Pienet donkkaa hyvin!

Pääsin mukaan Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamaan työryhmään, joka pohtii uutta museopoliittista ohjelmaa. Edellinen ohjelma on vuodelta 2000. Työryhmässä on OKM:n, Museoviraston, Museoliiton, suurten valtionmuseoiden, aluetaidemuseoiden, valtakunnallisten erikoismuseoiden, maakuntamuseoiden ja tulevaisuudentutkimuksen edustajat, ja sitten hännänhuippuna tämä Kati Vorssammuseosta. Edustan kaikkia pienillä paikkakunnilla ammatillisesti toimivia kulttuurihistoriallisia tai taidemuseoita, jotka saavat valtionosuutta toimintansa rahoittamiseen.

Museopoliittista ohjelmaa valmisteleva työryhmä lähes kokonaisuudessaan lokakuussa 2015. Puheenjohtaja ylijohtaja Riitta Kaivosoja eturivissä kolmantena vasemmalta. Kuva: Liisa Heikkilä, verkkosivulta https://museopolitiikka.wordpress.com/tavoitteet-ja-toimintatavat/

Jaa että mikä on museopoliittinen ohjelma ja miksi sitä tehdään? Se on ministeriön tuottama laaja asiakirja, jossa luodaan suuntaviivat suomalaiselle museoalalle. Millainen on suomalainen museo, mihin se on matkalla? Yhteiskunnan rakenteet huojuvat - millaisena näemme museon roolin tulevaisuuden yhteiskunnan rakentajana? Mihin museoilla on aineksia? Parhaimmillaan asiakirja on apuna yksittäisille museoille toiminnan suunnittelussa ja hankkeistamisessa, taustayhteisöille ja valtionhallinnolle museoiden toiminnan ja rahoituksen ohjailussa. Ohjelman laatiminen on vaikeata, koska sitä tehdään tulevaisuutta varten, ja tulevaisuuttahan on vaikea ennustaa. Tarvitaan viisautta, luovuutta ja kaukonäköisyyttä.

Työryhmässä puhutaan vuorotellen rahasta ja sisällöistä. Keskustelu palaa toistuvasti siihen, miten museoiden valtionrahoitusta pitäisi muuttaa ja voiko sitä. Miten museokentän rakennetta ja hierarkiaa voi viilata, jotta se kaikista tärkein kuitenkin kasvaisi ja kehittyisi? Ja mitä on se kaikista tärkein tulevaisuutta ajatellen? Yleisönpalvelua, kokoelmien hoitoa, tutkimusta, elävää perintöä vai rakennuksia? Pitäisikö museoiden profiloitua selkeämmin?

Yhteiskunnan talous kapenee, ja jossain on tehtävä valintoja. Työryhmän jäsenet ovat kukin saaneet esitellä edustamansa museolajin nykytilannetta ja näkymiä. Näistä esityksistä luodaan kokonaisuus: millainen on suomalainen museokenttä, mikä kunkin museotyypin luonne ja tavoite. Tavoitteena on löytää yhteinen sävel. Esittelyjä varten on tutkittu tilastoja, laadittu kyselyitä ja tehty johtopäätöksiä.

Lähetin alle 10 työntekijän paikallismuseoille kyselyn museoiden tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä, sekä pyysin kollegoita toimittamaan omille luottamushenkilöilleen heille suunnatun oman webropol-kyselyn, jolla kyseltiin taustajoukkojen ajatuksia museoista ja sitoutuneisuutta omiin museoihin. Vastauksia tuli 28 museolta ja 142 luottamushenkilöltä. Todella upea aineisto, jota kelpasi esitellä työryhmälle Opetusministeriön kokoushuone Väinämöisessä. Kiitos jok’ikiselle!

Museoväen kyselyistä piirtyy kuva hyvin yhdenmukaisesta museotoiminnasta ympäri Suomen.  Paikallismuseot ovat vahvoja, koska ne ovat paikallisia ja niillä on selvä missio. Se on oman yhteisön hyvinvointi ja paikkakunnan elinvoimaisuus. Ne suuntautuvat yleisöön, tallentavat perintöämme, ovat lähellä, toimivat monipuolisesti, avoimesti ja aktiivisesti, rakentavat paikkakunnan ja sen asukkaiden identiteettiä, auttavat kotiutumaan ja kotoutumaan, houkuttelevat matkailijoita, tuottavat henkistä terveyttä ja kouluttavat sekä sivistävät. Ne jalkautuvat, jakavat ja osallistavat luonnostaan. Museoilla on monitaitoiset, joustavat ja kekseliäät työntekijät ja työssä viihdytään. Pienissä museoissa tehdään työtä sitoutuen ja sydämellä. Yhdestäkään vastauksesta ei kuultanut välinpitämättömyys. Päättäjät, huomatkaa: vaikka elämme vaikeita aikoja, niin tässä sitoutuneisuudessa on voimavara, jota ei kannata hukata yhden tai kahden vuoden säästötarpeiden takia. Museo edustaa sosiaalista, henkistä ja kulttuurista jatkumoa menneestä tulevaisuuteen. Museoon voi mennä kun on vaikeata, ja museo iloitsee yhteisön kanssa kun menee hyvin.

Pienet paikallismuseot ovat myös tehokkaita, koska niissä käy enemmän kävijöitä per työntekijä kuin erikois-, alue- tai maakuntamuseoissa. Tämä on hienoa siksi, että se osoittaa meidän onnistuneen juuri siinä mitä yritämme: yleisön palvelussa. Todellinen vaikuttavuus on laajempaa, sillä tilastoinnissa ei huomioida museon seinien ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, mitä pienissä museoissa on erityisen paljon. Kävijäluvut on toki vain yksi mittari. Me pienet emme loista tutkimuksen saralla, usein tiloissamme on parannettavaa ja työtä tuntuu olevan koko ajan enemmän kuin sille tekijöitä.

Luottamushenkilöiden vastauksista välittyi vahva tuki museoille, selvänä vähemmistönä (alle 10 %) olivat ne, jotka eivät välitä museosta. Suurelle osalle luottamushenkilöistä museot olivat tärkeitä kulttuuriperinnön tallentajia, matkailukohteita, oppimisympäristöjä, yhteisön rikkaus, ajassaan mukana, aktiivisia ja luotettavia asiantuntijoita. Museoiden moninaisista tehtävistä ei haluta luopua: pitää järjestää näyttelyitä, hoitaa esine- ja valokuvakokoelmia, tehdä yhteistyötä koulujen kanssa, huolehtia kulttuuriperintökasvatuksesta ja säilyttää elävää perintöä, digitoida ja jakaa internetin kautta, palvella tutkijoita. Vinkkejä talouden hallintaan pyydettiin ja saatiin: panostakaa yhteistyöhön, houkutelkaa asiakkaita, lisätkää kaupallisuutta, tuokaa esiin asiantuntemustanne. Museopoliittisen ohjelman laatijoita muistutettiin tiukkaan sävyyn, että elämää ja sivistystä on myös Helsingin ulkopuolella.

Suosittelen kaikille kollegoille ja päättäjille tilastojumppaa silloin tällöin. Laskutaidot saavat harjoitusta, ja asiat suhteutuvat. ”Ei ne muutkaan”, ”kyllähän mekin”, ja ”katsopa tuotakin”. Museotilasto sisältää Museoviraston kokoaman tilastotiedon ammatillisesti hoidettujen museoiden taloudesta, henkilöstöstä ja toiminnasta. Taskulaskin, sopivat hakuvalinnat ja kas: tässä meillä on välineet oman toimintamme perusteluun.

PS. keltapohjien tekstit ovat museoiden vastauksista.