Vorssammuseo 3.0: Reika Vesala ja Aini Vaari: Tarve inspiroi

Forssan museon tekstiiliarkiston ovi avautuu naristen. Tulija odottaa pimeyden vyörähtävän vasten kasvoja, kuten yleensä käy ennen kuin käsi ehtii hapuilla pimeydestä valonappulaa, mutta nyt kaukaa hyllymeren periltä kajastaa keltainen, heikko valo. Siellä, tekstiiliarkiston pöydän ääressä, tikapuiden, arkistolaatikoiden ja kuosiluonnosten välistä löytyy kameran ja muistiinpanolehtiön kanssa työskentelevä Reika Vesala.

Reika Vesala Forssan museon tekstiiliarkistossa.

Reika, mitä teet täällä?

− Opiskelen Hämeen ammattikorkeakoulun tekstiilimuotoilun koulutusohjelmassa ja olen Finlaysonin ateljeessa työharjoittelussa. Asun Forssassa, joten oli luonnollista, että harjoitteluprojektini liittyy Forssan museon tekstiiliarkistoon, johon on tallennettu Finlaysonin ateljeen ja Forssan tekstiilitehtaiden tuotanto. Finlayson on kiinnostunut arkistosta, ja poimin täältä aiheita, joita on mahdollista hyödyntää nykyisen malliston suunnittelussa.

Oletko kiinnostunut jostain tietystä aikakaudesta tai suunnittelijasta?

− Monet suunnittelijat ovat kiinnostavia, mutta tällä kertaa keskityn Aini Vaariin ja hänen tuotantoonsa. Erityisesti Japanissa Aini Vaarin kädenjälkeä arvostetaan. Japanissa kuositarinat ovat tärkeitä. Koska Aini asuu Forssassa, olen voinut haastatella häntä. Ja saanut selville ihania kuositarinoita ja muistoja ateljeesta.

Kuva otettu sivulta: http://www.ilovefinlayson.com/

Reika Vesala on tuttu hahmo forssalaisille. Hänen taustansa on taiteessa, ja se myös toi hänet aikanaan Forssaan. Miksi, Reika, siirryitkin tekstiilisuunnittelun opintojen pariin?

− Oi, se on tämä tekstiilin henki täällä Forssassa. Se on aistittavissa täällä kaikkialla. Oli luonnollista kiinnostua siitä. Tutustuin tekstiilin tekemiseen kansalaisopistossa ja opiskelin myös tekstiili- ja vaatetusalan artesaaniksi. Sitten jatkoin ammattikorkeakouluun tekstiilimuotoilun koulutusohjelmaan. Neljäs vuosi on nyt menossa, ja tiedän olevani oikealla tiellä.

Miten löysit yhteyden Finlaysoniin?

− Se oli sattumaa! Finlaysonin henkilökunta toi japanilaisia agentteja tutustumaan Forssan museon tekstiiliarkiston sisältöön. Koska puhun japania ja tunnen kulttuurin, olin mukana tapaamisessa. Japanissa kiinnostaa se pelkistyneisyys ja puhtaus, joka on tunnusomaista suomalaiselle suunnittelulle. Koska finlaysonilaiset olivat todella kivan oloisia, uskalsin kysyä heiltä työharjoittelupaikkaa ja se järjestyi.

Vielä lopuksi - luuletko että tästä tekstiiliarkistoon liittyvästä sukelluksesta jää vaikutteita omaan taiteelliseen työhösi? Tai suunnittelutyöhösi?

− Kyllä niin voi olla. Tosin täytyy muistaa, että taiteen tekeminen ja suunnittelutyö ovat erilaista työtä, vaikka niillä on yhtymäkohtiakin. Kerran kysyin Ainilta, että mikä hänet on saanut tekemään niin paljon hienoja suunnitelmia. Hän kertoi, että häntä inspiroi tarve. Se herätti minussa muiston: kun olin kymmenvuotias tyttö, odotin äitini kanssa junaa Osakassa. Muistan sen, koska sillä kerralla äiti yllätti minut ja osti automaatista maitokahvin. Sellaisen maitokahvin, josta pidin, ja joka oli äidin mielestä kauhean sokeripitoista ja epäterveellistä. Maitokahvin saaminen oli siis juhlaa, ei ollenkaan hänen tapaistaan! Kun äiti antoi purkin minulle, hän sanoi: tämän pakkauksen on sinun sukulaisesi suunnitellut. Menimme junaan, pitelin peltistä purkkia. Katselin sitä ja mietin, että miksi hän on valinnut juuri tämän värin… tämän viivan, nämä kirjaimet tällä tavalla pinossa. Mikä hänet on saanut valitsemaan juuri nämä muodot ja värit. Kun Aini Vaari sanoi: tarve inspiroi, koin tunnistamisen tunteen. Hän kertoi mielestäni suunnittelutyön ydinajatuksen ja toi mieleen oman, ensimmäisen kosketuspintani suunnittelun maailmaan − lapsena, pienen maitokahvipurkin välityksellä.