnastot.

Piipunjuurella.fi tietokannasta voit tilata aineistoja digitaalisessa muodossa omaan käyttöösi!

Jotkin sisällöt ovat Forssan museolla lainassa, eikä meillä tällöin ole oikeuksia niiden käyttöön muutoin, kuin näyttelytarkoituksessa. Esimerkiksi yksityishenkilöitä koskevat aineistot tai Elinkeinoelämän keskusarkistosta Elkasta lainatut aineistot eivät ole Forssan museon hallinnassa. Aineistoa voi pyytää Elkasta tai muusta aineistojen alkuperäisestä lähdearkistosta.

Museolla ei valitettavasti ole taloudellisia mahdollisuuksia tuottaa ja pitää laajoja myyntituotevarastoja, joten olemme profiloituneet kotiseutukirjallisuuden ja Forssan perintöön liittyvien käsityötuotteiden jälleenmyyntiin. Postikorttien kysyntä on nykyään vähäistä, joten suurten inventaarioiden tilaaminen ei ole mielekästä. Meillä on kuitenkin myynnissä vaihtuva valikoima Forssasta ja forssalaisista kertovaa kuvamateriaalia korttien, tulosteiden ja kirjojen muodossa aina mahdollisuuksien mukaan.

Toinen kysymyksiä herättänyt aihe, oli museon näyttelytoiminta. Tiedusteluja tuli mm. näyttelyn sisällöstä, johon toivottiin Jokioisten alueen historiaa ja kyläkertomuksia. 

Museo vastaa: Kirjavan kankaan kaupunki –perusnäyttelyssä on tulokulmaksi tällä kertaa valittu Forssan tehdaskylän historia, edellisen näyttelyn esiteltyä Lounais-Hämeen aluetta laajemmin jo 35 vuoden ajan. Jonain päivänä tulevaisuudessa valmistamme uuden näyttelyn, johon taas voi valita laajemman seudullisen näkökulman, jos se tuntuu siinä tilanteessa sopivalta. On myös mahdollista koota yksittäisistä aiheista oma erityisnäyttelynsä. Jokainen näyttely vaatii kuitenkin tekijänsä ja rahoituksensa, joten Jokiois-näyttelyä emme voi tässä hetkessä luvata. Tuleva näyttää millaisia projekteja museossa pyörähtelee käyntiin.

Forssan museon museokaupasta löydät kotiseutukirjallisuutta ja Forssan historiaan liittyviä teoksia.

Kirjoittanut: Tuuli Ravantti

Kaksi viikkoa sukkahousut päässä

 ja muita pimeitä kertomuksia

Forssassa on jo vuonna 1887 ryhdytty toimiin sähkövalon hankkimiseksi. Elokuussa 1888 kaikki Forssan Kehräämön laitokset siirtyivät kaasuvalosta sähkövaloon. Oudosteltiin kovin, kun ”tyhjä paloi”. Aikoinaan suurena ihmeenä pidetty kaasuvalo tuli vanhanaikaiseksi ja kaasumiehet joutuivat muihin töihin. Sähkövalo oli paljon halvempaa kuin kaasu, ja sähkövalo tuli myös Wiksbergin tehtaisiin (Kutomolle) 1889.

Vuonna 1907 yhtiön sähkövaloverkosto ulotettiin hotelliin, puotihuoneistoon, sairaalaan, kirjastoon ja kartanon talousrakennuksiin. Lisäksi sähkövaloa sai saivat kohtuullista maksua vastaan yhtiön virkamiehet ja muut paikkakuntalaiset. 

Kauppakatu yöllä. Kuvaaja Esko Aaltonen. 

Yllättäen 127 vuotta myöhemmin, syksyllä 2015 Forssan museolla Kehräämöllä, sähköt olivat kaksi viikkoa pois. Pyysimme pimeään avuksi esi- ja alakoululaisia taskulamppujen kanssa, sillä museon henkilökunta oli jäänyt perusnäyttelyyn pimeän keskelle.

Sytytetään tasku- ja otsalamput ja kivutaan varovarovasti museon toiseen kerrokseen:

- Löyty, joku huutaa. 

- Täälä se on. 

- Tai ei ookkaan. 

- Tää on nukke. 

- Sillä on jalat ihan väärään suuntaan. 

- No onhan se. 

- Ei oo. Kato ny. 

- Mua vähän pelottaa.

- No täällä se ainakin on. Mä löysin.

Ensimmäinen museotäti on löytynyt Kirjavan kankaan kaupungin kätköistä. Joukko kerääntyy pöydän ympärille kuulemaan mitä tädillä on sanottavaa.

- Haluatteko kuulla tarinan, museotäti kysyy.

Sillä välin kolmannessa kerroksessa on melkein ihan pimeää. Kuunnellaan kun ryhmä siirtyy etsimään toisen kerroksen toista tätiä. Rättäkitti tai Tuulispää tarinat kuuluvat hyvin lattian alta. 

Aikaa kuluu, sitten jostain kauempaa tulee valoa. Taskulamppujoukot lähestyvät. 

Tuvassa kuullaan tarina Mekliinistä, joka johdattaa museotontunkin jäljille. Se on jättänyt jälkeensä syödyn omenan ja viuhahtaa nopeasti luukusta.

Vielä yksi museotäti löydettävänä. Missä se on?

- Mennään yhtenä ryhmänä, kuuluu opettajan ääni.

Täti löytyy joko krinoliinien luota tai välillä kaupasta. Joukko pysähtyy, sammuttaa valot ja kuulee uuden tarinan.

Kaupassa punnitsemme vanhalla vaa´alla paljonko taskulamput painavat. Vaaka menee vaateriin kun toisella puolella on puolen kilon punnus ja toisella puolella viisi taskulamppua. Taskulamppujen kilohinta on kymmenen euroa, joten lamput maksavat vain viisi euroa.

- Mustakin tuli pissijä.

- Mä oon klupu.

Ammattionnenpyörässä on jonoa.

   Pimeässä museo ja esineet näyttävät vähän erilaisilta.

 Kuudesluokkalaisten kanssa kokeillaan valomaalausta:

Kierros kahdessa pimeässä museokerroksessa on koettu. Palataan varovasti portaat ala-aulaan. Esikoululaiset saavat rintaansa roikkumaan Kirjavan kankaan kaupungin pimeyden ritareiden urhoollisuusmitalit. Eskarit kantoivat mitaleitaan monta päivää museossa käynnin jälkeen:

Vihreät saivat vihreäsävyiset urhoollisuusmitalit.

Sähköt palasivat. Pimeät viikot ovat ohi. Valkeus tuli. Mustat säkit kootaan pois peittämästä ikkunoita, museotonttu Wilhelm siivoaa omenanrankansa pois.

- Lapset ovat välillä niin huonoja uskomaan, että jotain todisteita on jätettävä, Wilhelm pohtii.

Mutta jotain jää, vielä hetkeksi, ei niin pimeää, mutta kuorsaavaa; Heteka-Erkki jää vielä hetkeksi alivuokralaiseksi Muolaa-osastolle. Sen villasukan pohjassa on reikä, Wilhelm sanoo ja kutittaa reiästä. Erkin kuorsaus katkeaa hetkeksi.

Ne tarinan sukkahousut:

Pirjon, Timon ja Svetlanan kahvitauko

Vaakatasossa säilytettävät kartat inventoi Pirjo. Svetlana seuraa, Kristiina taustailee. 

Forssan museon kahvihuoneen pöydällä on kahvitermos ja pikkuleipälautasella muutama tuc-keksi rivissä.  Keskustelu porisee, joku nousee kaatamaan muille kahvia. Mitä tapahtuu?

Olemme Kokoelmat Kuntoon* -projektin kahvitauolla. Projektin osallistujat, työkuntoutumisjaksolla museossa olevat Timo, Svetlana ja Pirjo syövät eväsleipiään ja juovat kello yhdentoista kahveja. Tauon jälkeen Timo palaa skannerin ääreen, Pirjo inventoimaan karttoja ja Svetlana järjestämään kuosiluonnoksia.

Kuinka yhdistää pitkäaikaistyöttömien tukeminen ja museon perustehtävät, niin että keskiössä on ihminen ja hänen osaamisensa vahvistaminen? Sitä mietittiin Forssan museon projektissa, jonka ensimmäinen jakso on päätöksessään ihan kohta. On itsereflektion ja palautteen aika. 

Mitä mielipiteitä, Kokoelmat Kuntoon-projektissa mukana olleet Pirjo, Timo ja Svetlana?

Svetlana:  Omasta puolestani voin sanoa, että olen tosi tyytyväinen.

Pirjo: Kyllä, samaa mieltä.

Timo: Joo, ihan okei.

Timo avaa karttaa Kehräämön väistötilassa. Kohta päivä keskeytyy kahvitaukoon... ja työtehtävä vaihtuu,.

Timo, olet skannannut kuvia, järjestellyt arkistotavaraa, poistanut luetteloimattomia aineistoja ja ollut monenlaisena apuna. Svetlana taas olet ollut kuvausjärjestäjänä, inventoinut karttoja ja järjestellyt luonnoksia. Pirjo, olet  täydentänyt pääkirjaa, inventoinut ja digitoinut asiakirja-aineistoja. Suurin osa töistänne menee otsakkeen ”kokoelmatyö” alle. Mitä mieltä olette työtehtävistänne?

Svetlana: - Hyvä, kun on annettu erilaisia vaihtoehtoja. Tänään tehdään tälläistä keskittymistä vaativaa työtä, huomenna ollaan tilkkupajassa Wirralla – pfiuu – ajatus lentää, voi jutella, ei vaadi keskittymistä.

Pirjo: - Se tuntuu kivalta, kun kysytte [mielipidettä] ,mitä  haluaa tehdä. Yllättävän monipuolisia töitä täällä on ollut. Olen ollut positiivisesti yllättynyt.

Timo: - Joo. Näin on.

Olisiko jotain kehitettävää?

Pirjo: - No ei, hyvä on se, ettei ole tarvinnut tehdä sellaista työtä missä ei ole ollut omimmillaan. Sai vaihtaa, niin kuin se tiskillä oleminen, joka ei ollut minun juttuni.

Oletteko saaneet tänä syksynä työkaluja tulevaisuuden suunnitteluun tai elämään ylipäänsä?

Timo: - Kokemusta on saanut. Se on hyvä asia.  

Pirjo: - En osaa sanoa mitä hyötyä silleen, mutta on ollut tärkeää kun on se tietty työpaikka ja tuttu työkaveri. Ja että käydään kahvilla näin keskellä päivää, jutellaan yhdessä, on yhteishenkeä.  

Svetlana: - Niin, tärkeää on sosiaalinen ympäristö.

Pirjo: - Plus että olen saanut paljon ahaaelämyksiä esimerkiksi rahoihin ja karttoihin liittyvästä esinetutkimuksesta.  

Kiitoksia teille kolmesta kuukaudesta, Svetlana, Pirjo ja Timo, ja onnea uusiin haasteisiin. Tärkeä tavoite  Kokoelmat Kuntoon- hankkeelle on ollut mukanaolijoiden eteenpäin saattaminen työllistymisen ja työllisyystaitojen kehittämisen rintamalla ja tämä asia on ensimmäisen ”kauden” osallistujien osalta toteutunut: uusia haasteita ja portaikon seuraavia askeleita on edessä. Toivottavasti näemme teitä jatkossa myös museolla!

Teksti: Kristiina Huttunen. Kuvat: Tanja Härmä. 

Kokoelmat Kuntoon, osa yksi. Forssan museo. Ken yltää korkeimmalle arkistohuoneessa eli ns. umpiperässä?

*
Kokoelmat Kuntoon on Opetus- ja Kulttuuriministeriön Veikkausvoittovaroilla tukema vuoden kestävä hanke, jossa pitkäaikaistyöttömiä otetaan museon kokoelmatyöhön liittyvälle  kolme kuukautta kestävälle työkokeilujaksolle niin, että jaksolla on kerralla mukana 3-4 työkuntoutujaa. Toiminta on verrattavissa työllisyyskurssitoimintaan, niillä reunaehdoilla, että museossa tehtävät työt edistävät sekä museon kokoelmatoimintaa että mukana olevan työkuntoutujan omia tavotteita.  Työtä museossa ohjaa projektikoordinaattori, tärkeä yhteistyökumppani projektikoordinaattorille on sekä museon kokoelma-amanuenssi ja muut museon työntekijät. Työtehtävät räätälöidään yksilöllisesti ja niitä suoritetaan kolmena päivänä viikossa neljä tuntia per päivä. Tärkeä osa kuntoutumisjaksoa on yhteisöllisyyden luominen, opastus ja ohjaus museosisältöihin.