Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

Jokioisten kartano perustettiin vuonna 1562 kuningas Erik XIV lahjoittamassa läänityksessä Klaus Kristerinpoika Hornille, jonka jälkeen omistajia on ollut lukuisia, kuten Flemingit ja Mannerheimit. Tunnetuin kartanon omistaja ja kehittäjä kuitenkin oli maaherra von Willebrand.

Von Willebrand oli varmaankin tärkein Jokioisten kartanon omistaja sen kehityksen kannalta. Von Willebrand aloitti teollistumisen Jokioisilla ja teki nopeasti tästä yhden Hämeen tärkeimmistä teollisuuspaikkakunnista. Alueella toimi: tiilitehdas, panimo ja viinanpolttimo. Willebrand kehitti myös maanviljelyä ja karjanhoitoa.

Jokioisten kartanon päärakennus.
Kuva: Forssan museo.

Nykyisen kartanon päärakennuksen rakennus alkoi vuonna 1794. Päärakennus on varhaisin uusklassisen kartanotyylin edustaja Suomessa. Siinä on 30 huonetta. Pihalla sijaitseva viljamakasiini on tarinan mukaan varastettu Humppilasta yöllä.

Kartanon puisto on 1600-luvulta, päärakennuksen rakentamisen yhteydessä suunniteltiin englantilaisittain laaja puistoalue. Puiston eteläpuolella sijainneissa kasvihuoneissa kasvatettiin eksoottisia hedelmiä ja kasveja. Kasvihuoneet säilyivät 1900-luvulle asti.

Jokioisten kartanon talousrakennuksia.
Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1809 kenraali Ernst Gustaf von Willebrand menehtyi 58-vuoden ikäisenä kesken monien suunnitelmien. Puoliso Vendla hoiti kartanoa omaan kuolemaansa saakka 1820, jolloin tila siirtyi kahdelle vävylle.

Monien omistajanvaihdosten jälkeen kartano siirtyi Suomen rikkaimalle miehelle Alfred Kordelinille 1907. Lopulta 1918 kartano siirtyi valtiolle, jolloin kartanoon vielä kuului yli 32000 hehtaaria maata.

Kartanon hoitokunnan johtoon asetettiin E.Y. Pehkonen, jolla oli suurin vastuu kartanon hoidosta ja 1920-luvulla tehdystä maareformista. Maareformissa kartanosta jaettiin 950 itsenäistä tilaa. Maareformiin päättyi Jokioisten torppariaika ja sen jälkeen alkoi uusi aikakausi jokiläänissä.

Kartanorakennukset toimivat Luonnonvarakeskuksen toimitiloina, kunnes 2018 ne siirtyivät kartanoalueen lähellä sijaitseviin rakennuksiin. Vanhat kartanonpihan rakennukset, kuten myös päärakennus kuuluu nykyään valtion kiinteistöyhtiö Senaatti-kiinteistöille.


Kirjoittaja:

Eetu, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo



Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

Wiksbergin kartanon päärakennus olisi perimätiedon mukaan ollut olemassa jo 1600-luvulla. Axel Wilhelm Wahren hankki sen omistukseensa vuonna 1852 ja myös sen ulkotilana toimineen Kojon kartanon, ja alkoi hyödyntämään laajoja tiluksia maanviljelyn kehittämiseen. Wiksbergin päärakennusta oli juuri silloin korjattu, mutta siitä huolimatta sitä remontoitiin vuonna 1859 Chiewitzin suunnitelmien mukaisesti. Axel Wahrenin kuoltua kartanossa asui hänen tyttärensä Sidonia Ståhlström ja hänen poikansa vuoteen 1907 asti. Päärakennuksen lisäksi kartanoon kuului useita muita rakennuksia kuten navetta ja talli. Tontilla oli myös kuuluisa englantilaistyylinen maisemapuutarha.

Pahasti rapistunut päärakennus tuhoutui tulipalossa syksyllä 1978. Kartanon rakennuksista jäljelle on jäänyt palaneen ja pahoin vahingoittuneen meijerin rauniot, joita koitetaan talkoovoimin pelastaa.

Wiksbergin kartanon vanhaa talousrakennusta kunnostetaan talkoovoimin:
Blogiin täältä ja Facebook-sivuille täältä

Wiksbergin kartanon sali. Kuva: Forssan museon kuvakokoelma

Wiksbergin kartano on suuri osa Forssan historiaa ja on hyvin harmillista huomata, miten se on päässyt nykyiseen tilaansa. On kuitenkin hienoa ja helpottavaa nähdä, kuinka talkootyöllä yritetään kunnostaa jäljelle jäänyttä rakennusta ja säilyttää näin Forssan historiaa. Kartanon meijerin ympäristö on nykyään metsittynyttä aluetta. Mullankaivajat-kurssilla tutkitaan sen lähimaastoa ja tutustutaan paremmin kartanoiden historiaan.

Toisena esimerkkinä Forssan lähiseudulla sijaitsee myös Jokioisten kartano, joka perustettiin jo vuonna 1562. Kartanon aikana mm. von Willebrandin ansiosta Jokioisista kehittyi tärkeä teollisuuspaikkakunta, ja Karl Fazer kasvatti kartanon tilalla fasaaneja. Fazer kuitenkin kuoli Jokioisten kartanolla sydäninfarktiin 9. lokakuuta vuonna 1932.

Lisää Jokioisten kartanon tarinasta täältä.

Kirjoittajat:

Julia ja Anni, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

Salmistonmäki sijaitsee Loimijoen etelärannalla joen ja soistuneen Loimalammen välissä. Alueelta löydettiin jälkiä varhaismetallikautisesta asutuksesta vuonna 2005 Museoviraston järjestämän Arkeologiset kulttuuriperinnön täydentävät selvitykset Hämeessä -hankkeen aikana. Löydöt teki Petro Pesonen. Alue on luonnonsuojelualue, jolla sijaitsee lintutorni.

Mallinnus Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta. Opastaulusta Salmistonmäen juurella. Kuva: Hämeen Liitto/Museovirasto.

Alueelta oli aiemmin löydetty 1800-luvulla keihäänkärki Luntillan Hakalan läheisyydestä. Heikel teki alueella löydön jälkeen tarkastuksen, mutta ei löytänyt muinaisjäännöksiä. Vuonna 1994 Hakalan tilan alueita tarkistettiin jälleen ilman löytöjä.

Koekuoppia tehdessä löytyi Salmistonmäen lounaisrinteeltä kaksi muutamankymmenen metrin päässä toisistaan olevaa asuinpaikkaa. Toinen löytyi metsämaastosta ja toinen vanhalta niityltä tai pellolta. Alueelta ei löydetty kuitenkaan suurempia merkkejä suuremmasta kylästä, vaan alueella olevat asuinalueet ovat yksittäisiä asuinsijoja. Alueelta yritettiin löytää myös merkkejä rautakautisesta asutuksesta, mutta ainoastaan viitteitä varhaismetallikautisesta asuinpaikasta löydettiin.

Vuonna 2005 inventoinnin yhteydessä Pesonen löysi luoteiselta asuinpaikalta saviastioita, palanutta savea, kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta yhteensä yhdeksän kappaletta. Kaakkoiselta asuinpaikalta hän löysi kvartsikaapimen ja kvartsi-iskoksia. Vuotta myöhemmin 1.6.2006 Pesosen koekuopan paikalle tehtiin uusi kaivauskuoppa osana Forssan yhteislyseon arkeologian kurssia. Kaivausten yhteydessä löydettiin saviastianpaloja, palanutta ja palamatonta luuta, pii- ja kvartsi-iskoksia, palanutta savea ja määrittelemätöntä ainetta. Jo humuskerroksen kaivausten perusteella voitiin päätellä, että alueella on sijainnut esihistoriallista asutusta. Kaivaukset lopetettiin humuksen ja hiesun jälkeen mahdollisen kulttuurikerroksen rajaan yhden päivän kaivamisen jälkeen ja sen aikana löydettiin 326 löytöä. Kaivauksien oletettiin jatkuvan vuonna 2008 uuden Forssan Yhteislyseon arkeologian kurssin aikana, mutta niin ei vaikuttanut tapahtuneen.

Lisätietoja Salmistonmäen alueesta ja tutkimuksista voi katsoa täältä.

Kirjoittaja:

Miika, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

Kun oli paljon nuorempi ajattelin, että arkeologit olivat niitä maailman jännittävämpiä ihmisiä, jotka löysivät dinosaurusten luita maasta. Mutta eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, mitä se todellisuudessa on. Vielä peruskoulussakin ajattelin, että maan alta löytyy pullonkorkkeja, muovinpalasia ja kivikautista esineistöä sekä tietysti myös niitä mammutin ja dinosaurusten luita.

No nyt kun itse pääsin sinne arkeologiselle kaivaukselle työskentelemään, kyllä todellisuus äkkiä avartui. Ensinnäkin luulin, että maata hipsutellaan harjoilla tai kevyesti “kuokalla” vain muutama milli kerrallaan. En uskonutkaan, että maan poistamiseen sai tosissaan käyttää voimaa eikä tarvinnutkaan työskennellä niinkään varovaisesti. Luulin myös, että löydöt olisivat olleet erilaisia. En ajatellut kuinka paljon palaneesta talosta jää jäänteitä, kun niitä ei ole siivottu pois niin kuin voisi olettaa. Uskoin, että löytäisimme kaiken kaikkiaan vähemmän ja että löydöt olisivat enemmän tavaraa, jota olisi voinut tippua vaikka taskusta. Mutta todellisuudessa löytöpussit täyttyivät tiilestä, tiilestä ja tiilestä. Myöskin työn dokumentoinnin tarkkuus yllätti. Ajattelin että maata vaan kaivellaan ja kirjataan, kuinka syvältä löydös on, mutta en osannut ajatella, että aina 5 cm jälkeen kuvataan ja piirretään tasot.

Isoin ahaa-elämys kenttätöiden aikana oli se, että mikä tahansa on mielenkiintoisempaa löytää maan alta kuin päältä. Sama pätee kaikkeen, mitä maan alta löytää. Usein se minkä kadulta potkaisisit tien sivuun tai hyvän tavan mukaan kuuluisi laittaa roskiin, on maan alle joutuessaan ja siellä hautautuessa, muutaman kymmenen vuoden päästä jollekin jo uskomaton löytö.

Kirjoittaja:

Vilma, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Arkeologin kenttävarustus.
Kuva: Vilma Kankare.

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä. 

Forssan Mullankaivajat: opiskelijoiden puheenvuoro

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä. Aloitusvuorossa ovat Elli ja Juuso. Tervetuloa Mullankaivajien matkaan!

Minun Mullankaivajani

Viime vuoden lopussa, kun kävimme tulevan lukiovuoden kurssien esivalinnoissa, kerrottiin meille ensimmäisen kerran Forssan Mullankaivajat -arkeologiakurssista. Kavereiden kanssa vähän naureskeltiin, että ”Hehe, pitäiskö mennä”, mutta aika pian vitsailu vaihtui siihen, että ihan oikeasti oltiin lähdössä valinnaiselle historian kurssille porukalla, josta kukaan ei lukiossa aikonut sen kummemmin historiaa lukea. Ideana oli, että saadaan iltapäiville vähän kevyempi kurssi, jonka myötä pääsee myös ulkoilemaan ja kokeilemaan uutta mukavaa tekemistä.

Wiksbergin kartanon alue oli itselleni lähes kokonaan tuntematon ja uusi, enkä ikinä ollut edes käynyt siellä. Siksi oli tosi mielenkiintoista lähteä tutustumaan sen historiaan paremmin. Moni asia yllätti – ensimmäisenä se, että alue ei kummasti näyttänytkään enää samalta, kuin vanhoissa valokuvissa mitä meille näytettiin. Itselleni tuli myös yllätyksenä se, kuinka paljon ja kuinka nopeasti maassa tuli vastaan löytöjä. Tietenkään läheskään kaikki löydöt eivät olleet yksinään merkittäviä, suurimman osan ollessa vain tulipalon jäljiltä jääneitä rakennusmateriaaleja, kuten tiilen palasia ja nauloja. Toisaalta se ei itseäni haitannut, sillä mielestäni kaivauksilla työskentely itsessään ja se, että maassa oikeasti oli paljon löydettävää oli sellaisenaankin jo mahtavaa. Ja kyllä kaivauksilta löytyi myös todella mielenkiintoisia löytöjä (joiden löytyessä sitten tuuletettiinkin ihan kunnolla), kuten kolikko ja toisiinsa sopivia keramiikan palasia.

Retkipäivä Kuusiston Piispanlinnalle.
Kuva: Tuuli Ravantti

Kurssin päättivät päiväretki Kuusiston Piispanlinnalle, sekä huikea viimeisen tunnin kisailu. Sain uuden kokemuksen, ja vaikken arkeologiasta vieläkään paljoa osaisi, niin ainakin tykkään kaivaa ja muistan varmaan unissanikin milloin Wiksbergin kartano paloi – 1978. Sain myös upean visiitin Forssan lehdessä sekä radiossa, ja meninkin sitten möläyttämään jotain siihen suuntaan että ”lähdin kurssille vähän niin kuin vitsillä”. Jokainen voi arvata mikä osa haastattelustani päätyi loppujen lopuksi lehteen :D. Päälimmäisenä kurssista jäi kuitenkin mieleen hyvä porukka, jolla saatiin jutut tehtyä, mutta oli myös todella hauskaa oli keli ja takana ollut päivä sitten millainen tahansa.

Kirjoittaja:
Elli, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Ennakko-odotuksia ja pohdintaa Mullankaivajat-kurssista

Minua on aina kiinnostanut historia ja olen ollut kiinnostunut varsinkin sotahistoriasta. Katson aina välillä televisiosta erilaisia dokumentteja esimerkiksi ensimmäisestä- tai toisesta maailmansodasta. Olen myös aina ollut hyvä historiassa ja saanut hyviä arvosanoja koulussa. Se on myös ollut aina yksi lempiaineistani koulussa.

Arkeologiasta minulla ei ollut paljoakaan kokemusta ennen tätä kurssia. Olen kyllä katsonut erilaisia dokumentteja arkeologiaan liittyen telkkarista ja ne ovat vaikuttaneet mielenkiintoisilta, varsinkin ne dokumentit jotka kertovat muinaisen Egyptin löydöistä. Ennakko-odotukseni kurssia suhteen olivat odottovaiset. Kun kurssi alkoi, ajattelin että kurssilla käsiteltäisiin Egyptin historiaan ja sen arkeologisiin esineisiin koskevia asioita, mutta siellä käsiteltiinkin Forssan historiaa ja sen alueelta löytyneitä esineitä. Odotin myös, että kurssilla olisi tehty enemmän paritöitä, mutta se oli vain hyvä ettei tehty, koska en tykkää yhtään ryhmätöistä.

Kenttätöissä oli mielestäni mukavaa ja siellä pääsi kokeilemaan sellaisia asioita mitä muuten ei pääsisi kokeilemaan. Ajattelin ennen kurssin alkua, että olisimme kaivaneet lapioilla kenttätöissä, mutta siellä käytettiin pieniä raaputusvälineitä. Pääsin harmillisesti osallistumaan kenttätöihin vain kerran, vaikka olisin halunnut olla mukana useammin. Kurssista jäi parhaiten mieleen kenttätyöt ja se, mitä sieltä löysin kaivauspäivänä. Tutkimuskohteesta jäi mieleen sieltä löydetyt tiilen palaset ja muut esinelöydöt.

Kirjoittaja:
Juuso, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Löydöt putkahtivat esiin heti pintamaan alta kartanorakennuksen lounaiskulmassa.
Kuva: Elli Wessman.

Forssan Mullankaivajat: Uusia elämyksiä ja paikallishistoriaa

Ryhmä Forssan yhteislyseon opiskelijoita lähti tänä syksynä Forssan museon Mullankaivajat -arkeologiahankkeen kyydissä matkalle Wiksbergin kartanon tarinaan. Valinnaisena arkeologian kurssina toteutettu hanke johdatteli tieteellisen työtavan, arkeologisen tutkimuksen ja oman kotiseudun menneisyyden saloihin.

Mullankaivajat kenttätöissä Wksbergin kartanon päärakennuksella. Kuva: Forssan museo.

Kurssin alussa haettiin vastauksia siihen, mitä arkeologia on ja miten arkeologit muodostavat tulkintoja menneestä maailmasta. Kenttätöissä opiskelijat iskivät kätensä multaan ja osallistuivat Wiksbergin kartanon päärakennuksen paikalla tehtyihin arkeologisiin kaivauksiin. Päämääränä oli selvittää, mitä vuonna 1978 palaneesta rakennuksesta on säilynyt maan uumenissa ja mitä tutkimusten myötä paljastuvat löydöt voivat meille kertoa. Löytöjä saatiinkin satamäärin ja jälkitöiden aikana opiskelijat osallistuivat itse tekemiensä löytöjen luettelointiin ja analysointiin.

Kurssin päätteeksi pyysimme oppilaita kirjoittamaan Mullankaivajien teemaan sopivat blogitekstit. Aiheiksi valikoitui kaikkea seudun paikallishistoriasta pohjoisten alueiden arkeologiaan ja projektin aikana syntyneisiin ahaa-elämyksiin.

Forssan Mullankaivajien kirjoitukset julkaistaan syksyn kuluessa Vorssammuseo 3.0 -blogissa. Aluksi Elli, Juuso ja Vilma kertovat omista odotuksistaan ja oivalluksistaan kurssiin ja arkeologiseen työskentelyyn liittyen. Tämän jälkeen seuraa taustoitusta Lounais-Hämeen esihistoriaan ja historiaan: Miika on kirjoitti Forssan Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta ja Eetu, Julia ja Anni perehtyivät Wiksbergin ja Jokioisten kartanoiden menneisyyteen. Joonas otti selvää Alex Wahrenin elämästä. Aada puolestaan innostui analysoimaan syksyn kenttätöiden yhteydessä löytynyttä lasi- ja keramiikkaesineistöä. Lopuksi Sulon saamelaisten seitoja käsittelevä teksti toimii hyvänä esimerkkinä siitä, mitä kaikkea arkeologian keinoin voidaan tutkia.

Ensimmäinen kirjoitus julkaistaan Vorssammuseo 3.0 -blogissa jo tulevana maanantaina 26.10.

Innokas työporukka kaivaa ja dokumentoi koekuoppaa Wiksbergin kartanolla.
Piirustuksen on tehnyt Forssan Mullankaivajiin osallistunut Anni Eskelinen.

Mullankaivajat on Suomen Kulttuurirahaston hanke, jossa tutustutaan arkeologisen tutkimuksen kautta tieteelliseen työskentelyyn ja oman kotiseudun menneisyyteen.


Kirjoittajat:
Samuel Reinikainen & Tuuli Ravantti
Mullankaivajat, Forssan Museo

Uusi Automaattikutomo sai täysautomaattiset Northorp-koneet

Kun tänään käy Yhtiönkadun varrella sijaitsevassa Kutomon kauppakeskuksessa, harva enää ajattelee miltä tämä iso tiilirakennus on sisältä aiemmin näyttänyt. Kuitenkin vielä puoli vuosisataa sitten rakennus oli automaattikutomo, jossa kauppahyllyjen tilalla oli parhaimmillaan lähes 1500 kutomakonetta. Sotavuosien seurauksena Finlayson-Forssa -yhtiö ei ollut tehnyt suuria investointeja vuosikymmeneen, mutta 1950-luvulle tultaessa tilanne oli toinen. Oli aika siirtyä uuden tehokkuuden ja automaation aikakaudelle. Vuonna 1951 valmistunut automaattikutomo oli aikansa edistyksellisempiä ja silloisten Pohjoismaiden suurin kutomo.

Kuva on Finlayson-Forssa Oy:n automaattikutomosta, joka valmistuessaan 1950-luvun alussa oli Pohjoismaiden suurin ja uudenaikaisin. Kuva: Forssan museo.

Automaattikutomoon sijoitettiin tehtaan ensimmäiset täysautomattiset kutomakoneet, jotka päätettiin hankkia saman tien Euroopan suurimmalta valmistajalta, British Northrop Loom –yhtiöltä. Yrityksen tehtaat sijaitsivat Englannin Blackburnissä, teollisen vallankumouksen synnyinmailla. Yksi näistä sadoista Forssaan tuoduista Northrop-kutomakoneista on nykyisin tallennettu Forssan museoon. 

Museon vuodelta 1951 peräisin olevan Northrop-koneen alkuperäinen olemus on hyvin säilynyt. Katse saattaa helposti keskittyä koneen laidassa olevaan erikoiseen sylinteriin, joka onkin erällä tapaa laitteen sydän. Kyseessä on kudepuolakehikko eli patteri, jonka avulla kone vaihtoi automaattisesti syöstävään eli sukkulaan uuden lankapuolan tyhjän tilalle. Näin kutojan ei enää tarvinnut pysäyttää laitetta puolanvaihdon ajaksi, vaan kone saattoi käydä keskeytyksettä, kunhan patteriin oli aina ladattuna uusia lankapuolia. Kun aiemmin yksi kutoja oli pystynyt hoitamaan yleensä kolmea tai neljää vanhaa kutomakonetta kerralla, nyt yksi työntekijä saattoi pyörittää 12-24 Northrop-konetta samaan aikaan.

Automaattipatterin lisäksi Forssan koneisiin oli lisätty pienempää hienostunutta tekniikkaa, kuten loimilangan katkeamisen havaitsevat loimenvartijat ja kudotun kankaan määrän laskevat mittarit. Kuva: Forssan museo.

Museoitu Northrop-kone on hieno muisto 1950-luvun Forssan tekstiiliteollisuuden nousukaudesta, mutta samalla se kertoo myös vanhemmasta historiasta. Kun kone otettiin käyttöön 1951, kutomakoneiden kehityksessä ei ollut tapahtunut suuria muutoksia moneen vuosikymmeneen. Tästä kertoo se, kuinka koneelle nimensä antanut englantilainen James Henry Northrop (1856-1940) oli keksinyt sukkulan automaattisen latausmekanismin jo 1800-luvun lopulla. Ehkä kuitenkin juuri tämän takia Forssaankin hankittiin kyseiset koneet, sillä niiden yksinkertaisena pysynyt tekniikka oli ajan saatossa osoittautunut luotettavaksi. 

Muuallakin oltiin ilmeisesti samaa mieltä, sillä esimerkiksi Blackburnin tehtailla koneita valmistettiin 1900-luvun puolivälissä noin 500 kappaletta kuukaudessa. Forssan museolla olevan koneen dokumentointia varten olikin runsaasti tietoa saatavilla, sillä koneita on säilynyt monen museon ja innokkaamman keräilijän kokoelmissa. Northrop-koneiden laadusta kertoo se, että moni tallella oleva kappale on vielä aivan toimintakunnossa. Näihin päiviin on säästynyt jopa kokonainen vanha kutomahalli, jossa näkee ja etenkin kuulee, miten menneen ajan automaattikutomot työstivät kangasta: linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=2-KJUhY_cMM 

Northrop-koneet toivat Forssaan myös kansainvälisyyttä. Kuvassa Blackburnin tehtailta Forssaan tullut englantilainen James Kirwin asentaa upouusia kutomakoneita 1950-luvun alussa. Kirwin erottui Forssan katukuvasta ”churchillimäisellä” olemuksellaan, ja kaipasi kaupunkiin erityisesti englantilaista pubia. Yhdyslangan haastattelussa vuodelta 1952 James osasi myös esittää selvällä suomen kielellä mielipiteensä paikallisesta oluesta: ”Auran tumma olut hyvää, ei Loimaan pilsneri.” Kuva: Forssan museo.

Northrop-koneet pysyivät Forssan kutomateollisuuden selkärankana parikymmentä vuotta. Siitä Forssan museon Vaunutallissa majaileva yksinäinen Northrop-kone myös kertoo. Ajan tuoman patinan lisäksi koneen nykyinen ulkomuoto on osoitus myös tehdyn työn määrästä. Koneessa olevien useiden eri valmistajien varaosien perusteella konetta on huollettu runsaasti ja käytetty vielä 1970-luvun alussa, jolloin viimeiset Northrop-koneet saivat väistyä uudempien tieltä. Vuoden 1972 4. numeron Yhdyslangassa eräs vanhempi laitosmies kirjoittaa Forssan viimeisistä T-mallin Northropeista haikean proosallisesti:

Uudet nuoret laitosmiehet nyt raahaavat noita vanhoja ystäviäni konepajan pihamaalle. Vielä jää muutama T-kone louskuttamaan printteetä ja sideharsoa. Käydä rämisevät ympärilleen vilkuillen ja vauhtiaan kiihdyttäen. Ehkä sanovat toisilleen: ”Yritetään pojat – muuten tulee eteen pitkä tie niin kuin kavereille tuolla”. Liian pitkäksi jäänyt suolinahan pää heilahtaa jokirannan suuntaan

Loppu vuoden mittaan Forssan museo julkaisee blogissaan juttusarjaa Vaunutallin koneista ja niiden värikkäisiin tarinoihin tehdystä tutkimusmatkasta. Kirjoittaja on kesän 2019 Forssan museolla tekstiiliteollisuuden koneiden parissa työskennellyt FM Niklas Pietilä.

Seuraavan kerran museon Vaunutallin koneiden äärelle päästään yleisöopastuksella 6.11. klo 14. Lähtö Forssan museolta (Wahreninkatu 12) Opastus on maksuton.