Kotona aina kysyttiin: Onko nestuuki mukana?

Luonnos kangasnenäliinaan.

Me ollaan leivottu mummun kanssa pullapitkoo ja kakkoo. Mummu letittää pitkon neljällä letillä, niin nopeasti, etten edes huomaa mikä menee alta ja mikä päältä. Syön pullataikinaa mummun laulaessa, tapan kärpäsiä ja tiputan taikinaa salaa koiralle.

Sitten me pakataan kahvitarpeet pärekoriin; lautasetkin kuppien lisäksi, että saa ryystää. Ja tarpeeksi sokerinpaloja. Saan kantaa toista isoa kahvipannua, mutta varovasti, niin ettei kuuma kahvi loisku.

-Kutittaa paljain jaloin, mummu sanoo ja laitan jalkaan keltaiset varvastossut. Jalkapöytä on täynnä piharatamon lehtiä savimaan kiukkuisten muurahaisten takia. 

Heinäntekoporukka on kellarin takana. Traktorin ääni kuuluu. Me kuljetaan pellonpiennarta ja kuunnellaan heinäsirkkoja. Mummu on onneksi varautunut siihen, että vohkin matkalla pari pitkonpalaa liinan alta.

-Höh, sanon ja näytän isän nenäliinaa. Se on laittanu sen päähänsä niin, että joka kulma on solmittu. Kun kaikki muutkin kulkeutuvat kahvipaikalle heinäseipäiden takaa, kaikilla miehillä on nenäliina päässä.

-Nestuuki pitää aina olla völissä, isä sanoo. Ei sitä koskaan tiedä mitä maailmassa tapahtuu.

Luonnos kangasnenäliinaan.

Lisää nestuukien ja nästyykien kuvia Forssan museon Pinterestissä:

https://www.pinterest.com/forssanmuseo/nestuukit-vai-n%C3%A4styykit/

Sanat ovat kääntyneet kansankielelle ruotsinkielen sanasta näsduk.

 

Yksityiskohta luonnoksesta kangasnenäliinaan.

Nenäliina -tuo pieni kankaasta valmistettu esine, jolla yleensä pyyhitään nenää. Varsinainen nenäliina keksittiin 1500-luvun puolivälissä Italiassa, josta se levisi Ranskaan ja edelleen Euroopan ylhäisön pariin arvokkaana asusteena. Sitä ennen ihmiset niistivät vaatteisiinsa tai käsiinsä.

Historiallisesti valkoista nenäliinaa on käytetty valkoisen lipun tilalla antautumisen viestittämiseen tai neuvottelujen aloittamiseksi.

Nykyisin paperinen nenäliina on syrjäyttänyt kangasnenäliinan melkein täysin. Suomessa Serlachius aloitti paperinenäliinojen valmistamisen 1930-luvulla. 

Heinäseipäitä pellolla. Kuva Esko Aaltonen. Tammelan Hykkilän tai Lunkaan kylää.

Lisää kuvia heinänteosta Piipunjuurella.fi: http://bit.ly/1GElFmh

Ja miten heinäseipäitä on ollut keskellä Forssaa:

http://piipunjuurella.fi/imageinfo.php?id=16942&view=lres&prms

We. Are. There.

From 13-16 May, Forssa will be competing in Glasgow for the title of the 2015 European Museum of  the Year. The competition will involve 42 museums from all over Europe.  EMYA-jury member Sirje Helme visited Forssa last autumn to access our validity as a competition entry. It was a very exciting time. As Christmas approached, we received the wonderful news that we had been named as a candidate for the prize. In February, we sent off more images in order to present ourselves. Then I received notice of our order of presentation: we will be one of the final entries. I wonder if the order of presentation is drawn? Or are the favourites left to the last, just like in ski jumping?

Our delegation in Glasgow: Sami Sulkko, Raine Immonen, Kati Kivimäki and Jarmo Pynnönen.

The town administration of Forssa, as well as the Board of Education and the Future stand firmly alongside the museum, allowing the Mayor of Forssa Sami Sulkko, Cultural Manager Jarmo Pynnönen and Chairperson of SiTU Raine Immonen to support the museum director by also travelling to Glasgow. Reports from the trip are promised. Internationalization intensifies: about a week, @vorssammuseo began to tweet away.

Image Tanja Härmä.

What is there to tell about Forssa? When translated, the lyrics of Sininen and Valkoinen (Blue and White) by Jukka Kuoppamäki tell us that ‘Would I tell about the poverty, Wood boards in front of the doors? Or all the richness? Until I knew the answer.’ I would also express that Forssa is a small town with a great history. That the town has faith in the future, determination, wisdom, compassion, community spirit and humour. That our museum is a meeting place for young and old, traditional and modern technology, digitization and handicrafts, creativity and historical data. That all Finns have slept blissfully under sheets made by Finlayson in Forssa. That we at the museum have a strong belief that our history may also very well be the future of our tough little town?

The moment of truth is only two weeks away and to be honest: we are all nervous and excited. The material presenting the activities of the museum is on Susanna Kaharinen’s worktable, and the show outfits are being sewn by Erja Frisk. The outfits will present Finlayson Forssa’s classical patterns: “A million hearts” by Arja Mattila, as well as patterns by Aini Vaari. A recent partnership with Finlayson will provide additional content. It is an honour to be able to fly the flag on behalf of Forssa’s textile heritage, when one is aware that it also has a future.

Is there anything that you would like us “Ambassadors for Forssa” to say for you out there in the world?

Image Tanja Härmä.

Forssa Museum competes for the European Museum of the Year 2015 Award. The winner will be announced in the EMYA Event in Glasgow in May the 13th-16th. There are 42 participants all over Europe: the newest trends, best solutions. Being nominated is already a prize in itself! Forssa Municipality stands bold next to the Museum: the Mayor Sami Sulkko, Cultural Manager Jarmo Pynnönen and Chairman of the Board of Education and the Future Raine Immonen will accompany Museum Manager Kivimäki to Glasgow. Finlayson supports us with classic Forssa patterns. We'll return home with lots of insight in how the best of museums do it.

Me. Olemme. Mukana.

Toukokuun 13.-16 päivä Forssa on Glasgow’n suuressa eurooppalaisessa museotapahtumassa kilpailemassa vuoden 2015 Eurooppalaisen museon tittelistä. Kisassa on mukana 42 museouutuutta eri puolilta Eurooppaa. Viime syksynä EMYA-raadin tuomari Sirje Helme kävi Forssassa arvioimassa kisakelpoisuuttamme. Siitä asti on jännätty. Joulun alla saimme uutisen, että meidät on nimetty palkintoehdokkaaksi. Helmikuussa lähetimme lisää kuvia esittäytymistä varten. Eilen sain tietää esiintymisvuoromme: ihan viimeisten joukossa. Onkohan järjestys arvottu? Vai onko ennakkosuosikit jätetty viimeiseksi niin kuin mäkihypyssä?

Kuva Tanja Härmä.

Kaupunginhallitus sekä sivistys- ja tulevaisuuslautakunta astuivat jämäkästi museon rinnalle, ja määräsivät museonjohtajan tueksi matkalle Glasgow’hun kaupunginjohtaja Sami Sulkon, sivistysjohtaja Jarmo Pynnösen ja SiTUn puheenjohtajan Raine Immosen. Ahkerilta somettajilta on luvassa reportaasia matkan päältä. Kansainvälistyminen tiivistyy: noin viikko sitten @vorssammuseo alkoi tviitata kielillä.

Mitä siellä Forssasta kertoisimme? Laulun sanoin: ”Kertoisinko köyhyyden, laudat päällä ovien, vai sen kaiken rikkauden... Kunnes tiesin vastauksen” Kerron, että Forssa on pieni kaupunki, jolla on suuri historia. Että kaupungissa on uskoa tulevaisuuteen, sisua, viisautta, myötätuntoa, talkoohenkeä ja huumoria. Että museossamme kohtaavat vanhat ja nuoret, perinne ja nykyteknologia, digitointi ja käsityöt, luovuus ja historiallinen tieto. Että kaikki suomalaiset ovat katselleet unia Finlaysonin Forssassa painetuissa lakanoissa. Että meillä museossa on vankka usko siihen, että historia voi olla tämän sitkeän pikkukaupungin tulevaisuus?

Kuva Tanja Härmä

H-hetkeen on enää kaksi viikkoa, ja myönnettävä on: jännittää ihan hurjasti. Museon toimintaa esittelevät materiaalit ovat Kaharisen Susannan pöydällä ja kisa-asut ommeltavana Friskin Erjalla. Asuissa esiintyvät Finlaysonin forssalaiset klassikkokuosit: Arja Mattilan miljoonasydän ja Aini Vaarin kuosit. Tuore kumppanuus Finlaysonin kanssa antaa lisää sisältöä. On ilo liputtaa forssalaisen tekstiiliperinnön puolesta, kun tietää, että sillä on myös tulevaisuus.

Mitä Sinä haluaisit meidän Forssan lähettiläiden puhuvan puolestasi siellä maailmalla?

Forssa Museum competes for the European Museum of the Year 2015 Award. The winner will be announced in the EMYA Event in Glasgow in May the 13th-16th. There are 42 participants all over Europe: newest trends, best solutions - being nominated is already a prize in itself! Forssa Municipality stands bold next to the Museum: the Mayor Sami Sulkko, Cultural Manager Jarmo Pynnönen and Chairman of Board of Education and Future Raine Immonen will accompany Museum Manager Kivimäki to Glasgow. Finlayson supports us with classic Forssa patterns. We'll return home with lots of insight in how the best of museums do it. 

Harjoittelijan mietteitä museotyöstä

Kuva: Tanja Härmä

Aloitin museologian opinnot vuonna 2013 ajatuksenani ja haaveenani mahdollinen ura museokentällä. Ensimmäisistä luennoista lähtien oli selvää, että tämä on intohimon ala. Innostavana luennoitsijanamme toimi nyttemmin jo eläkkeelle jäänyt pitkän linjan museoammattilainen, joka opasti meitä läpi museon idean historian kehityksen – kuriositeettikabineteista yksityisine keräilijöineen, järjestäytyneeseen esineiden typologisointiin ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen, museon sivistävään luonteeseen, sekä sen nykyaikaiseen historian esittämiseen, nykydokumentointiin ja ammatilliseen työn tekemiseen.

Museoissa tehdään kulttuuriperintötyötä ammattitaidolla ja suurella sydämellä. Kulissien taakse kätkeytyy kokonainen uusi maailma, jonne on ollut etuoikeus päästä kurkistamaan Forssan museossa korkeakouluharjoittelijana viettämäni 3 kuukauden aikana. Suurelle yleisölle museo ilmenee vanhojen esineiden säilyttäjänä ja esittelijänä, eräänlaisena stabiilin tiedon paikkana. Museon esineet eivät kuitenkaan koskaan rajoitu vain siihen, mitä vitriineihin kulloisessakin näyttelyssä asetetaan esille.

Erikoinen piipun pesä. Kuva: Tanja Härmä

Silitysrauta. Kuva: Tanja Härmä

Forssan museon harjoitteluni alkajaiseksi sain sukeltaa keskelle juuri tätä esineiden hallitsemaa maailmaa. Ja kuinka laaja ja rikas se maailma onkaan! Tämä oma ulottuvuutensa, josta tavara ei lopu koskaan on museoiden toiminnan ydin. Tiloihin on tallennettuna meidän historiamme materiaalisia jäänteitä, joita ei välttämättä muualla ole enää olemassa. Vaikka tilan voisi ajatella museotyön näkökulmasta käytännön työmaaksi, itselleni tämä maailma tuntui aarreaitalta – joka hyllyllä ja laatikossa oli uutta ihmeteltävää, toinen toistaan hienompia tarinanoita kertovia esineitä.

Tarinoiden kautta esineet heräävät henkiin. Työskennellessäni Forssan museossa koin olevani osa näiden esineiden jatkuvaa tarinaa. Pääsin tarinoiden mukana kosketuksiin menneen maailman kanssa ja sain tuoda sitä omalta osaltani osaksi nykyisyyttä, tekemäni kokoelmatyön kautta. Museon kokoelmia viedään jatkuvalla tahdilla kaikkien nähtäville nettiin. Forssan museon kokoelmia pääsee ihastelemaan osoitteessa www.piipunjuurella.fi. Tälle sivustolle olen saanut antaa myös oman panokseni.

Täällä Forssan museossa työskenteleminen on ollut todella palkitseva kokemus. Pienen museon luonteeseen sopien työtä tehdään aina yhdessä, porukalla. Vaikka voisi vaikuttaa siltä, että museon kassalla istuva henkilö tosiaan on ”museon kassa” ei tämä olettamus pidä lainkaan paikkaansa. Lipunmyynti ja avoinnapito on vain pienen pieni osa museotyöstä. Kenelläkään ei ole museossa vain yhtä tehtävää, vaan työyhteisön yhdessä tekeminen ja työvastuun jakaminen mahdollistavat monipuolisen työnkuvan, myös harjoittelijalle. Harjoittelijana sain olla mukana kokoelma- ja esinetyössä, asiakaspalvelussa, opastuksissa, valokuvauksessa ja kokouksissa. Kaiken tämän lisäksi sain osallistua kokoelmatyötä koskevaan seminaariin, olla mukana aulagallerian näyttelyn avajaisissa ja avustaa lapsille suunnitelluilla opettavilla nukkekierroksilla.

Olen kolmen kuukauden aikana oppinut museosta ja työelämästä enemmän, kuin kahden vuoden aikana luennoilla yhteensä. Samoin olen vasta alueelle muuttaneena oppinut Forssasta ja Lounais-Hämeestä enemmän tänä aikana, kuin koko kahtena vuotena, jonka olen alueella viettänyt. Seutu tuntuu yhä enemmän omalta - kodilta. Tekijä tuntee työnsä ja kuka olisikaan parempi opas museotyöhön, kuin museoammattilainen. Tätä etua toivoisi hyödynnettävän opinnoissa  vielä rohkeammin.

Harjoittelija kiittää!
Tuuli

Muistojen keräämisen vaikeus

Muisteltaisiin elämää ja painokuoseja, hikisiä koulukäsitöitä tai äidin vaatteista säilyneitä nostalgisia kangasmuistoja. Tarinat avaisivat ikkunoita menneisiin maailmoihin, tuokioihin, elämän käännekohtiin, tunteisiin. Tarinoiden kautta arvostus tekstiiliteollisuuden perintöä ja käden taitoja kohtaan vahvistuisi. Saisimme kierrätykselle lisää nostetta. Museon tekstiiliarkistot saisivat meheviä tarinoita. Muistelu yhdessä olisi virkistävää ja voimaannuttavaa. Järjestettäisiin verkostomarkkinointityylillä Tyykikutsuja, joissa tekstiiliä harrastavat ihmisten kutsuisivat omia ystäviään asian äärelle.

Näin visioi Re3 tekstiiliperintöprojektin vapaaehtoisryhmä ja museolaiset yhdessä tekstiilimuistojen keruuta. Muokkasimme muistelulomakkeen museon esineiden luetteloinnissa käytettävän lomakkeen pohjalta. Keruu uutisoitiin, lomake julkistettiin, asiasta innostuttiin. Muistoja saatiin siltä seisomalta melkein jokaiselta forssalaisrouvalta.

Vuosi 1974 oli vihreän värin ja suurten kuvioiden vuosi. Onkohan tämä piparikangas Finlaysonin vai Tampellan?

TÖKS

Keruu on jatkunut pian 2 kk. Käteväksi ajateltu lomake on osoittautunut kankeaksi sekä verkossa että paperiversiona. Harvassa ovat ne, jotka siihen tarttuvat. Suurin osa lomakkeen kohdista on merkityksettömiä muusta kuin museon esinetallennuksen näkökulmasta. Tarkemmin määrittämätön ”tekstiilimuistojen keruu” karsii muistelijoita. Yksi tulkitsee tekstiilimuiston tarkoittavan rakkaita tai inhottavia koulukäsitöitä tai perinnetekstiilejä, toinen arvelee, että kyseeseen tulevat taidokkaasti valmistetut ja muistorikkaat tekstiilituotteet ja kolmas muistelisi teollisesti valmistettua kangasta, kaivaten kuitenkin täsmennystä: onko kyseessä Finlaysonin, Tampellan, Porin puuvillan vai Barkerin tuotanto? Harva haluaa jakaa muistojaan, kun ei ole varma, millaista muistoa halutaan.

ONNISTUMISEN ILOA

Viime maanantaina pidimme museolla ensimmäiset Tyykikutsut, joihin kutsuttiin Re3 -projektin vapaaehtoisia sekä muita aiheesta kiinnostuneita. Paikalle saapui 12 naista, kaikki omalla tahollaan ovat tekstiiliperinnön välittäjiä: mukana oli tekstiili-insinööri, tekstiilitaiteilijoita, kutoja, käsityönopettaja, ilmaisutaidon ohjaajia, tekstiiliteollisuuden tutkija, tilkkuharrastajia ja museon väkeä. Muutamalla oli mukanaan Finlaysonin kankaista valmistettuja muistorikkaita tuotteita. Joukossa oli löytöjä tehtaanmyymälästä, sirosäkistä löytyneistä kankaista valmistettuja tuotteita ja hurmaavan 1970-lukulaista kernituotteita. Tilaisuus alkoi näiden esittelyllä. Kuosien ja kangaslaatujen valmistusvuosia ja suunnittelijoita aprikoitiin. Ihasteltiin kankaiden laatua ja niistä ommeltujen tuotteiden malleja. Kahvien jälkeen kokoonnuttiin tutkimaan museon kuoseja livenä ja verkossa. Heräsi yhteinen ajatus luoda kouluille lainattava materiaalipaketti, joka esittelisi tekstiilimateriaaleja, niiden alkuperää, ekologisuutta ja kierrätettävyyttä.

Tilaisuudesta jäi vahvasti positiivinen jälkimaku. Mukanaolijoilla oli halua sitoutua ja viedä asiaa eteenpäin. Mutta mitä tässä oikein haemme?

YHDESSÄ OPPIEN

Seuraavana aamuna vaihdoimme ajatuksia. Miksipä tekstiilimuistojen keruu ei voisi olla eräänlainen laboratorio: kokeilemme tuota, kokeilemme tätä – katsotaan mikä vie eteenpäin. Tärkeä osa museotyötä sellaisena kuin sen täällä Forssassa näemme, on luoda tilanteita mukavalle yhdessäololle kiinnostavan asian äärellä. Jos siitä saadaan tiedonjyviä tutkimukseen ja kokoelmatietoihin, niin hyvä. Ja mainiota, jos saamme suunnattua laajempaa huomiota tekstiiliperintöömme.

Forssan museo ja joukko aktiivisia tekstiiliperinnön vaalijoita ottivat tekstiilimuistojen keruuseen tiukasti epävarman otteen. Katsotaan mitä tästä tulee. Kehitytään palautteen myötä. Kysyn palautetta nyt Sinulta, lukija. Mitä haluaisit tekstiilistä tietää? Mikä on  muistelutyön perimmäinen tavoite?

Muistojenkeruu on suosittua. Varkauden museo kerää muistoja teollisuuden tekijöistä. Hotelli- ja ravintolamuseo kerää ravintolamuistoja. Työväenmuseo Werstas kerää feminismin muistoja. Museoiden yhteistyönä syntyi katsaus suomalaiseen talvipäivään vuonna 2011.Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on monta eri aiheista keruuta käynnissä, ja omaa työtään tekee Marttaperinneliitto.

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.

Naistenpäivän pian koittaessa museonjohtaja pyysi kirjoittamaan naisaiheisen blogitekstin. Olen viimeaikoina luetteloinnissa keskittynyt museon astia ja keittiötarvikekokoelmaan – naisten työkaluihin. Kokoelmiin kuuluu keittiöesineitä laidasta laitaan: englantilaisia keksi- ja piparkakkumuotteja, hyydyke- ja kakkuvuokia, kauniita posliiniastioita ja arjen keittiövälineitä perunansurvimista teesiivilöihin. Esineet, jotka ovat peräisin aina 1800-luvulta lähtien, istuvat yhä mainiosti tämänkin ajan keittiöihin. Astioiden joukosta voi tunnistaa muun muassa vanhaa Arabiaa, jota on lapsesta asti käyttänyt, niin arkena kuin juhlana. Kirjavan kankaan kaupunki -näyttelyssä on myös esillä tätä samaa esineistöä museoon rakennetun kaupan hyllyillä. Sieltä voi astioiden lisäksi bongata lapsuutensa suosikki karkit, sekä suklaakääreet ja äidin keittiössä käyttämät mausteet alkuperäisissä pakkauksissaan.

Arabian maitokannu Forssan museon kokoelmista. Kuva: Tanja Härmä

Nykyajan keittiö on monijakoinen. Ei ole olemassa enää vain taitavia ruoanlaittajia vaan ihmiset, miehet ja naiset voi oman kokemukseni mukaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan – leipojiin ja kokkaajiin. Itse lukeudun jälkimmäisempään kategoriaan. Tunnistatko itsesi tästä kahtiajaosta? Radikaalimpaa, mutta ei mitenkään mahdotonta nykypäivänä olisi tehdä ihmisten kesken vielä jyrkempi jako niihin joilla pysyy kauha kädessä ja niihin joiden toivookin pysyvän kaukana keittiöstä.

Vaikka jako miesten ja naisten töiden välillä on aiemmin ollut aikalailla selkeä, ei kunniaa ruoanvalmistuksesta voi antaa pelkästään naisväelle. Miehet ovat osallistuneet talon töihin läpi historian, ehkä tosin fyysisempiin ulkotöihin painottuen. Ei kuitenkaan voi olla kuin ihmettelemättä, mitä nykymaailmassa tapahtuisi, jos perinteisen sukupuolittuneen työnjaon asetelma laitettaisiin uudelleen täytäntöön. Moniko puuro palaisi pohjaan, moniko leivos lässähtäisi? Kuinka moni nykynainen todella tuntee itsensä kodin hengettäreksi, keittiötaitajaksi, siksi kuuluisaksi jauhopeukaloksi. Keittiö ei ole enää ainoastaan naisten valtakunta. Monissa perheissä mies viettää enemmän aikaa hellan äärellä ruoanlaitosta nauttien ja mikäs siinä, itse en ainakaan valita moisesta. Mikä olisikaan ihanampaa, kuin valmiina tarjoiltu Naistenpäivän ateria!

Elokuvamaailmassa miehet yllättävät treffikumppaninsa romanttisilla koti-illallisilla kynttilänvalossa ja komeat julkkiskokit taistelevat uusien ruokatrendien puolesta televisiokanavilla parhaaseen katseluaikaan.

Kaunis kakkumuotti Forssan musoen esinekokoelmista. Kuva: Tanja Härmä.
Lisää esineitä osoitteessa www.piipunjuurella.fi

Nykyään kodin roolit ovat liudentuneet ja perheen mestarikokki voi olla myös talon isäntä. Jos vanhan sanonnan mukaan tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, naistenpäivä on oiva tilaisuus testata toimiiko sanonta myös toisin päin. Voiko tie naisen sydämeen käydä vatsan kautta? Kirjoittajan mielipide on, että KYLLÄ VOI! Siinäpä teille miehille pieni vinkki sunnuntaista naistenpäivää ajatellen.

Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille naisille!

Forssan museo on mukana lauantaisessa Naistenpäivän tapahtumassa Forssan Lyseolla kello 10.00 alkaen!

Kirjoittaja: Tuuli Ravantti

Tarvitseeko kansallispuku otsikkoa

Kuva: Esko Aaltonen. Kansallispukuisia nuoria naisia Lounais-Hämeen Pirtillä.

Esipuhe siitä, että enää ei yläkoulussa tehdä kansallispukua, sillä ihminen on nuori ja vartaloltaankin muuttuvainen

Back to 1980´s eli kauan sitten urjalanmailla:

Jos yläkoulussa/yläasteella valitsi valinnaisaineeksi käsityöt, se tarkoitti sitä, että kahden seuraavan vuoden aikana valmistaisimme itsellemme kansallispuvut. Tuossa 14-vuoden iässä, meidän vuosiluokkamme uhmasi käytäntöä, ja vain yksi valmisti itselleen Hämeen puvun. Me muut saimme pakollisen revinnäistyön (minimikoko 10 x 10 cm) ja pirtanauhan jälkeen tehdä muita käsityöllisiä tuotteita, yleensä vaatteisiin liittyvää. Kansallispuvut kuuluivat vielä aivan toiseen maailmaan: Akseli Gallen-Kallelan maisemiin, Paulig-kahvipaketin ja Elovena-kaurahiutalepaketin kylkeen. Nyt Paulankin tyyli on muuttumassa: http://paulantyyli.paulig.fi/flora. (Ja miten Flora-nimi tuokaan mieleen margariinipaketeissa olleet keltaruskeat auringonkukkatarrat jääkaapin ovessa.)

Pakollisia käsityöllisiä kokemuksia: pirtanauha ja se minimikokoinen revinnäistyö.

Jatko siitä, että Forssankin yläkoulussa luetaan vielä Kalevalaa tarinamuodossa nykykielellä (Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala), eli miten kansallispuvut ovat syntyneet ja millaisia kansallispukuja nykyisin suunniteltaisiin, kun tuulipuvut ovat jo lähihistoriaa, vaikka Suomessa pukeudutaan edelleenkin mukavasti, mutta rikkaat eivät ole enää ainoita, jotka koreilevat vaatteilla (?). Vai ovatko ylellisyysasetukset vieläkin hengittämässä kansallispuvun kaavoissa ja askeleissa?

Suomen kansallispukukeskuksensivuilta lyhentäen, kansallispuvut perustuvat kansanpukuun. Kansallisromantiikan aikana, 1800-luvun jälkipuoliskolla, koottiin ensimmäiset puvut. Tänä päivänä kansallispukumalleja on nelisensataa.

5.8.1885 keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna olivat vierailulla Lappeenrannassa. Suomen naisten lahjana keisarinnalle annettiin soutuvene.Veneen souti juhlapaikalle kahdeksan neitoa kansallispuvuissa, perää piti rouva Jääsken puvussa. Soutajien puvut edustivat Suomen eri säätyjä ja maakuntia. Hallitsijaparia oli vastassa rannalla yli satahenkinen kansallispukuinen joukko. Tätä päivää pidetään kansallispuvun syntymäpäivänä. Eli tänä vuonna kansallispuku on 130-vuotias - suomalaisuuden viivakoodi. 

Helsinkiläissivistyneistön aloittama kansallispukuharrastus levisi 1930-luvulla maaseudulle. Huippukausia ovat olleet 1930- ja 1950-luvut. 1970-luvun puolimaissa puvut alkoivat jälleen kiinnostaa 1960-luvun vähäisen kansallisen innostumattomuuden jälkeen.  

Jurvan puvun korjausta. Alunperin puku on teetetty vanhojen päiville 1983. Pukuun tehdään mm. kokonaan uusi paita.
Kuva Wahren-opiston kansallispukukurssilta keväällä 2015.

Kuva Forssan Kansalaisopiston
opistolaiskunnan albumista 1930-luvulta.

Forssan Wahren- opistossa (entinen ForssanTyöväenopisto/Kansalaisopisto/Aikuisopisto) 
on edelleen kansallispukukurssi. Nuorimmat kurssilaiset ovat nelissäkymmenissä, vanhimmat eläkeläisiä. Wahren-opiston tekstiilitöiden opettaja Marja-Leena Kangasniemi-Saari kertoo, että eniten Forssassa tehdään Etelä- Keski- ja Itä-Suomen pukuja. Juuret vaikuttavat siihen, minkä paikkakunnan puvun tekee. Lähiseudun pukuja on tehty paljon, esim. Tammela, Koijärvi, Janakkala, Hämeen puku ja Jokiläänin puku. Hämeen puvun suosio on kuitenkin hiipunut. Tällä hetkellä opistossa tehdään mm. Helsingin pukua, Munsalan pukua, Jurvan ja Kaukolan puvun osia, Tuuterin pukua, yhtä muinaispukua ja Antrean puvun säppäliä. (Säppäli on keskiajalta peräisin oleva naisen päähine, joka nykyisin kuuluu moneen karjalaiseen kansallispukuun naimattoman naisen päähineenä. Tyypillinen säppälin pohja on punainen verkanauha. Siihen ommellaan usein tinasta tehtyjä koristenastoja.)

Puvun tekee vuodessakin, jos on ahkera. Riippuu tietenkin siitä, kuinka työlään puvun tekee (kirjailut ja koristelut) ja kutooko itse vielä kankaatkin. Opistossa on voinut aina kutoa itse kankaat. Kankaita tilataan valmiinakin; materiaalit pystyi hankkimaanviime syksyyn asti Helmi Vuorelmalta, mutta syksyllä 2014 Vuorelma teki konkurssin. Myös Brage välittää kansallispukumateriaaleja, Kangasniemi-Saari kertoo.

Kansallispuku tulee huomattavasti halvemmaksi, kun sen tekee itse. Valmiit puvut maksavat 1400-3600 euroa, materiaalit 700-2000 euroa, puvusta riippuen. Eli monessa puvussa itse tekeminen tulee noin puolet halvemmaksi. Ja itsetehdyn puvun arvostus on paljon suurempi. Joskus puvun tekemiseen on syynä se, että sitä ei edes saa valmiina. Esim. Längelmäen puvun mallia ei ole kirjoissa, se oli tehtävä itse, kertoi yksi kurssilainen.

Kuva: Esko Aaltonen.

Puvun valmistamiseen on ennen ollut monesti syynä se, että kansallispukua käytettiin Forssassakin lukion penkkariasuna aina 2000-luvun puoliväliin asti, eikä pukuja ollut aina mahdollista lainata tai vuokrata. Kansallispuku on ollut myös paikallisen kuoron esiintymisasuna. Nyt lapsuudessa rakkaat kansallispuvut inspiroivat tekemään itselle pukua, tai halutaan valmistaa lapsuuden haavepuku, juuri sellainen kuin haluaa. Ja pitäähän puku olla, jos tulee kutsu linnan juhliin.

Kaski-malliston nauha. T.Härmä. 

Tein 1998 opinnäytetyön Helmi Vuorelma Oy:lle, jossa tein tutkimuksen suomalaisuudessa, ja kyselin mm. ajatuksia kansallispuvusta. Kansallispuku koettiin aikuisväestön osalta positiivisesti: se on vertauskuva menetetystä ja katoavasta kotiseudusta, kertoen arvokkaasti historiasta. Isänmaata kunnioittava, perinteinen juhlapuku, joka sopii kaikkiin juhliin. Se on arvokas ja kaunis, persoonallinen juhla-asu. Vanhemmat arvostavat perinteen säilymistä ja toivovat puvun käyttöä enemmän kuin nykyisin. Kesäkäytössä puku on kuitenkin kuuma.

Suomalaisuutta ilmentävän Kaski-malliston esimerkki Katrin asukokonaisuudesta. T.Härmä.

Nuorista vastaajista (14-16 -vuotiaita) suhtautui kansallispukuun positiivisesti 70% 174 vastaajasta. Mielipiteet jakaantuivat karmeasta ja rumasta, kauniiseen ja perinteiseen juhlapukuun. Kansallispukuun pukeutuisi itse 32% nuorista. Itse puvun omisti 10 nuorta.

Kuvittelen, että nämä näkemykset eivät ole paljoa viidessätoista vuodessa muuttuneet. Suomalaisten pukeutumisessa on kyllä tapahtunut muutoksia, vaikka edelleenkin ilmastoa ajatellen pukeudutaan lämpimästi ja järkevästi. Pukeutuminen on rentoa, mutta mukaan on tullut kyllä hiven tyylikkyyttäkin. 

Jokaisessa ajassa halutaan silti kuulua johonkin ryhmään ja juuri suomalaisilla on kautta aikojen ollut suuri tarve viestiä vaatetuksella yhteenkuuluvuutta kuin joukosta erottumista. Onko kyseessä sitten poikkeavuuden pelko, olihan koreilu aikanaan rangaistava teko. Ylellisyysasetukset, joissa kiellettiin tavallisen rahvaan liian koristeellinen ja poikkeuksellinen pukeutuminen kumottiin vasta vuonna 1800. Tämä itsekontrolli jatkui kuitenkin vielä vuosisadan jälkeenpäin. 

Kuva: Esko Aaltonen. 

"Me ollaan samiksii" eli rinnastus ajatukseen samanlaisista iltapuvuista samassa juhlassa

Vieläkin ylipukeutumista pelätään. Jos suomalainen pukeutuminen mielletään harmaaksi, ovat suomalaiset kansallispuvut osoitus erittäin rikkaasta värikäsityksestä. Etiketit ja säännöt tekevät kansallispuvusta helpon juhlavaatteet, uuden mustan, jolloin ylipukeutumista tai muita pukeutumisrikkeitä ei tarvitse pelätä. Kaikkia puvun osia on lupa käyttää erillisinä asun osina, kunhan ymmärtää kunnioittaa kansallispuvun arvoa, kertoo kansallispukukonsultti Taina Kangas.

Tämä "mahdollisuus" käyttää vain jotakin osaa, saa "kansallispuvusta" persoonallisen tavan erottautua muista. Onhan kansallispuvun esikuvatkin haettu yksittäisistä vaatekappaleista. Tämä varmasti herättää enemmän positiivisia ajatuksia kuin kokonaisen puvun käyttö, joka voi joskus asiaan täysin vihkiytymättömältä tuntua jopa koulu- tai virkapukumaiselta jäykkyydeltä, johon ei sääntöjen ja rajoitusten vuoksi tartu (vrt. ylellisyysasetukset).

Millainen olisi suomalainen kansallispuku nyt, jos sellaista ei olisi koskaan ennen suunniteltukaan?

Tietoa kansallispuvusta:

http://www.craftmuseum.fi/kansallispukukeskus/
http://www.kansallispuvut.fi/
https://www.facebook.com/groups/kansallispuku/?fref=ts
http://kansallispuku.blogspot.fi/p/kansallispukujen-tuuletuspiknik.html