Kotijuustoja, vormuja ja kartanomeijereitä 1200-luvulta tähän päivään.

Olen Tuuli – Savossa syntynyt, Helsingissä kasvanut ja Hämeeseen muuttanut.  Aloitin tammikuun alussa korkeakouluharjoittelijana Forssan museossa. Ensimmäisenä tehtävänäni sain sukeltaa suoraan museon esine- ja kokoelmatyön syövereihin, syvälle hämäläiseen talonpoikaiskulttuuriin ja rakastamani aiheen, juustojen pariin. Tähän asti vain tästä mainiosta elintarvikkeesta pääasiassa nauttineena, koin aikamoisen yllätyksen huomatessani, että uuden kotiseutuni historia nivoutuu todella vahvasti kyseisen tuotteen ympärille. Juusto on ajaton ja siitä kertoo jo sen pitkä ja vaiheikas historia osana paikallista kulttuuria.

Kehäjuusto, kotijuusto, juoksutinjuusto, maitojuusto, lyöppijuusto, joppijuusto, renginjuusto – tutun ruoka-aineen yleisyydestä kertovat sen saamat monenmoiset nimitykset.

Suomen vanhin ajoitettu juustokehä vuodelta 1710.

Talonpoikaisjuusto on ollut osa suomalaista ruokakulttuuria jo vuosisatojen ajan ja toiminut niin elintarvikkeena, kuin maksuvälineenäkin. Esimerkiksi 1200-luvulla Varsinais-Suomen ja Uudenmaan talonpojat saattoivat maksaa osan kirkollisverostaan juustoina, joita valmistettiin perinteisiä juustokehiä käyttämällä kotioloissa. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen kokoelmista on tällä hetkellä luetteloitu sähköiseen piipunjuurella.fi tietokantaan 25 juustokehää, joiden joukkoon lukeutuu myös Suomen vanhimpana pidetty vuodelta 1710 peräisin oleva kehä, joka on paraikaa esillä Forssan museon perusnäyttelyssä. Kokoelman toisena ääripäänä juustokehien joukkoon lukeutuu myös uutukainen 1978 Somerolla koneellisesti valmistettu juustokehän pohja. Kehäjuusto on maassamme varsin lounainen ilmiö, jonka levinneisyyden voidaan laskea ulottuvan Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan, Ala-Satakunnan, Uudenmaan ja Hämeen alueille. Kotijuustoa valmistetaan Suomessa edelleen yleisesti ja sen valmistusperiaatteet ja reseptit noudattelevat yhä vuosisatojen aikana hyväksi todettuja ohjeita, tosin juustonjuoksutin ostetaan nykyään valmiina kaupasta, eikä juustoja ole enää tarvetta kuivata niiden säilyttämisen vuoksi. Perinne kuitenkin elää vahvana ja kotijuuston perässä ei tarvitse lähteä kaupan kylmäallasta pidemmälle.

Suomalaiset juustot ovat kautta aikain olleet kilpailukelpoisia aina kansainväliselle tasolle saakka, sillä muun muassa Olaus Magnusin tiedetään vuonna 1550 ilmestyneessä teoksessaan Historia de gentibus septentrionalibus kehuneen suomalaisia juustoja jopa ruotsalaisia paremmiksi. Samassa teoksessa hän vertaa suomalaista juustoa aikansa parhaimmistoon – Hollannin ja Italian juustotuotteisiin.  Tultaessa 1800-luvulle voidaan puhua niin sanotusta kartanomeijereiden kulta-ajasta, sillä jo pelkästään aateliston hallussa oli vuonna 1864 vaikuttavat yli 1640000 hehtaaria viljelymaata, sekä tuotekehityksen edellyttämät kontaktit ulkomaan elintarviketeollisuuden vaikuttajiin.

Lounais-Hämeen kaikissa pitäjissä oli jo 1900-luvun alkuun mennessä aktiivista meijeritoimintaa. Forssan kartanon vuonna 1901 rakennuttama vanha meijerirakennus kohoaa edelleen komeana punatiilirakennuksena Loimijoen rannassa Forssan keskustassa. Humppilaan kartanomeijeri perustettiin vuonna 1896 ja Jokioisten kartanolla tiedetään olleen meijeritoimintaa jo vuodesta 1854 lähtien. Jokioisten juustot ovat meijerin alkuaikoina edustaneet perinteisiä talonpoikaisjuustoja: muna-, piimä- ja juoksutejuustoja. Vauhdittuvan juustotuotannon ja kartanon tilusten kasvun aiheuttamana siirryttiin Jokioisilla viimein vuonna 1896 uudistettuun Jokioisten ”suureen” meijeriin, jonne toimitettiin raaka-ainetta alueen pienemmiltä tiloilta Latovainiosta, Kiipulta, Vaulammilta, Huhtaalta ja Palikkalasta. Alueen muita suuria meijereitä edustaa myös 1800-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut Someron Åvikin meijeri.

Forssan vanhassa meijerissä toimii nykyisin valokuvaamo Foto Hellas. Kuva: Tanja Härmä

Omaa tarinaansa alueen juustokulttuurin painoarvosta kertoo myös Mustialassa vuonna 1840 toimintansa aloittanut maanviljelyopisto, jonka opetussuunnitelmaan kuului myös juuston valmistus. Varsinainen meijerirakennus valmistui Mustialaan vuonna 1852 ja monet ovatkin pitäneet paikalla tapahtunutta juustonjalostusta maamme ensimmäisenä meijerinä, vaikka sen alkutaival alkoi jo ennen varsinaisen meijerirakennuksen valmistumista. Näiden suurien juustontuottajien lisäksi on alueella toiminut useampia pienempiä tuottajia, joista on mainittava ainakin Urjalan Honkolan kartanon meijeri, sekä Ypäjän Kartanonkylän meijeri.

Juustonvalmistuksella on lounaisessa Suomessa pitkä historiansa, jonka tarina jatkuu yhä tänäkin päivänä. Muun muassa Somerolla, Tampereella, Sastamalassa, Hämeenlinnassa ja Jokioisilla valmistetaan edelleen juustoja paikallisissa pienjuustoloissa.

Juusto on kuulunut hämäläiseen arki- ja pitopöytään vuosisatojen ajan. Kirjoittajan on tässä vaiheessa todettava juustojen kuuluvan myös vahvasti osaksi omaa pito- ja illanistujaispöytää. Kuten jo 1200-luvulta alkaen on myös nykyään tapana viedä juustoja tuliaiseksi, vaikkeivät ne enää olisikaan talon omasta juustomuotista peräisin. Kun kesän maut on jätetty odottamaan seuraavaa kevättä, on aikaa juustolle – pimenevä syksy tai kylmä pakkas-ilta, kynttilät ja rakkaat ystävät, sekä hyvät juustot. Kyllä Hämeessä on osattu ja osataan nauttia edelleen!

Kirjoittaja: Tuuli Ravantti

Lähteet:

Kankare, Veikko & Aapola, Markku. 2002. 160 vuotta juustonvalmistusta Lounais-Hämeessä. Mustialan kypsytetyistä juustoista Jokioisten terveysvaikutteisiin juustoihin.  Teoksessa: Lounais-Hämeen otiseutu- ja museoyhdistys. Vuosikirja 71-2002: 62-88. Forssa 2002.

Pohjakallio, Lauri. 1989. Lounaishämäläinen kehäjuusto ja juustokehä. Teoksessa: Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys. Vuosikirja 58-1989: 7-41. Aaltonen, Matti ja Pohjakallio, Lauri. (toim.). Forssa 1989.

Kokoelmatyötä navetan ylisillä

Pölyinen vintti. Kaksi työvaatteisiin pukeutunutta naista hengityssuojaimet kasvoillaan, taskulamput. Khöh.

”Hei täällä on jotain metallisia pyöreitä, kaiverrettuja, nää on jotain työvälineitä. ”

”Olisko ne nyt ne työpiirtämössä olleet, hukkuneet kaivertimet? Ulla on niistä monta kertaa puhunut.”

”Yäk nää on likaisia. Otetaan mukaan ja kysytään joltain.”

”Outi vois tietää, tai Jorma.”

”Täällä on kauheen pölyistä. Silmiä kirveltää.”

Kaukalo ja kaappeja. Kuva Kati K.

Helsingissä järjestettiin juuri kaksipäiväinen TAKO-seminaari museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyön aiheista. Tammikuisesta seminaarista on tullut jo tapa aloittaa museovuotta. Tänä vuonna paikalle oli ilmoittautunut 190 museoihmistä kuulemaan, oppimaan ja pohtimaan yhteistä haastettamme: miten tehdä kokoelmatyötä ajanmukaisesti ja viisaasti, voimia yhdistäen. Forssan museolta paikalla olivat amanuenssimme Asta Suominen ja yo-harjoittelija Tuuli Ravantti.

Asta ja Tuuli, mikä oli seminaarin anti pähkinänkuoressa?

”Ilman kokoelmia ei ole näyttelyitä, ilman näyttelyitä ei ole museoita eikä ilman museoita ole tahoa, joka vaalii kirjavaa kulttuuriperintöämme. Ja kaikkein tärkeimpänä – ei ole kulttuuria ilman muistia. Kokoelma on näin ollen se kivijalka, jolle museo, nyky-yhteiskunnan muistilaitos, edelleen tänä päivänä toimintansa rakentaa. Mitä tapahtuu talolle jos kivijalka murenee? Arviomme mukaan ei kovinkaan hyvin. Niinpä on selvää, että kokoelmat ja kokoelmatyö ovat museotyön yksi tärkeimmistä aktiivisen toiminnan ja keskustelun kohteista. Samainen näkökulma tuli TAKO – seminaarin aikana esille lukuisissa puheenvuoroissa, joista vastasivat muun muassa Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä sekä Jyväskylän yliopiston professori Janne Vilkuna. Kokoelmatyötä ei ole unohdettu ja sen tärkeydestä uskalletaan nyt puhua ääneen, entistä avoimemmalla otteella. Kokoelmien merkitys ja niiden parissa tehtävän työn vastuullisuus on tiedostettu ja julkilausuttu. TAKO pyrkii jakamaan museoihin kohdistuvaa tallennusvastuuta valtakunnallisesti maamme museoiden välillä, sekä koordinoimaan jatkuvasti käynnissä olevaa nykydokumentointia. Näillä toimilla ideaalitilanteessa kyettäisiin jakamaan maamme kulttuuriaineistojen ylläpito verkoston museoiden välillä niin, että kukin museo vastaisi omasta erityisalueestaan ja erityisosaamisestaan . Tätä kohti ollaankin matkalla, vaikkakin vasta matkan alkutaipaleella. Seminaari kuitenkin osoitti, ettei matkaa tehdä yksin vaan kuulemassa, vaikuttamassa ja osallistumassa on vähintään, ainakin lähes kaksisatapäinen seminaariyleisö.”

Hahtuvakannuja ja kaikenlaista. Kuva Kati K.

Samalla kun Asta ja Tuuli viisastuivat Kansallismuseon auditoriossa, Forssassa käytännön kokoelmatyö eteni kahden työharjoittelijan voimin. Kahteen paikkaan varastoitujen kuosikorttien vertailu vuosilta 1962-1971 tuli valmiiksi ja kaksoiskappaleet jätettiin työpajamateriaaliksi. Julkaisuvaraston ylimmäisetkin kirjalaatikot vuodelta 1976 saatiin heivattua nostokorkeudelle ja poistettavaksi sovitut painotuotteet nakattiin LHJ:n pärinäpalvelun kyytiin. Työväenarkiston partio kävi hakemassa Osuuskauppa Tammen muutaman hyllymetrin arkistot. Forssan naisvoimistelijoiden työryhmä käy läpi omaa arkistoaan, joka selvittelyn jälkeen siirretään Kaupungintalon kotiseutuarkiston yhteyteen, kuten jo on siirretty Nuorkauppakamarin, Rotareiden ja Lions Club Kuhan arkistot. Kiitos yhdistysväelle yhteistyöstä!

Pulpetti ja polkupyörä.

Tämän vuoden haasteeksemme olemme ottaneet kokoelmatilojen järkeistämisen ja kokoelmien läpikäynnin. Vieläpä niin, että työhön houkutellaan mukaan vapaaehtoisia, harjoittelijoita ja työllisyyspalveluiden asiakkaita. Jokaisen museotyöntekijän toimenkuvaan on lisätty ohjausvastuu. Kiitos Opetus- ja kulttuuriministeriö, että saimme tähän myös avustusta, jolla saamme lisää käsiä tekemään, aivoja ajattelemaan.

Jaa että mitä oikein teemme? Museolle kertyneitä yhdistysten arkistoja järjestetään ja siirretään paikkoihin, jossa ne ovat paremmin tutkijoiden saavutettavissa. Julkaisuvarastoja pienennetään. Esineitä käydään läpi, luetteloidaan ja viedään piipunjuurella.fi -tietokantaan, jossa niihin voi kuka tahansa tutustua. Järjestämättömiä aineistoja selvitellään, että saadaan turha poistettua tai siirrettyä työpajakäyttöön. Hyllyjärjestelmiä ja niiden sijoittelua parannetaan. Museon kokoelmia on seitsemässä säilytystilassa, joita ei tosiaankaan ole palvelumuotoiltu. Tavoite on, että ensi vuonna kokoelmien esineet olisivat paremmin saavutettavissa, ja että ainakin siitä yhdestä navetan ylisestä varastotilana päästäisiin eroon.

Miksi kaikkea ei nähdä eli kätkettyjen kuvien salaisuudet ja oikeudet

Taideteosmatkalla 2014 HAMKin tiloissa; kuvaaja, kamera ja
 teos, josta ympäröivä todellisuus heijastuu.

  - Hei missä ne kuvat on? Tehän kävitte kuvaamassa ne taideteokset?!

Se mitä Piipunjuurella-tietokanta näyttää Forssan kaupungin taidekokoelmien osalta, näyttää tältä:

Piipun juurella -tietokannan sivunäkymä, jossa Forssan kaupungin taidekokoelman teoksia. 

Tietokannassa on tällä hetkellä 419 Forssan kaupungin taidekokoelmaan kuuluvaa teosta, joista kuvina julkisesti näkyy vain aivan muutama, esimerkkeinä: A.W. Wahrenin muotokuvapatsas ja muotokuvamaalaus, Magnus Enckell’ in värikynäteos Purjehtija ja W. Orellin merimaisema. 

Eli tässä kohtaa ’kuvaan mukaan’ tulee meille kaikille automaattisesti kuuluva tekijänoikeus, joka nurkan takaa peittoaa yllättävästi nykyisin jo niin jokapäiväiseksi muodostuneen kuvitelman siitä, että me voimme ja meillä on oikeus nähdä kaikki ja missä ja milloin tahansa, kuvata missä tahansa ja esittää ottamamme kuva missä tahansa kuin itselle kuuluvana.

Ei-julkinen näkymä luetteloijan silmin.

Syksyllä 2014 taideteoksia luetteloitaessa edessä olevalla paperilapulle on kirjoitettu vuosiluku 1944. Tekijänoikeustietokohtaan etsittiin taiteilijan syntymä- ja kuolinvuosi ja mikäli kuolinvuosi oli ennen vuotta 1944 taideteoksen kuva oli oikeus julkaista. Tämä 70 vuotta tekijän kuolemasta on tekijänoikeuslaissa määritelty ajaksi jonka jälkeen teoksen suoja-aika päättyy ja teosta voi käyttää maksutta ja kysymättä lupaa. Tämä suoja-aika takaa taiteilijalle mahdollisuuden toimeentuloon, muuten kuka tahansa voisi hyötyä rahallisesti toisen työn tuloksesta, eikä omaperäistä taidetta ja luomistyötä enää syntyisi.

W. Orell, Merimaisema, 1919, peiteväri kankaalle. Teos löytyy Forssan yhteislyseon seinältä.

Tiedotusvälineissä aika ajoin esiin nousee kysymys siitä mikä on taiteellinen teos, miten omaperäinen, itsenäinen ja toisista teoksista poikkeava sen pitää olla, mitä erityispiirteitä sisältävä, että se kuuluu tekijänoikeuden piiriin.

”Käytännössä teokseksi katsotaan mikä tahansa luovan työn tulos, joka on sen verran omaperäinen, ettei joku toinen tekisi täysin samanlaista,” määrittelee Tekijanoikeus.fi –sivusto. Käytännössä taide on nykyisin, Nyt, todella monimutkainen kulttuuri-ilmiö ja –instituutio, ja taiteen kenttä on monimuotoisempi kuin koskaan ennen. Luovuus on uudelleenajattelua ja vanhojen asioiden uudella tavalla esittämistä, missä aina ei erota mikä on oikeasti uutta, vanhaa, lainattua tai sitä sinistä. Voitko väittää että olet keksinyt pyörän uudestaan aivan itse tai syyttää kollektiivista muistia. Mikä on puhuttelussa olleen plagioinnin ja hyväksyttävän lainaamisen välinen ero ja mitä erityispiirteitä taiteeseen tässä suhteessa liittyy. Kenen kuvia saan jakaa ja mitkä pysyvät vielä muutaman vuosikymmenen piilossa. Kenellä on oikea oikeus rajoittaa ilmaisun- ja sananvapautta.

"Luovuuden salaisuus on se, että tietää, kuinka piilottaa lähteensä." sanoo Einstein ja "Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto”. Taide on luovaa, luetteloinnissa on omat tarkat ohjeistuksensa. Luovaa luetteloinnissa on kuitenkin se, miten taideteosten sanalliset kuvaukset tehdään. Jos kuvauksen perusteella teet teoksen, se tuskin on samanlainen kuin alkuperäinen.

Kokeile: (älä siis vielä vieritä alempana olevaa kuvaa esiin!)

”Fantasiamaisen naivistisella tyylillä toteutettu teos, jossa kolme henkilöä/hahmoa istuvat oranssin pöydän takana. Henkilöillä on punaiset kynnet, yllään erityyppiset valkoiset vaatteet tummat polkkatukkamaiset hiukset, sekä päälaella erityyppiset päähineet. Vasemmanpuoleinen pitää käsiään niin, että niistä muodostuu käänteinen s-kirjain; pöydällä oleva käsi on hänen edessään valkoisen liinan päällä nojaten pöytään, toinen käsi ilmassa pään päälle taitettuna. Keskimmäisellä henkilöllä on pään ympärillä kullanvärinen sädekehä. Hän pitää käsiään vierekkäin niin, että kyynärpäät nojaavat pöytään ja kädet nousevat siitä ylöspäin, kämmenten ollessa erisuuntiin lintua muistuttavasti. Hänen edessään pöydällä on kaksipäinen esine. Oikeanpuoleisella on edestätäytettävän pesukoneen mallinen vartalo, josta kädet tulevat pyykkirummusta ulos. Hänen edessään pöydällä on valkoinen liina. Teoksen tausta on harmahtavan pilvimäinen.”

Aaro Rauhala, Pyhä iltapala, 1992, sekatekniikka. (Yksityiskohta taulusta)
 - Teos, josta jokainen kirjoittaisi erilaisen sanallisen kuvauksen.