Riktigin Vilhelmiina Jokioisista

Vilhelmiina Riktig syntyi Jokioisten Ojaisilla, vuoden 1866 kesällä, keskelle katovuosia. Hän oli köyhän torpparin lapsi. Lapsia tähän Sillanpääksi nimettyyn torppaan syntyi kaikkiaan yhdeksän, Miina oli järjestyksessä seitsemäs. Vanhemmat sisarukset auttoivat lastenhoidossa ja kävivät paimenessa. Ajan tyylin mukaan kukin lähti myös vuorollaan ansiotyöhön, joko Jokioisten suuren kartanon hommiin, taikka seudun tehtaille. Miinakin meni puuvillatehtaaseen Forssaan spinnflickaksi jo 12-vuotiaana.

Forssan Tehtaiden puuvillakehräämö vuonna 1879 Jokioisten rannalta kuvattuna. Tältä rannalta 12-vuotias Miina katseli tulevaa työpaikkaansa aloittaessaan tehtaalla vuonna 1878. (Kuva: Forssan museo)

Tehtaassa työ oli rankka ja päivät pitkiä. Työvuoron alkaessa ovet laitettiin lukkoon, eikä pois päässyt ennen vuoron päättymistä. Viikot asuttiin muiden lasten kanssa yhteisissä asuntoloissa ja syömässä käytiin Kosthollin ruokalassa. Koulua käytiin yötyöviikoilla työvuorojen välissä. Forssan tehtaiden koulu rakennettiin vuosina 1861-62 ja se aloitti toimintansa vuonna 1867. Miinan aloittaessa kehräämössä vuonna 1878 päästiin mm. suomenkieltä, laskentoa, kirjoitusta, luonnonoppia ja uskontoa opiskelemaan tässä G. TH. Chiewitzin suunnittelemassa Tehtaankouluksi nimetyssä rakennuksessa. Tehtaankoulu on edelleen paikallaan Forssan Yhtiönpuistossa.

Miina kävi tehtaassa töissä ollessaan Tehtaankoulua. Rakennus sijaitsee Forssan Yhtiönpuistossa. (Kuva: Forssan museo)

Yhtenä päivänä tehtaassa Miinalle sattui vahinko. Hän loukkasi jalkansa tehdassalin lattialla lojuneessa lankussa pystyssä törröttäneeseen ruosteiseen rautanaulaan. Ongelmia oli myös yksipuolisen ravinnon vuoksi, eikä nuoren tytön terveys ollut kohdillaan. Kipeän jalan kanssa ei päässyt kulkemaan kotoa tehtaaseen ja lopulta 3,5 työvuoden jälkeen Miina jäi kokonaan pois Forssan tehtaalta.

Töihin oli kuitenkin palattava, tällä kertaa lähemmäs kotia Jokioisten naulatehtaalle. Uutena tulokkaana Miina joutui naulojen lajittelijaksi ja naulapussien leimaajaksi. Lajittelu rasitti käsiä ja ennen työhön tottumista nuoren tytön ranteet turposivat ja kädet kipeytyivät. Tämän huomatessaan tuli työnjohtaja Miinan luokse ja neuvoi: "Halkase silakka ja pane päälle ja pysy kotona, kunnes käsi on terve". Näillä ohjeilla särky helpotti kolmessa päivässä. Vaikka työhön tottui, ei se silti ollut mukavaa ja Miina halusi pois tehtaasta.

Mahdollisuus tähän koitti, kun eräänä päivänä Miinalle saapui kutsu lähteä Povooseen piikomaan. Kutsujana oli Jokioisilla syntynt Alma Suppanen (os. Bonsdorff), joka kaipasi kotiapulaista taloonsa. Alman syntymä oli vaatinut tämän äidin hengen. Vastasyntyneelle Almalle oli tarvittu sijaisäiti vauvaa imettämään. Tähän kutsuun oli vastannut Miinan äiti Leena Riktig, joten Miinan ja Alman perheet olivat jo entuudestaan tuttuja. Miinan isosisko Fiiukin oli ollut Suppasten piikana.

Miinan perhettä. Vanha Leena-äiti istuu kuvan eturivissä toisena vasemmalta. Miina on äitinsä oikealla puolella alarivissä. (Kuva: Työväen arkisto)  

Niin Miina pakkasi vähän omaisuutensa - matkassa mukana oli yksi alusvaatekerta ja työpuku. Lähtiessään Jokioisilta Miina kävi kylän pappilan kautta ja haki mukaansa muuttokirjeen. Tähän dokumenttiin kirjattiin Jokioisten tytölle ensi kertaa nimi, jonka hän omien sanojensa mukaan osaisi jopa itse lausua. Matkaan lähteväksi kirjattiin papereihin Miina Sillanpää.

Vuosi 2016 on Miina Sillanpään juhlavuosi! Kesäkuun 4. päivä tulee Miinan syntymästä kuluneeksi 150 vuotta ja merkkipäivää juhlistetaan erilaisin tapahtumin ympäri vuoden. Kulttuuriyhdistys Kuvio ry järjestää Miina Sillanpään juhlavuoden kunniaksi huomenna 14.4. Jokioisten Tietotalolla Lastenkulttuuriseminaarin.

Lisää juhlavuoden tapahtumia löytyy Miina Sillanpään seuran verkkosivuilta.

Kummaa kolinaa kolmannessa kerroksessa...?!

Museon kolmannesta kerroksessa riidellään kovaan ääneen. Välillä tanssitaan ja flirttaillaan. Sitten pohditaan bisneksiä. Joojoo, tiedetään että ajat ovat ankarat ja museoiden rahoitus huolettaa, mutta jotain rajaa sentään, palveluammatissa... Onko museoväki kokonaan seonnut? Tuuli Ravantti, mitä ihmettä täällä on tekeillä?

Museossa on tänä vuonna draamaa. Kirjaimellisesti, sillä kolmannen kerroksen mölystä vastaa kolmesta näyttelijästä, äänimiehestä ja ohjaajasta koostuva ryhmä, joka esittää Forssan yläkoululaisille Axelin kapsäkki- nimistä museodraamaa. Esityksessä seurataan nuoren Axelin matkaa kotoa Tukholmasta Euroopan kautta Suomeen, Jokioisille ja Forssaan. Tarinassa käsitellään 1800-luvun maailmaa, perhesuhteita, matkustamista, rakkautta, työtä ja vastuuta osallistavan draaman keinoin.

Nuori Axel (Markku Ihamäki) matkallaan Euroopassa.

Kuka näytelmän on ohjannut, ja ketkä siinä näyttelevät?

Näytelmän on ohjannut Titi Lillqvist ja rooleissa näyttelevät Minna Tiirikainen, Markku Ihamäki, Taruanna Haarlo, Johannes Keskinen ja Tuuli Ravantti. Tekniikasta vastaa Jukka Virtanen.

Harjoitukset aloitettiin talvella 2015 ja esityksiä on ehtinyt pyöriä useamman viikon ajan. Matka on ollut nopeatempoinen alkaen heti ensimmäisistä treeneistä ja käsikirjoitusluonnosten läpikäynnistä viime vuoden puolella. On tanssittu, kaatuiltu ja naurettu. On myös hermoiltu koe-esitystä ja ensi-iltaa, joissa vuorosanat, pukujen ja roolien vaihdot, musiikkien ajoitukset tai yksinkertaisesti näyttelijän omat askeleet voivat mennä vahingossa sekaisin ja solmuun. Kaikesta on selvitty hymy huulilla.

Koska näytelmää voi tulla katsomaan?

Esitysten aikatauluista ja mahdollisista avoimista yleisönäytöksistä on tullut runsaasti kyselyitä. Kevään olemme varanneet Forssan yläkoululaisten esityksille, mutta kesä ja syksy näyttävät minne Axelin tarina meitä kuljettaa.

Eihän tuolla ylhäällä ole mitään katsomoa tai näyttämöä - missä te oikein esiinnytte? Ja mihin yleisö mahtuu?

Näyttämö lavastetaan Forssan museon kolmannen kerroksen torille jokaista esityspäivää varten erikseen ja matkaa tehdään musiikin evästämänä roolinvaihtojen ja puvustuksen kutta. Katsojien oppaana matkalla toimii Forssan tehtaan sööterska (Minna Tiirikainen). Yleisö pääsee esityksen aikana keskustelemaan nuoren Axelin kanssa ja auttamaan häntä matkallaan kohtaamissaan vaikeuksissa. Tarkoitus on luoda kytkös menneen ja nykyisen välille ja herättää ajatuksia 1800-luvun ihmisten elämästä ja Forssan syntyhistoriasta.

Voitko tehdä juonipaljastuksia?

Axel  Wilhelm Wahren aloitti rakennustyöt Kuhalankoskella vuonna 1847. Paikalle kohosi tehdasalue, jossa kehrättiin puuvillasta lankaa. Lankoja värjättiin, kudottiin kankaisiin ja kankaisiin painettiin kauniita ajan muodin mukaisia kuoseja. Tehtaan tuotteita myytiin lähelle ja kauas, aina ulkomaita myöten. Tehdas työllisti alueen ihmisiä ja sen ympärille syntyi työläisten kansoittama kauppala, josta myöhemmin kasvoi Forssan kaupunki. Forssan ja sen tehtaiden historia alkaa Axel Wahrenista, mutta mistä alkaa Axelin tarina? Siihen vastataan näytelmässä.

Axelin eno Adolf  ja isä Wolff kinaavat Tukholman tehtaalla pieleen menneistä kaupoista (Minna Tiirikainen ja Taruanna Haarlo)

Vastaukset: Tuuli Ravantti, haastattelija Kati Kivimäki

Järkyttävä löytö

- Apua!, amanuenssi huutaa. Sellaisella äänellä etten ole koskaan aiemmin hänen äänensävyissään kuullut.

Kun pääsen paikalle, näen valurin koneiden takaa jalkoja, enkä halua nähdä enempää. 

Olemme siivonneet ja järjestäneet säilytystilaamme Iäisyyttä uuteen uskoon viime syksystä lähtien. Nyt olemme päässeet kohtaan, jossa siirrämme suuria, jo vuosia samassa kohden olleita kaappeja ja työkoneita uusille sijoilleen. Tilassa on voinut olla yhtäjaksoisesti korkeintaan 45 minuuttia, jonka jälkeen ilma on niin huonoa hengittää, että on pakko siirtyä hetkeksi ulos. 

Tilan oven vieressä on laatikollinen hengityssuojia, joita vierailijat ovat aina suosiolla käyttäneet. Viime viikkoina apunamme olleet logistiikan oppilaat ovat myös kaikki halunneet suojautua hengityssuojaimilla, viimeistään hetken tilassa olemisen jälkeen.

Syytä huonoon ilmaan olemme etsineet ja etsineet. Olemmekin jo pitkään, Iäisyydenkin innoittamana, miettineet nykydokumentointihanketta, joka liittyy hajuihin.

Nyt Iäisyys on nimensä mukaan muuttunut iäisyydeksi. Kokeilemme tikulla tuota laatikon takana näkyvää ruumiinosaa. Ei, se ei liiku. Soitamme apua, vaikka se onkin auttamattomasti myöhäistä.

Ruumis haetaan pois paikalta.

Huhtikuussa 1984 museolla työskenteli Pauli, Pate Rauhalinna, joka sitten eräänä päivänä ei enää palannutkaan töihin, eikä häntä löydetty mistään. Ennen kuin nyt. Silloin ajateltiin, että hän on lähtenyt matkalleen, sillä hän oli pitkään säästänyt palkastaan osan matkakassaan. Niin luultiin. Osittain oltiinkin oikeassa...

Valoa historian hämäriin - tilaa tarina museolta!

Hyvä lounaishämäläinen yrittäjä tai yhdistyksen edustaja! Toimit seudulla, jonka maaperä on tarinoista rikas. Tunnetko yrityksesi taustatarinan? Jos et -  miksi et  antaisi museon auttaa? 

Tarjoamme yrityksellenne historiallisen taustatarinan selvitystä perustuen museon kokoelmiin,  arkistoaineistoon ja asiantuntevaan kokoelmatyöhön.

Shellin huoltamo Hämeentiellä 1930-40-luvulla. Forssan museon kuva-arkisto / Piipunjuurella.fi

Ennen toimeksiantosopimusta sovimme yhdessä tarinan suunnan – onko kyseessä henkilötarina toimialanne uranuurtajasta, toimipaikkanne tontin/alueen historiaselvitys vai jotain muuta.  Valittavana on erikokoisia palvelupaketteja, joista jälkimmäisiin kuuluu tarinan lisäksi museon kokoelmien valokuvia erilaisin julkaisuoikeuksin, vierailu museossa tai tarinan tuominen yrityksenne tilaisuuteen.

Miksi tilaisin tositarinan yrityksestäni?

Yrityksen historiaan liittyvä mehukas tarina on parempi kuin parhainkin keksitty. Se erottaa yrityksesi kilpailijoista – kahdella toimijalla ei voi olla samaa tarinaa! ”Hyvä juuri tuo hyvän leivän” – juuret antavat siivet, toimintavarmuutta työntekijöille ja nostavat yhteishenkeä ja sitouttavat yritystarinaan.  Palvelujen tarinallistamisen on todettu myös lisäävän myyntiä. 

Siis pelkkä tarina? Eivätkö mainostoimistot tee niitä?

Mainostoimistot ovat mainioita ja ammattitaitoisia paikkoja, joiden kanssa museot tekevät paljon yhteistyötä.  Museot sen sijaan sijaitsevat muistitiedon, historiatiedon, historiallisen kuva-aineiston ja esinekokoelmatiedon risteyskohdassa. Meillä on suora pääsy aineistoihimme, tietämys niiden rikkaudesta.  Sekä käyttöoikeus niihin. Mikäli yrityksenne haluaa jatkojalostaa tositarinaa erilaisiksi markkinointi- ja mainosmateriaaleiksi, jaamme mielellämme tietoa hyvistä mainostoimistoista.  

Forssalaisia laitosmiehiä 1800-1900-luvun vaihteessa. Kelpo työläisellä on aina hattu päässä ja asenne kohdallaan. Forssan museon kuva-arkisto/ Piipunjuurella.fi

Mitä tarinaselvitys maksaa?

Peruspaketin, peruspaketti plussan ja premium-paketin hinnat liikkuvat välillä 400 - 590 € + alv 24 %. Hinta koostuu arkistotyöpäivistä, löydettyjen tietofragmenttien muokkaamisesta tarinaksi ja mahdollisista muista valinnaisista palveluista.

Nosta yrityksesi historia esiin - anna Forssan museolle kaivuutyöt! 

Lisätiedot:

Forssan museo 03- 4141 5101 tai 
kristiina.huttunen(at)forssa.fi

Säeseppo, poliisin harmi ja korvenraivaaja

Sylviini on Tammelassa
vallesmanni fiini.
Monesta törkeästä rikoksesta
on Sylviini saatu kiinni.
Linikkalan kylän takana
on rutapohja lammi.
Voi kuinka kurja virkamies
on Tammelan vallesmanni.

Tammelan pitäjästä irronneen Forssan kauppalan Rautatienkatua 1920-luvulla. Kieltolain ajoissa ollaan. Kuva: Piipunjuurella.fi. 

Elämme helmeilevää kevätkuuta ja vesi tippuu räystäiltä. Muutama kuukausi sitten odotimme joulua. Vesisateista joulunodotusta piristivät Forssan museon Jouluetkot, vuorovaikutteinen jouluopastus. Jouluetkoilla kerroimme tarinoita paikallisista ihmisistä, mm. Armaksesta ja makkarasta sekä Tammelan nimismies Sylvinin kaappikellosta.  Opastukseen kuului tämän blogipostauksen aloittava pilkkalaulu, jossa yhtenä aiheena on paikallisen vallesmannin mustamaalaus. Mutta kuka oli laulun tekijä? 

Oskari Mäkilä Kydöstä

tämän laulun teki,

joka ennen Mustialan herroja 

Vorssan likoille veti.

Mäkilä oli Tammelassa ja Koijärvellä maatiloja pitänyt ja peltoja raivannut uudistilallinen. Mäkilä purki elämänsä tapahtumia lauluiksi, joiden säkeissä ei riitakumppania – heitä oli useita – armahdettu.  

Kauhia asia Kaukjärveltä

tuli laulettavaksi

Tarrin vaari kun puntaria

tappeluaseena raksi

Tarrin vaarin puntarissa

on pitkä juohee nokka.

Tarrin vaari se valehtelee,

mut minä puhun totta!

Mäkilä oli usein käräjillä sekä pilkkalaulujensa että niihin johtaneiden tapahtumien takia. Kieltolakiaikaan Oskari Mäkilää vaivasi vallesmannin löysä suhtautuminen pimeän viinan myyntiin. Mäkilä myi viinaa tahallaan niin näkyvästi, että poliisin oli siihen pakko puuttua. Kun poliisit ratsasivat Mäkilän kotitilan, hän asettui syötiksi - mutta kirmasi sitten pakoon.

– Oskari, vartoos vähän, olisi asiaa! huutelee lautamies.

–  Tulkaa tänne kertomaan! vastaa Oskari.

Puisia, läkkisiä viinaleilejä

kantelin selässäni.

Niillä mä Tammelan kruunun

miehiä juoksutin perässäni.

Oskari Mäkilän tarina löytyy Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen kirjasarjasta Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä.  Sarja sisältää Forssan Lehdessä julkaistuja kotiseutuaiheisia artikkeleita. Oskari Mäkilänkin tarina on alunperin julkaistu Forssan Lehdessä vuonna 1945. Tietoja artikkeleista löytyy Finnasta, itse niteitä mm. Lounais-Hämeen kuntien kirjastojen kokoelmista-  ja Forssan museolta. Yksi Forssan museon  Kokoelmat kuntoon – ja vapaaehtoistyöohjelman keskeisistä tehtävistä on kotiseutuartikkeleiden digitointi, jotta ne saataisiin helposti kaikkien kiinnostuneiden ulottuville. Mikäli haluat edesauttaa asiaa, olet tervetullut ilmoittautumaan vapaaehtoisrinkiimme.

Kotiseutukuvausten mehukkaita sattumia pääset myös kuuntelemaan käsitöiden teon lomassa 15.3 klo 17-19  järjestettävässä Forssan museon Kehruukuppilassa! Pysy linjoilla ja seuraa ilmoitteluamme!

Lähde: 

Viljanen, Esko: Säeseppo ja korvenraivaaja. Julkaistu ensimmäisen kerran Forssan Lehdessä 27.12.1945. Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XXVII, Lounais-Hämeen Kotiseutu-ja Museoyhdistys. Forssa. 1946. 

Teksti: Kristiina Huttunen

Pienet donkkaa hyvin!

Pääsin mukaan Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamaan työryhmään, joka pohtii uutta museopoliittista ohjelmaa. Edellinen ohjelma on vuodelta 2000. Työryhmässä on OKM:n, Museoviraston, Museoliiton, suurten valtionmuseoiden, aluetaidemuseoiden, valtakunnallisten erikoismuseoiden, maakuntamuseoiden ja tulevaisuudentutkimuksen edustajat, ja sitten hännänhuippuna tämä Kati Vorssammuseosta. Edustan kaikkia pienillä paikkakunnilla ammatillisesti toimivia kulttuurihistoriallisia tai taidemuseoita, jotka saavat valtionosuutta toimintansa rahoittamiseen.

Museopoliittista ohjelmaa valmisteleva työryhmä lähes kokonaisuudessaan lokakuussa 2015. Puheenjohtaja ylijohtaja Riitta Kaivosoja eturivissä kolmantena vasemmalta. Kuva: Liisa Heikkilä, verkkosivulta https://museopolitiikka.wordpress.com/tavoitteet-ja-toimintatavat/

Jaa että mikä on museopoliittinen ohjelma ja miksi sitä tehdään? Se on ministeriön tuottama laaja asiakirja, jossa luodaan suuntaviivat suomalaiselle museoalalle. Millainen on suomalainen museo, mihin se on matkalla? Yhteiskunnan rakenteet huojuvat - millaisena näemme museon roolin tulevaisuuden yhteiskunnan rakentajana? Mihin museoilla on aineksia? Parhaimmillaan asiakirja on apuna yksittäisille museoille toiminnan suunnittelussa ja hankkeistamisessa, taustayhteisöille ja valtionhallinnolle museoiden toiminnan ja rahoituksen ohjailussa. Ohjelman laatiminen on vaikeata, koska sitä tehdään tulevaisuutta varten, ja tulevaisuuttahan on vaikea ennustaa. Tarvitaan viisautta, luovuutta ja kaukonäköisyyttä.

Työryhmässä puhutaan vuorotellen rahasta ja sisällöistä. Keskustelu palaa toistuvasti siihen, miten museoiden valtionrahoitusta pitäisi muuttaa ja voiko sitä. Miten museokentän rakennetta ja hierarkiaa voi viilata, jotta se kaikista tärkein kuitenkin kasvaisi ja kehittyisi? Ja mitä on se kaikista tärkein tulevaisuutta ajatellen? Yleisönpalvelua, kokoelmien hoitoa, tutkimusta, elävää perintöä vai rakennuksia? Pitäisikö museoiden profiloitua selkeämmin?

Yhteiskunnan talous kapenee, ja jossain on tehtävä valintoja. Työryhmän jäsenet ovat kukin saaneet esitellä edustamansa museolajin nykytilannetta ja näkymiä. Näistä esityksistä luodaan kokonaisuus: millainen on suomalainen museokenttä, mikä kunkin museotyypin luonne ja tavoite. Tavoitteena on löytää yhteinen sävel. Esittelyjä varten on tutkittu tilastoja, laadittu kyselyitä ja tehty johtopäätöksiä.

Lähetin alle 10 työntekijän paikallismuseoille kyselyn museoiden tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä, sekä pyysin kollegoita toimittamaan omille luottamushenkilöilleen heille suunnatun oman webropol-kyselyn, jolla kyseltiin taustajoukkojen ajatuksia museoista ja sitoutuneisuutta omiin museoihin. Vastauksia tuli 28 museolta ja 142 luottamushenkilöltä. Todella upea aineisto, jota kelpasi esitellä työryhmälle Opetusministeriön kokoushuone Väinämöisessä. Kiitos jok’ikiselle!

Museoväen kyselyistä piirtyy kuva hyvin yhdenmukaisesta museotoiminnasta ympäri Suomen.  Paikallismuseot ovat vahvoja, koska ne ovat paikallisia ja niillä on selvä missio. Se on oman yhteisön hyvinvointi ja paikkakunnan elinvoimaisuus. Ne suuntautuvat yleisöön, tallentavat perintöämme, ovat lähellä, toimivat monipuolisesti, avoimesti ja aktiivisesti, rakentavat paikkakunnan ja sen asukkaiden identiteettiä, auttavat kotiutumaan ja kotoutumaan, houkuttelevat matkailijoita, tuottavat henkistä terveyttä ja kouluttavat sekä sivistävät. Ne jalkautuvat, jakavat ja osallistavat luonnostaan. Museoilla on monitaitoiset, joustavat ja kekseliäät työntekijät ja työssä viihdytään. Pienissä museoissa tehdään työtä sitoutuen ja sydämellä. Yhdestäkään vastauksesta ei kuultanut välinpitämättömyys. Päättäjät, huomatkaa: vaikka elämme vaikeita aikoja, niin tässä sitoutuneisuudessa on voimavara, jota ei kannata hukata yhden tai kahden vuoden säästötarpeiden takia. Museo edustaa sosiaalista, henkistä ja kulttuurista jatkumoa menneestä tulevaisuuteen. Museoon voi mennä kun on vaikeata, ja museo iloitsee yhteisön kanssa kun menee hyvin.

Pienet paikallismuseot ovat myös tehokkaita, koska niissä käy enemmän kävijöitä per työntekijä kuin erikois-, alue- tai maakuntamuseoissa. Tämä on hienoa siksi, että se osoittaa meidän onnistuneen juuri siinä mitä yritämme: yleisön palvelussa. Todellinen vaikuttavuus on laajempaa, sillä tilastoinnissa ei huomioida museon seinien ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, mitä pienissä museoissa on erityisen paljon. Kävijäluvut on toki vain yksi mittari. Me pienet emme loista tutkimuksen saralla, usein tiloissamme on parannettavaa ja työtä tuntuu olevan koko ajan enemmän kuin sille tekijöitä.

Luottamushenkilöiden vastauksista välittyi vahva tuki museoille, selvänä vähemmistönä (alle 10 %) olivat ne, jotka eivät välitä museosta. Suurelle osalle luottamushenkilöistä museot olivat tärkeitä kulttuuriperinnön tallentajia, matkailukohteita, oppimisympäristöjä, yhteisön rikkaus, ajassaan mukana, aktiivisia ja luotettavia asiantuntijoita. Museoiden moninaisista tehtävistä ei haluta luopua: pitää järjestää näyttelyitä, hoitaa esine- ja valokuvakokoelmia, tehdä yhteistyötä koulujen kanssa, huolehtia kulttuuriperintökasvatuksesta ja säilyttää elävää perintöä, digitoida ja jakaa internetin kautta, palvella tutkijoita. Vinkkejä talouden hallintaan pyydettiin ja saatiin: panostakaa yhteistyöhön, houkutelkaa asiakkaita, lisätkää kaupallisuutta, tuokaa esiin asiantuntemustanne. Museopoliittisen ohjelman laatijoita muistutettiin tiukkaan sävyyn, että elämää ja sivistystä on myös Helsingin ulkopuolella.

Suosittelen kaikille kollegoille ja päättäjille tilastojumppaa silloin tällöin. Laskutaidot saavat harjoitusta, ja asiat suhteutuvat. ”Ei ne muutkaan”, ”kyllähän mekin”, ja ”katsopa tuotakin”. Museotilasto sisältää Museoviraston kokoaman tilastotiedon ammatillisesti hoidettujen museoiden taloudesta, henkilöstöstä ja toiminnasta. Taskulaskin, sopivat hakuvalinnat ja kas: tässä meillä on välineet oman toimintamme perusteluun.

PS. keltapohjien tekstit ovat museoiden vastauksista.

Mahtimies ja makkara

Olipa kerran Armas (1918-1989), joka varttui nuorukaiseksi Humppilassa Sofia-mummunsa pienessä mökissä. Äiti asui Turussa ansiotyönsä takia. Leikkikaverina ja kasvinkumppanina oli Viivi-serkku. Lapsuusaika kului mieluisten harrastusten parissa: talvella sukset, kesällä polkupyörät ja pyhäpuvut olivat kovilla, kun touhukas poika liikkui kylillä. Polkupyörällä taittui matka Forssaankin, tapaamaan sukulaisia mm. Anna Yrjölää Ronttismäkeen. Yrjölä valmisti makkaroita ja nisua myyntiin asti, ja siinä sivussa sai pikku Armaskin herkutella

 

Kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan vieraillessa Forssan tehtailla vuonna 1978 Armas tarjosi ministerille työmaaruokalassa rusinasopat, maksoi hövelisti ministerinkin annoksen!

Kerrostalon asennus alkamassa Viksbergissä

Armaksesta kasvoi tarmokas toimen mies. Hän muutti Turkuun, perusti puusepänliikkeen, joka alkoi menestyä ja kasvoi. Rakennustoimisto A. Puolimatka perustettiin vuonna 1947. Välit Sofia-mummoon Humppilaan säilyivät lämpiminä. Samoin Viivi-serkkuun, joka oli mennyt naimisiin rakennusmestari Eino Järven kanssa, josta tuli Armaksen luotettu työpäällikkö ja ystävä. Armas Puolimatka oli muutenkin uskollinen ystävä. Monet lapsuusaikojen ystävyydet jatkuivat työsuhteina ja kestivät vuosikymmeniä. Armaksen värikäs tapa johtaa suuryritystä jätti jälkeensä paljon meheviä tarinoita.

Yrityksen rivakkaa toimintatapaa kuvaa sanonta "tänään tilattiin, eilen tehtiin".

Myös lapsuuden ajan mieltymys makkaraan jatkui aikuisiälle saakka: eräs museossa vieraillut rouva Turusta kertoi, että hänen äidillään oli aikanaan kahvila, jonka eteen Armaksella oli tapana pysähtyä syömään kioskista ostamaansa makkaraa.

Rakkaus kotiseutuun, ja ehkä myös lounais-hämäläiseen mehevään makkaraan, sai Armaksen laajentamaan liiketoimiaan ja perustamaan betonielementtitehdas Rakennusvalmisteen vuonna 1963 juuri Forssaan. Puolimatka myi yhtiönsä Hankkijalle vuonna 1985 ja sen nimi vaihtui Parma Oy:ksi 1988. Yhtiön jäljillä jatkaa mm. kylpyhuonemoduleja valmistava Parmarine. 

***

Vietämme taas viikon päästä Ystävänpäivää – rakkauden ja ystävyyden juhlaa. 

Tervetuloa museolle kuulemaan Vorssalaisia tarinoita rakkaudesta su 14.2. klo 14. 

Betonielementtivarastoa lokakuussa 1983.