Etsimen ja esineen tuolle puolen

Ensimmäisen valokuvan jälkeen oli pitkä tauko. Oli noin vuosi 1979. Kuvassa näkyi isän ja siskon pää ja taustalla Manta-mummon mökki. Kuvassa ei näkynyt koiraa, joka istui ruohikossa ihmisten edessä.

- Käytä 'apina-asentoa', sanoi museon edesmennyt kuvaaja, sinä 2011 helteisenä heinäkuisena keskiviikkona, kun kysyin pääsisikö hän kuvaamaan.

- Ai että mä kuvaan ite? kysyin hämmentyneesti ja pelokkaana.

- Niin. 

- Höh.

Viimeisen valokuvan sitä ennen olin kuvannut kuusi vuotta sitten, päivänä, jolloin oma koira kuoli, jolloin digikamera ei vielä ollut vienyt filmikameran paikkaa. Nyt laukussa oli digitaalinen järjestelmäkamera, kuvaajalla hölmistynyt, mutta utelias olo.

Ja kuinkas sitten kävikään. Kaikki alkoi taas oudon arasti, mutta tunteella. Seuraavan päivän kommentti museon kuvaajalta oli:

- Auts!

-  Täh? ihmettelin.

- Amputaatio. Ja pitkän tauon jälkeen: Leikkasit sit tyypiltä varpaat irti

ja

-  Otit sit vähän kuvia.

-  Kaksjapuolsataa.

Isä oli kuvannut kun olin pieni. Ja vaikka isä ei ensimmäisen valokuvani jälkeen antanut lupaa käyttää kameraa pitkään aikaan (kun olin leikannut koiran pois kuvasta ja suunnannut katseeni myöhemminkin niin rakkaisiin rakennuskuviin), kuvaus alkoi, kuin vahingossa, diafilmien kanssa pitkin 90-lukua, opintojen parissa häiritsin aina VHS-kameran kanssa ja kuviakin kuvaillen. Kamerat vaihtuivat ja omasta jälkikasvusta tuli alkuvuosina monta albumillista. Siihen päivään asti kun koira lakkasi hengittämästä. Sitten yhtäkkiä museon kamera alkoi hengittää. Ja eräänä päivänä, muutama vuosi hengitysharjoitusten jälkeen, huomasin laativani museon valokuvausohjeita.

Leimasimia, joissa lukee koristeellisesti: LADIES ja CLOTH.

Siinä välissä hautasin oikean valokuvaajan, jolta siihen asti olin voinut kysellä, jos hän vastasi, -jokainen tehkööt omat virheensä ja löytäköön oman tyylinsä, pitäen mielessään tietyt asiat. Harjoittelin intuitiivisesti siirtelemään studiovaloja, ilman studio-olosuhteita kiroamaan käytävien loisteputkia ja omaa kuvajaista lasillisen taulun pinnasta. Ja vaikka kirjoitin, että esinekuvauksessa pitää käyttää jalustaa, en tehnyt niin itse. Luotin omaan loppumattomaan onneeni, täydelliseen tapaan rajata kerralla (ehkä opittu 24 kuvan rajallisuuden myötä) ja flow-tilan jatkuvuuteen.  Opetin harjoittelijoille, että työmaailmassa ei ole aikaa rajata päivässä 350 otettua kuvaa, vaan ne on oltava kerralla ’aidattuja’.

Kehruukoneen valssin puhdistaja.

Opin, että silmät jaksavat toimia päivässä viisi tuntia kameran kanssa, sen jälkeen joutuu pinnistelemään ja heikentämään innostustaan. Opin rakastumaan esineisiin, jotka vitriinissä eivät näytä välillä oikein miltään, mutta kuvassa, ne suorastaan liikkuvat ja hengittävät. Ja Liisan ihmemaassa ne vielä puhuvatkin.

Yhtenä yönä, edellispäivän esinekuvauksien jälkeen (24 juustokehää, 345 kuvaa), heräsin ajatukseen, miten juustokehän tekijät piirsivät taidokkaat kuvioinnit puuhun 1700- ja 1800-luvuilla ja ennenkin. Millä välineellä, miten? 
Miten ihmisillä on ollut taito katsoa puista esineisiin sopivat kohdat ja oksien haaroitukset.

Kaljakannu on kimpiastia, jonka runko/kyljet on kasattu 10:stä ylöspäin kapenevasta palasta (kimmestä). Kannu on tehty kuusesta, mutta korva ja korvakimpi ovat koivusta.

Kärvistelin yhden lyhyen valokuvauskurssin läpi, tullakseni tulokseen, ja ennen kaikkea myöntääkseni itselleni, että teen asiat tietyllä tavalla. Ja, että en kuvaa siksi, että voisin keskustella tekniikasta ja kameran säädöistä.

Niin kuin missä tahansa luovassa toiminnassa säännöt pitää oppia, ennen kuin niitä voi rikkoa. Ja juuri eilen törmäsin Nikki Sixx´n kirjaan Nikki Sixxin maailma (This Is Gonna Hurt: Music, Photography and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx) ja ahmin kiihkeästi valokuvauksen kohdat ja elämänohjeet. – Innostu kaikesta ympärilläsi! Tee aina parhaasi.

Pieniä hetkiä, ihmisiä ja tapahtumia, ihmisten suunnittelemia ja tekemiä pieniä ja suuria esineitä, taideteoksia, jotka kertovat tarinoitaan; ihmisestä itsestään, meistä ja ympäröivästä todellisuudestamme. Joten kuvatkaamme rakkaudella, ei koskaan, ei koskaan välinpitämättömästi. Me taltioimme totuutta, joka on kaikille samanlaisesti erilainen ja erilaisesti samanlainen. Missä muodossa kaikki tämä jää jälkeemme, emme tiedä.

Kankaantarkastajan käyttämä merkitsemiskynä, jolla on merkitty kankaaseen metrimäärä, tarkastuksen tekijä sekä päivämäärä. Tällaista kynää käytettiin 1950- tai 1960-luvulla. Myöhemmin 1970-luvulla siirryttiin käyttämään punaista kynää.