Mistä Forssan punatiili tulee?

Moni tietää, että Forssan Ankkalammi on aikanaan tunnettu Saviläpenä, ja että se on ollut savenottopaikka, josta nostettiin savi kehräämöalueen rakennuksiin 1800-luvun puolessavälissä. Mutta Forssa on täynnä historiallisia punatiilirakennuksia. Mistä Forssan tiili tuli ja millaisen polun se kulki ennen päätymistään makasiinin, tehdashallin tai kirkon seinään? 

Tiilen valmistamista määrittävät sen muutamat perusominaisuudet. Ensinnäkin tiilen raaka-aine, savi ja valmistuksen vaatimat polttopuut ovat pääsääntöisesti helposti saatavilla läpi Suomen. Koska tiili on suhteellisen raskasta ja edullista, sen kuljettaminen pitkiä matkoja ei ole kovinkaan kannattavaa. Tämän tähden tiilenvalmistus tehtiin usein lähellä paikkoja, missä sitä myös tarvittiin. Tämän lisäksi tiilen kysyntä vaihteli suuresti: huomattava rakennusprojekti vaatii tuhansia tiiliä, mutta sen valmistuttua kysyntä on matalaa. Tuotantokapasiteettia saatettiin lisätä tai vähentää tarpeen mukaan suhteellisen helposti, tai tiilitehdasta pitää kylmillään hiljaisina aikoina. 1930-luvulla tuhat tiiltä maksoi noin 300 markkaa, mutta hinta saattoi kolminkertaistua aikoina, jolloin rakennettiin paljon.

Nämä tekijät määrittävät suomalaista tiiliteollisuutta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vahvasti. Forssassa ja Tammelassa sijaitsi useita tiilitehtaita, joita perustettiin vastaamaan kasvaneeseen kysyntään. Ne olivat suhteellisen pieniä tehtaita. Teksti ei ole täydellinen kartoitus Tammelan tiilitehtaista, mutta se pyrkii esittelemään teollisuudenalaa. Forssan alueen tärkeimmät tiilitehtaat olivat Forssa-yhtiön tiilitehdas (eli tiiliruukki) ja Viksbergin kartanon tiilitehdas.

Tiilen tekoa käsivoimin 1920-luvulla. Kuva Esko Aaltonen, Forssan Museo.

”Ruukmaakarit” eli savenvalajat olivat eri ammattikunta kuin muurarit. Vaikka kummatkin työstivät savea, he lähestyivät materiaalia täysin eri näkökulmista. Astioiden valaminen vaati laadukkaampaa savea ja suurempaa taitoa, ja hyvä savenvalaja saattoi myydä tuotteitaan monen pitäjän alueella. He eivät tiilistä juuri perustaneet, tiilihän ei ole erityisen suurta taitoa vaativa tuote. Sen sijaan tiilien tekemisen yleensä organisoi muurarimestari tai tiilenlyöjä, joka hallitsi seinien, piippujen ja uunien muuraamisen lisäksi tiilenteon. Monet muurarit, jotka tekivät Forssa-yhtiön rakennuksia, tulivat muualta, mm. Jokioisten pitäjänmuurari Kustaa Artig, Manuel Eklund ja Emanuel Sundberg.

Esko Aaltonen kertoo perimätietoa liittyen Forssa-yhtiön varhaisimpaan tiilitehtaaseen. Se sijaitsi Saviläven (nyk. Ankkalammi) lähettyvillä Koskisillan kohdilla. Aivan aluksi Axel Wahren lainasi saviraanan Talsolan Munkinaisten talosta ja härkäparin Paavolasta. Saviraana tai savikraana oli laite, jolla sekoitettiin härkävoimin savi, vesi ja hiekka muotteihin laitettavaksi massaksi. Se oli 1840-luvun Tammelassa uusi laite, ja perinteinen tekniikka oli sotkea massa jaloin. Tiilenlyönti aloitettiin syksyllä 1845 ja ensimmäinen rakennus niistä tehtiin oli uusi mylly. Sen jälkeen rakennettiin mm. kehräämö ja puuvillamakasiini. Tiilitehdas siirrettiin jo Wahrenin aikana Sortohakaan. Aaltonen kertoo Talsolan Syrjälän torpan isännän muistelleen, että Wahren oli ollut itsepäinen tiilien tekemisen suhteen. Hän oli halunnut tehdä itse ensimmäiset erän, mutta ei uskonut, että saveen pitäisi lisätä vettä ja hiekkaa. Vasta pieleen menneen erän jälkeen hän uskoi, että niin tuli toimia. Vuonna 1858 Wahren tilasi Ruotsista modernin putkitiilikoneen.

Forssan tiilitehdas vuonna 1970. 

Kuva Auvo Hirsjärvi, Forssan Museo. 

Varsinaiseen Forssa-yhtiön tiilitehtaaseen liittyy epäselvyys. Ilppo Aaltonen kertoo, että Liisi ja Jalo Elers suunnittelivat ”Sortohan tiilitehtaan”, joka valmistui vuonna 1914. Rakennus purettiin 1970-luvulla. Kyösti Kaukovalta puolestaan kertoo, että Forssa-yhtiön vanhan tiilitehdas uusittiin vuonna 1909, ja sitä olisi ollut suunnittelemassa kööpenhaminalainen arkkitehtuuritoimisto F. L. Smidth & Co. Tämä tiilitehdas kuitenkin tuhoutui tulipalossa 1.10.1925. Palo huomattiin klo 11 illasta, ja sitä oli sammuttamassa tehtaan palokunta, Forssan vapaapalokunta ja kauppalan vakinainen palokunta. Rakennus tuhoutui täysin, mutta ympäröivät talot saatiin pelastettua. Tulipalon syy ei selvinnyt. Se jälleenrakennettiin ja jatkoi toimintaansa. Todennäköisesti kyse on samasta tehtaasta, ja vuosiluvuissa on yksinkertaisesti tapahtunut jokin virhe. On mahdollista, että suunnittelu aloitettiin 1909 mutta rakennus valmistui vasta 1914. Sen kaltainen viivästyminen ei olisi ennenkuulumatonta.

Forssan tiilitehdas joka tapauksessa sijaitsi Valtatie 10:n ja Loimijoen välisellä alueella nykyisen Sortohaan jätevedenpuhdistamon lähellä. Vanhojen kuvauksien mukaan Vieremästä päin tuleva matkalainen kulkee ensin tiilitehtaan ohi ennen kuin pääsee Forssaan. Lähistöllä oleva Tiilenlyöjänkatu on jäänyt kaupungin nimistöön. Forssasta löytyy vielä 1940 itsenäinen yritys nimeltään Forssan Tiili Oy, joka on ilmeisesti sama tehdas.

Suuri osa Forssan kirkon tiilistä on tehty tässä Sortohaan tiilitehtaassa. Yksi syy kirkon rakentamisen viivästymiseen oli pula tarpeeksi korkealaatuisesta tiilestä. Ilmeisesti Forssa-yhtiön tiilitehdas ei kyennyt tuottamaan tarvittavia määriä, mutta muualta tuotu tiili ei myöskään kelvannut kirkon julkisivuun.

Forssan tiilitehtaan työväkeä vuonna 1914. Kuva Forssan Museo. 

Viksbergin kartanolla oli oma tiilitehtaansa. Se sijaitsi Lunttilassa Hakalan tilalla ns. Palmunmäellä, noin 4 km Tammelan suuntaan Forssan tehtaasta. Sen tiilistä rakennettiin Viksbergin kutomo, sen jälleenrakennus tulipalon jäljiltä, kutomon piippu ja kartanon talousrakennukset, mutta niitä myös myytiin kauemmaksi. Tiilitehtaassa oli neljä ”raanaa” eli puristuslinjaa, mistä savea tuli läpi. Niitä pyöritettiin härkävoimin, joita ohjasivat pikkupojat. Kuivausmakasiineja oli parhaimmillaan neljä. Mestariksi muistettiin 1800-luvun loppupuolella Tiili-Aaro, kookas mies. Tiiliruukki lopetti toimintansa 1900-luvun alussa. Savenottokuopista on muodostunut lampia.

Saaren kartanon yhteydessä toimi Kankaisten tiilitehdas, jonka omisti vapaaherra Victor Eugen de la Chapelle. Mustialassa Kaukjärven rannassa sijaitsi Mustialan emätalon tiilitehdas, missä tehtiin sekä muuritiiltä että salaojaputkea. Tehdasta myös vuokrattiin tilallisten käyttöön. Mustialan kruununtila toimitti tiiliä mm. Hämeenlinnaan jo 1500-luvulla. Myös Jokioisten kartanolla oli oma tiilitehtaansa, mutta tiettävästi sen tiiltä ei käytetty kovinkaan paljoa Forssassa. Vuonna 1921 sen konehuoneesta paljastui myös viinatehdas.

Talonpoikaista tiilenpolttoa Tammelan Hykkilässä vuonna 1929. 

Kuva Esko Aaltonen, Forssan Museo.

Tammelassa oli vuonna 1930 Juho Lassalan tiilitehdas ja Kalle Norrin Kaukjärven tiilitehdas.  Vuonna 1938 sama tehdas mainostaa nimellä Mäki-Nikkilän ja Yli-Joudon tiilitehdas. Se sijaitsi samalla paikalla kuin myöhempi Kohon mailatehdas. Ne valmistivat muuraustiiliä. Teurolla oli tiilitehdas, joka sijaitsi Pehkijärven rannalla myöhemmän Tiilivalkaman asuntotilan paikalla. Kydössa Tammelassa sijaitsi vuoden 1914–1916 Kauppa- ja teollisuuskalenterin mukaan Oskar Silvon tiilitehdas. Kydössä sijaitsi myös Juhalan tilan maalla ollut savenottopaikka, mistä Forssan savenvalajat hakivat parempilaatuisen saven.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että kaikilla Tammelan ja Forssan seudun kartanoilla oli oma tiilitehtaansa, kuten oli myös Forssa-yhtiöllä. Vaikuttaa ajalle tyypilliseltä, että tällaisilla suurilla taloudellisilla yksiköillä oli oma tiilentuotanto, sillä tiiltä tarvittiin paljon ja sen tuotanto oli suhteellisen helppoa aloittaa. Tämän lisäksi alueella kuitenkin oli useita pienempiä talollisten omistamia tiilitehtaita, joskin ero talon omaan tiilentuotantoon ja varsinaiseen tiilitehtaaseen on liukuva. Isot talot vaikuttivat tehneen usein itse omat tiilensä tarpeen mukaan, eikä siitä ollut montaa askelta varsinaiseksi tiilitehtaaksi.

Kirjoittanut Santtu Yli-Tokko

Lähteet:

Aaltonen, Esko, Vanhan ajan Forssaa ja sen väkeä osa 1. Lounais-Hämeen Museo- ja Kotiseutuyhdistys, Forssa 1947.

Aaltonen, Ilppo, Liisi ja Jalo Elersin suunnittelema Sortohaan tiilitehdas, julkaisussa Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja 85. Forssa 2016.

Kaukovalta, Kyösti, Forssan puuvillatehtaan historia. Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna 1934.

Viljanen, Esko, Forssan savenvalajat, julkaisussa Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XXXI. Forssa 1950.

Viljanen, Esko, Muonamiesten elämää Viksbergin kartanossa ja sen ulkotiloilla vuosisadan vaihteessa, julkaisussa Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja XXXI. Forssa 1950.

Forssan Lehti 21.10.1921, 27.4.1923 ja 1.8.1938.

Turun Sanomat 3.10.1925.

Sininen kirja: Suomen talouselämän hakemisto, 1937.

Arkeologiska fynd från Wiksbergs herrgårdsmiljö i Forssa

Wiksbergs herrgårdsmiljö är idag en charmigt förvildad stadspark, fylld med ädla planterade lövträd, buskar och övervuxna småstigar. Här och där skymtar dock spår av den gamla bebyggelsen fram i buskaget, i form av stenfötter, tegel och bruksföremål. Wiksbergs herrgårdsmiljö utgör ett historiskt mångsidigt område. Det nämndes första gången i landsböcker från år 1539, då marken hörde till Jaakkolas rusthåll i Haudankorva by. Den närbelägna tidigmetalltida boplatsen på Salmistonmäki vittnar dock om att mänskor rört sig på området betydligt tidigare. Enligt den muntliga historien kan själva herrgården ha byggts på 1600-talet. 

Grunderna till Wiksbergs parkmiljö lades troligen i början av 1800-talet. Parken utvecklades senare till en ståtlig landskapspark av Axel Wahren på 1850-talet, då Wiksberg införlivades i Forssas tidigindustriella miljö. Åt nordväst, vid åstranden, anlades Wiksbergs väveri, och österut, på Haudankorva bys gamla marker, byggdes ett destilleri. Efter att destilleriet brunnit ned byggdes ett ölbryggeri på dess plats år 1857. Liksom i äldre tider förblev herrgårdsområdet ett viktigt område för jordbruk och boskapsskötsel, men dess utveckling till ett industriellt centrum innebar att allt fler arbetare behövdes. Både arbetare och herrgårdsfolket hade behov av nya tjänster och produkter, och herrgårdsmiljön kom så småningom att fyllas med stall, bostäder, bagerier, verkstäder osv., vars spår ännu idag kan hittas i marken.

Totalt samlade vi in och dokumenterade 1488 fynd från Wiksberg, samt en stor mängd tegel som bara tillvaratogs ett sampel av. Taktegel utgjorde det vanligaste fyndet på Wiksberg, följt av järnspik och glassplitter. Eftersom vissa tegel bevarat sina stämplar vet vi att de är tillverkade av Kuppis Leraktiebolag i Åbo. Teglen är från 1921 - 1965, och berättar med andra ord om sentida takreparationer gjorda på herrgården och intilliggande byggnader. Att byggnaderna reparerats och modifierats flera gånger om under århundradena syns även i spikarna som en gång hållit ihop träbjälkarna. Från samma byggnad hittades nämligen både rejäla handgjorda spikar, och nyare fabriksproducerade spikar. 

Det som kännetecknar fyndmaterialet från Wiksberg, och vittnar om olyckan som kom att bli herrgårdens slutliga öde, är att en mycket stor del av fynden bär spår av eld. Herrgården brann nämligen år 1978. Tegelstenarna är brunbrända, glasfönster och -föremål har spruckit för att sedan smälta till oregelbundna klumpar, och de upphettade metallföremålen har samlat omkring sig kakor av bränd lera, glas och annat material. Bränt byggnadsmaterial påträffades i synnerhet invid herrgårdsbyggnadens vägglinjer (grävområde 1, 2 och 5), dit de kan ha sopats undan då området röjdes efter branden.

Ett utdrag av fynden från Wiksbergs herrgårdsmiljö. Bland annat taktegel, spik, keramik, glas, plast samt en tand. Bild: Aada Lehtinen

Det var möjligt att urskilja skillnader i fyndmaterialet mellan olika grävområden, vilket berättar att olika byggnader använts i olika syften, och under olika tider. Bland annat syntes det tydligt att herrgårdens rum använts för olika ändamål. Grävområde 4, som låg centralt inom herrgården någon meter från den östra väggen, träffade högst antagligen inom herrgårdens badrum. Här hittades nämligen en mängd tjocka porslin skärvor, vita kakel och delar av metallrör. Omedelbart öster om detta, intill herrgårdens östra vägglinje (grävområde 5), påträffades massvis med järn från både verktyg och byggnadsmaterial, samt koppar som använts för elektronik.

På gårdsmarken söder om herrgården (grävområde 3) hittades en hel del skärvor av fina glasföremål och keramik. Det rörde sig om bl.a. rödgodskrukor, assietter av fajans och porslin, en möjlig karaff av grönt glas, lampskärmar, samt keramiska eluttag. Då föremål gått sönder har man antagligen sopat ihop skärvorna och kastat ut dem på gården - ett allmänt sätt att hantera sitt skräp på förr i tiden. Fina, dekorerade kärl hittades också inom den stora ladugården placerad i parkens norra kant (grävområde 6). Här hittades även betydligt mer robusta, färgade ölflaskor. Måhända från Wiksbergs eget bryggeri?

Funktionen för en större byggnad (grävområde 9) belägen i den sydvästra kanten av herrgårdsmiljön förblev oklar, men här skilde sig byggnadsmaterialet klart från resten av området. Här hittades långa och breda tegelstenar med stämpeln Clayton Patent. Dessa har antagligen införskaffats så långt bort ifrån som Storbritannien. Här hittades även en stor mängd fina ugnskakel, vars yttre ytor var täckta i en spräcklig brunröd glasyr. Det blev stopp för grävandet då spaden stötte emot ett lager av hårt murbruk, vilket kan ha utgjort bottnen på ugnen.

Lusthuset (grävområde 7), som byggdes på 1870-talet, utmärkte sig bland fyndmaterialet genom att det här hittades en urtavla från ett armbandsur, möjligen bestående av en koppar- eller nickellegering. Det är lätt att se framför sig hur en klocka kan ha försvunnit då herremännen och damerna firat kväll i lusthuset, kanske med ett par glas. Herrfolket har förstås behövt mat också. Ben var däremot förhållandevis sällsynta på Wiksberg, vilket långt förklaras av att de har förmultnat i siltjorden. 15 stycken ben påträffades ändå, och enligt en första fältanalys rörde det sig om både boskapsdjur, och vilda djur som kan ha jagats eller hamnat där naturligt. Till de vilda djuren hörde bl.a. möjligen en hares korsben, och till de tama djuren hörde tänder från troligen gris och revben från stora däggdjur. Ett särskilt intressant exempel var ett överarmsben, möjligen från en gris, där skärmärken syntes vid bägge leder. Det sistnämnda benet kommer alltså från slaktrester.

Bild: Tuuli Ravantti

Av särskilt intresse på arkeologiska utgrävningar är såklart alltid mynten. Inte bara är de intressanta fynd i sig, utan med hjälp av dem är det ofta också möjligt att få förhållandevis noggranna dateringar för kulturlager. Under projektet på Wiksberg hittades två kopparymynt. Det ena är ett fem-pennis mynt, som präglats mellan 1918 och 1940, och det andra är en mark, som präglats mellan 1928 och 1951. Bägge mynten hittades inom herrgårdsbyggnaden: 5-pennis myntet hittades på ca 10 cm djup intill herrgårdens östra vägg, och 1-marks myntet hittades på 15 - 20 centimeters djup vid herrgårdens östra hörn, av en elev från Forssan Yhteislyseo som hjälpte till på utgrävningen.

Bild: Tuuli Ravantti

Skribent:

Samuel Reinikainen
Mullankaivajat
Forssan Museo

Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

Wiksbergin kartanon päärakennus olisi perimätiedon mukaan ollut olemassa jo 1600-luvulla. Axel Wilhelm Wahren hankki sen omistukseensa vuonna 1852 ja myös sen ulkotilana toimineen Kojon kartanon, ja alkoi hyödyntämään laajoja tiluksia maanviljelyn kehittämiseen. Wiksbergin päärakennusta oli juuri silloin korjattu, mutta siitä huolimatta sitä remontoitiin vuonna 1859 Chiewitzin suunnitelmien mukaisesti. Axel Wahrenin kuoltua kartanossa asui hänen tyttärensä Sidonia Ståhlström ja hänen poikansa vuoteen 1907 asti. Päärakennuksen lisäksi kartanoon kuului useita muita rakennuksia kuten navetta ja talli. Tontilla oli myös kuuluisa englantilaistyylinen maisemapuutarha.

Pahasti rapistunut päärakennus tuhoutui tulipalossa syksyllä 1978. Kartanon rakennuksista jäljelle on jäänyt palaneen ja pahoin vahingoittuneen meijerin rauniot, joita koitetaan talkoovoimin pelastaa.

Wiksbergin kartanon vanhaa talousrakennusta kunnostetaan talkoovoimin:
Blogiin täältä ja Facebook-sivuille täältä

Wiksbergin kartanon sali. Kuva: Forssan museon kuvakokoelma

Wiksbergin kartano on suuri osa Forssan historiaa ja on hyvin harmillista huomata, miten se on päässyt nykyiseen tilaansa. On kuitenkin hienoa ja helpottavaa nähdä, kuinka talkootyöllä yritetään kunnostaa jäljelle jäänyttä rakennusta ja säilyttää näin Forssan historiaa. Kartanon meijerin ympäristö on nykyään metsittynyttä aluetta. Mullankaivajat-kurssilla tutkitaan sen lähimaastoa ja tutustutaan paremmin kartanoiden historiaan.

Toisena esimerkkinä Forssan lähiseudulla sijaitsee myös Jokioisten kartano, joka perustettiin jo vuonna 1562. Kartanon aikana mm. von Willebrandin ansiosta Jokioisista kehittyi tärkeä teollisuuspaikkakunta, ja Karl Fazer kasvatti kartanon tilalla fasaaneja. Fazer kuitenkin kuoli Jokioisten kartanolla sydäninfarktiin 9. lokakuuta vuonna 1932.

Lisää Jokioisten kartanon tarinasta täältä.

Kirjoittajat:

Julia ja Anni, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

Salmistonmäki sijaitsee Loimijoen etelärannalla joen ja soistuneen Loimalammen välissä. Alueelta löydettiin jälkiä varhaismetallikautisesta asutuksesta vuonna 2005 Museoviraston järjestämän Arkeologiset kulttuuriperinnön täydentävät selvitykset Hämeessä -hankkeen aikana. Löydöt teki Petro Pesonen. Alue on luonnonsuojelualue, jolla sijaitsee lintutorni.

Mallinnus Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta. Opastaulusta Salmistonmäen juurella. Kuva: Hämeen Liitto/Museovirasto.

Alueelta oli aiemmin löydetty 1800-luvulla keihäänkärki Luntillan Hakalan läheisyydestä. Heikel teki alueella löydön jälkeen tarkastuksen, mutta ei löytänyt muinaisjäännöksiä. Vuonna 1994 Hakalan tilan alueita tarkistettiin jälleen ilman löytöjä.

Koekuoppia tehdessä löytyi Salmistonmäen lounaisrinteeltä kaksi muutamankymmenen metrin päässä toisistaan olevaa asuinpaikkaa. Toinen löytyi metsämaastosta ja toinen vanhalta niityltä tai pellolta. Alueelta ei löydetty kuitenkaan suurempia merkkejä suuremmasta kylästä, vaan alueella olevat asuinalueet ovat yksittäisiä asuinsijoja. Alueelta yritettiin löytää myös merkkejä rautakautisesta asutuksesta, mutta ainoastaan viitteitä varhaismetallikautisesta asuinpaikasta löydettiin.

Vuonna 2005 inventoinnin yhteydessä Pesonen löysi luoteiselta asuinpaikalta saviastioita, palanutta savea, kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta yhteensä yhdeksän kappaletta. Kaakkoiselta asuinpaikalta hän löysi kvartsikaapimen ja kvartsi-iskoksia. Vuotta myöhemmin 1.6.2006 Pesosen koekuopan paikalle tehtiin uusi kaivauskuoppa osana Forssan yhteislyseon arkeologian kurssia. Kaivausten yhteydessä löydettiin saviastianpaloja, palanutta ja palamatonta luuta, pii- ja kvartsi-iskoksia, palanutta savea ja määrittelemätöntä ainetta. Jo humuskerroksen kaivausten perusteella voitiin päätellä, että alueella on sijainnut esihistoriallista asutusta. Kaivaukset lopetettiin humuksen ja hiesun jälkeen mahdollisen kulttuurikerroksen rajaan yhden päivän kaivamisen jälkeen ja sen aikana löydettiin 326 löytöä. Kaivauksien oletettiin jatkuvan vuonna 2008 uuden Forssan Yhteislyseon arkeologian kurssin aikana, mutta niin ei vaikuttanut tapahtuneen.

Lisätietoja Salmistonmäen alueesta ja tutkimuksista voi katsoa täältä.

Kirjoittaja:

Miika, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

Kun oli paljon nuorempi ajattelin, että arkeologit olivat niitä maailman jännittävämpiä ihmisiä, jotka löysivät dinosaurusten luita maasta. Mutta eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, mitä se todellisuudessa on. Vielä peruskoulussakin ajattelin, että maan alta löytyy pullonkorkkeja, muovinpalasia ja kivikautista esineistöä sekä tietysti myös niitä mammutin ja dinosaurusten luita.

No nyt kun itse pääsin sinne arkeologiselle kaivaukselle työskentelemään, kyllä todellisuus äkkiä avartui. Ensinnäkin luulin, että maata hipsutellaan harjoilla tai kevyesti “kuokalla” vain muutama milli kerrallaan. En uskonutkaan, että maan poistamiseen sai tosissaan käyttää voimaa eikä tarvinnutkaan työskennellä niinkään varovaisesti. Luulin myös, että löydöt olisivat olleet erilaisia. En ajatellut kuinka paljon palaneesta talosta jää jäänteitä, kun niitä ei ole siivottu pois niin kuin voisi olettaa. Uskoin, että löytäisimme kaiken kaikkiaan vähemmän ja että löydöt olisivat enemmän tavaraa, jota olisi voinut tippua vaikka taskusta. Mutta todellisuudessa löytöpussit täyttyivät tiilestä, tiilestä ja tiilestä. Myöskin työn dokumentoinnin tarkkuus yllätti. Ajattelin että maata vaan kaivellaan ja kirjataan, kuinka syvältä löydös on, mutta en osannut ajatella, että aina 5 cm jälkeen kuvataan ja piirretään tasot.

Isoin ahaa-elämys kenttätöiden aikana oli se, että mikä tahansa on mielenkiintoisempaa löytää maan alta kuin päältä. Sama pätee kaikkeen, mitä maan alta löytää. Usein se minkä kadulta potkaisisit tien sivuun tai hyvän tavan mukaan kuuluisi laittaa roskiin, on maan alle joutuessaan ja siellä hautautuessa, muutaman kymmenen vuoden päästä jollekin jo uskomaton löytö.

Kirjoittaja:

Vilma, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Arkeologin kenttävarustus.
Kuva: Vilma Kankare.

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä. 

Forssan Mullankaivajat: opiskelijoiden puheenvuoro

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä. Aloitusvuorossa ovat Elli ja Juuso. Tervetuloa Mullankaivajien matkaan!

Minun Mullankaivajani

Viime vuoden lopussa, kun kävimme tulevan lukiovuoden kurssien esivalinnoissa, kerrottiin meille ensimmäisen kerran Forssan Mullankaivajat -arkeologiakurssista. Kavereiden kanssa vähän naureskeltiin, että ”Hehe, pitäiskö mennä”, mutta aika pian vitsailu vaihtui siihen, että ihan oikeasti oltiin lähdössä valinnaiselle historian kurssille porukalla, josta kukaan ei lukiossa aikonut sen kummemmin historiaa lukea. Ideana oli, että saadaan iltapäiville vähän kevyempi kurssi, jonka myötä pääsee myös ulkoilemaan ja kokeilemaan uutta mukavaa tekemistä.

Wiksbergin kartanon alue oli itselleni lähes kokonaan tuntematon ja uusi, enkä ikinä ollut edes käynyt siellä. Siksi oli tosi mielenkiintoista lähteä tutustumaan sen historiaan paremmin. Moni asia yllätti – ensimmäisenä se, että alue ei kummasti näyttänytkään enää samalta, kuin vanhoissa valokuvissa mitä meille näytettiin. Itselleni tuli myös yllätyksenä se, kuinka paljon ja kuinka nopeasti maassa tuli vastaan löytöjä. Tietenkään läheskään kaikki löydöt eivät olleet yksinään merkittäviä, suurimman osan ollessa vain tulipalon jäljiltä jääneitä rakennusmateriaaleja, kuten tiilen palasia ja nauloja. Toisaalta se ei itseäni haitannut, sillä mielestäni kaivauksilla työskentely itsessään ja se, että maassa oikeasti oli paljon löydettävää oli sellaisenaankin jo mahtavaa. Ja kyllä kaivauksilta löytyi myös todella mielenkiintoisia löytöjä (joiden löytyessä sitten tuuletettiinkin ihan kunnolla), kuten kolikko ja toisiinsa sopivia keramiikan palasia.

Retkipäivä Kuusiston Piispanlinnalle.
Kuva: Tuuli Ravantti

Kurssin päättivät päiväretki Kuusiston Piispanlinnalle, sekä huikea viimeisen tunnin kisailu. Sain uuden kokemuksen, ja vaikken arkeologiasta vieläkään paljoa osaisi, niin ainakin tykkään kaivaa ja muistan varmaan unissanikin milloin Wiksbergin kartano paloi – 1978. Sain myös upean visiitin Forssan lehdessä sekä radiossa, ja meninkin sitten möläyttämään jotain siihen suuntaan että ”lähdin kurssille vähän niin kuin vitsillä”. Jokainen voi arvata mikä osa haastattelustani päätyi loppujen lopuksi lehteen :D. Päälimmäisenä kurssista jäi kuitenkin mieleen hyvä porukka, jolla saatiin jutut tehtyä, mutta oli myös todella hauskaa oli keli ja takana ollut päivä sitten millainen tahansa.

Kirjoittaja:
Elli, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Ennakko-odotuksia ja pohdintaa Mullankaivajat-kurssista

Minua on aina kiinnostanut historia ja olen ollut kiinnostunut varsinkin sotahistoriasta. Katson aina välillä televisiosta erilaisia dokumentteja esimerkiksi ensimmäisestä- tai toisesta maailmansodasta. Olen myös aina ollut hyvä historiassa ja saanut hyviä arvosanoja koulussa. Se on myös ollut aina yksi lempiaineistani koulussa.

Arkeologiasta minulla ei ollut paljoakaan kokemusta ennen tätä kurssia. Olen kyllä katsonut erilaisia dokumentteja arkeologiaan liittyen telkkarista ja ne ovat vaikuttaneet mielenkiintoisilta, varsinkin ne dokumentit jotka kertovat muinaisen Egyptin löydöistä. Ennakko-odotukseni kurssia suhteen olivat odottovaiset. Kun kurssi alkoi, ajattelin että kurssilla käsiteltäisiin Egyptin historiaan ja sen arkeologisiin esineisiin koskevia asioita, mutta siellä käsiteltiinkin Forssan historiaa ja sen alueelta löytyneitä esineitä. Odotin myös, että kurssilla olisi tehty enemmän paritöitä, mutta se oli vain hyvä ettei tehty, koska en tykkää yhtään ryhmätöistä.

Kenttätöissä oli mielestäni mukavaa ja siellä pääsi kokeilemaan sellaisia asioita mitä muuten ei pääsisi kokeilemaan. Ajattelin ennen kurssin alkua, että olisimme kaivaneet lapioilla kenttätöissä, mutta siellä käytettiin pieniä raaputusvälineitä. Pääsin harmillisesti osallistumaan kenttätöihin vain kerran, vaikka olisin halunnut olla mukana useammin. Kurssista jäi parhaiten mieleen kenttätyöt ja se, mitä sieltä löysin kaivauspäivänä. Tutkimuskohteesta jäi mieleen sieltä löydetyt tiilen palaset ja muut esinelöydöt.

Kirjoittaja:
Juuso, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Löydöt putkahtivat esiin heti pintamaan alta kartanorakennuksen lounaiskulmassa.
Kuva: Elli Wessman.

Forssan Mullankaivajat: Uusia elämyksiä ja paikallishistoriaa

Ryhmä Forssan yhteislyseon opiskelijoita lähti tänä syksynä Forssan museon Mullankaivajat -arkeologiahankkeen kyydissä matkalle Wiksbergin kartanon tarinaan. Valinnaisena arkeologian kurssina toteutettu hanke johdatteli tieteellisen työtavan, arkeologisen tutkimuksen ja oman kotiseudun menneisyyden saloihin.

Mullankaivajat kenttätöissä Wksbergin kartanon päärakennuksella. Kuva: Forssan museo.

Kurssin alussa haettiin vastauksia siihen, mitä arkeologia on ja miten arkeologit muodostavat tulkintoja menneestä maailmasta. Kenttätöissä opiskelijat iskivät kätensä multaan ja osallistuivat Wiksbergin kartanon päärakennuksen paikalla tehtyihin arkeologisiin kaivauksiin. Päämääränä oli selvittää, mitä vuonna 1978 palaneesta rakennuksesta on säilynyt maan uumenissa ja mitä tutkimusten myötä paljastuvat löydöt voivat meille kertoa. Löytöjä saatiinkin satamäärin ja jälkitöiden aikana opiskelijat osallistuivat itse tekemiensä löytöjen luettelointiin ja analysointiin.

Kurssin päätteeksi pyysimme oppilaita kirjoittamaan Mullankaivajien teemaan sopivat blogitekstit. Aiheiksi valikoitui kaikkea seudun paikallishistoriasta pohjoisten alueiden arkeologiaan ja projektin aikana syntyneisiin ahaa-elämyksiin.

Forssan Mullankaivajien kirjoitukset julkaistaan syksyn kuluessa Vorssammuseo 3.0 -blogissa. Aluksi Elli, Juuso ja Vilma kertovat omista odotuksistaan ja oivalluksistaan kurssiin ja arkeologiseen työskentelyyn liittyen. Tämän jälkeen seuraa taustoitusta Lounais-Hämeen esihistoriaan ja historiaan: Miika on kirjoitti Forssan Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta ja Eetu, Julia ja Anni perehtyivät Wiksbergin ja Jokioisten kartanoiden menneisyyteen. Joonas otti selvää Alex Wahrenin elämästä. Aada puolestaan innostui analysoimaan syksyn kenttätöiden yhteydessä löytynyttä lasi- ja keramiikkaesineistöä. Lopuksi Sulon saamelaisten seitoja käsittelevä teksti toimii hyvänä esimerkkinä siitä, mitä kaikkea arkeologian keinoin voidaan tutkia.

Ensimmäinen kirjoitus julkaistaan Vorssammuseo 3.0 -blogissa jo tulevana maanantaina 26.10.

Innokas työporukka kaivaa ja dokumentoi koekuoppaa Wiksbergin kartanolla.
Piirustuksen on tehnyt Forssan Mullankaivajiin osallistunut Anni Eskelinen.

Mullankaivajat on Suomen Kulttuurirahaston hanke, jossa tutustutaan arkeologisen tutkimuksen kautta tieteelliseen työskentelyyn ja oman kotiseudun menneisyyteen.


Kirjoittajat:
Samuel Reinikainen & Tuuli Ravantti
Mullankaivajat, Forssan Museo

16-vuotiaana Platiin

Forssassa 27.10.2016 Sinikka Lehtelän haastattelun perusteella:

Sinikka kehruukoneen äärellä.

- Froteesäkkejä hain Ajoneuvoon ja Terveyskeskuksen vuodeosastolle, Sinikka kertoo. Niistä tehtiin siivouspyyhkeitä, kylvettäjä saumasi ne. Ne oli edullisia ja hyviä käytössä. Froteesäkkejä sai hakee, kun tilasi likoilta (tehtaanmyymälästä).
- Ei froteesäkit mitään harvinaisia ollut, Sinikka kertoo, kun kysyn miten froteesäkkejä sai.
- Froteesta äiti ompeli pyyhkeitä ja tytär Riitta ompeli kylpytakit mökille.
- Froteesäkkejä sai vielä 20 vuotta sitten, kun jäin eläkkeelle, Sinikka sanoo. Laskemme, että 1990-luvun puoleenväliin.



- Tulin tehtaalle töihin 15-vuotiaana, jatkaa Sinikka (s. 1936), olin tehtaalla jo kun kävin rippikoulun. Kun tuli töihin, sai kangaskortteja. Ensiksi olin säättilikkana Kehräämön toisessa kerroksessa. 16-vuotiaana siirryin Platiin, (uuteen osaan, kolmanteen kerrokseen) kehräämään. Hoidin puoltatoista konetta, kolmea sivua, koneet oli sillai peräjälkeen.

Platin henkilökuntaa 1950-luvun alussa. Kuvat Sinikka Lehtelän kokoelmista.

- Tehtaanmyymälä oli sillon torilla, semmonen kivitalo. Muistan kun heti sodan jälkeen jonotettiin äidin kanssa, jono oli pitkä, ei meinannu lapsena jaksaa jonottaa, montaa tuntia pysyä paikallaan.
- Sodan jälkeen jonotettiin kankaita, ei vielä sirosäkkiä, jokainen joka jonotti sai kankaan, sen takia lapsetkin oli mukana, että saatiin enemmän, kun ei mitään mistään siihen aikaan saanu.
- Sirosäkkejä on meillä kotona ollut paljon. Sirosäkki oli tarpeellinen.

Tehtaanmyymälä torilla. Kuva Iris Toivolan leikekirjasta. 

Itse Sinikka ei ole ommellut, mutta äiti ompeli paljon tyynyliinoja ja pussilakanoita.
- Niitä olen repinyt jo matonkuteiksi, Sinikka sanoo. Katson mökiltä seuraavan kerran kun käyn. Tuon sirosäkillisen malliksi.
- Tyttärentytär Sara teki Helsingissä koulussa rykkityykistä hienon takin.
Pyydän Sinikkaa kysymään, olisiko takki vielä tallella.



Kiitos Sinikalle muistelun jakamisesta!

Puuvillapäiväkirjat-näyttely nyt Näyttelytila Vinkkelissä, 

kirjaston toisessa kerroksessa, 

jossa esillä sirosäkkitekstiilejä ja sirosäkkimuistoja. 

Elämä on kuin tilkkutäkki

Forssassa 23.9.2016 Marita Vuorenmaan haastattelun perusteella:

Kuva Forssan kansalaisopiston opistolaiskunnan albumista.

Usein ensimmäiset muistot liittyvät siihen, kun mentiin tehtaankauppaan yhdessä äidin kanssa. Niin Maritankin muistoissa. Forssassa melkein joka perheessä tai ainakin perhe- tai tuttavapiirissä joku oli tehtaalla töissä, niin käytössä oli tehtaan henkilökuntakortti, jonka avulla sirosäkin sai haettua. Tehtaankaupan paikan haastateltavat muistavat useasti vaihtuneen; se on sijainnut Puistolinnan päädyssä, Kehräämön puusepänverstaassa, Saunasillan kupeessa vanhassa pesulassa.

Myyntiin kelpaamatonta kangaspalaa ja silppua poltettiin 1970-luvulla Finlaysonin voimalaitoksessa. Sieltä vuonna 1974 pelastettiin yksi säkillinen, koska arveltiin että saaja olisi kovasti iloinen palat saatuaan. Niin kävikin; Säkissä oli kapeita suikaleita, joista Marita ompeli värikkään päiväpeiton. Tavallaan siis sirosäkkiä tämäkin. Peitto on edelleen tallella ja on ollut kovasti käytössä valmistumisensa jälkeen.

Sirosäkin palat ja suikaleet ja erilaiset materiaalit saivat monien mielikuvituksen kukkimaan. Koska materiaalia oli rajattu pala, yhdisteltiin kankaita uusilla tavoilla ja tuotokset olivat uniikkeja ja aikakautensa tekstiili- ja vaatetustaidetta. Rykkityykiä ei välttämättä enää 1970-luvulla tullut säkeistä vastaan tai sitä ollut säkkimateriaalina, vaan säkit olivat lakanakankaasta.

Forssassa oli paljon ompelijoita vielä 1970-luvulla, sillä vaatekauppoja oli vähän ja taloustilanne tiukka. Kaikki, jotka ompelukoneen vain omistivat ompelivat myös itse. Paloista tehtiin palojen pienuuden vuoksi paljon lastenvaatteita, joita ei tähän päivään ole paljoa säästynyt, sillä käyttökulutus on ollut kovaa. Hienommista kankaista tehtyjä ns. juhlavaatteita on säilytetty muistoina. Mustista hienoista paloista on ommeltu naisille juhlapukuja, valkoisista ”polttokankaista” hienoja paitoja, joista saattoi löytyä myös röyhelöitä. Maritan tädillä oli mm. musta hieno ristiäishame. Kun intianpuuvilla tuli tehtaalle 1970-luvulla, Marita teki siitä ihanan keveän kesämekon ja paksummasta puuvillasta ison lierihatun.

Jos säkistä löytyi isompia kappaleita, niistä tehtiin kodin tekstiilejä; verhoja, vuodevaatteita, froteepaloista pyyhkeitä. Näissä oli toisiinsa yhdistetty ehkä vain muutama isompi pala tai yhdestä isosta palasta sai parikin tyynyliinaa. Yleinen sirosäkkipala 1970-luvulla oli sydänkuvioinen Arja Mattilan 1971 suunnittelema Onni-kangas. Se ylitti Finlaysonilla ensimmäisenä kankaana miljoonan painometrin rajan ja sai lempinimen Miljoonasydän. Kuosi oli tuotannossa vuosikausia ja se tuli uustuotantoon 2000-luvulla. Alkuperäisvärityksiä olivat vihreä, punainen, sininen ja ruskea, joita sirosäkistä usein löytyi. Uuden paluun Onni teki punavalkoisena ja harmaa-valkoisena.

Tulee pakostikin tunne, että säkittäjät tiesivät ihmisten tarvitsevan kangasta ihan jokapäivästä elämistä varten ja laittoivat säkkiin palat isoina sen enempää halkomatta. Omana aikakautenaan suurena ihastuksena oli säkistä löytyvä väliverhokangas, joka oli erittäin suosittua ja muodikasta.

Ennen pussilakanan tuloa 1967 käytettiin vuodevaatteina aluslakanaa ja päällilakanasta käännettiin yläosa peiton päälle. Päällilakanoissa oli usein ommeltu itsevirkattu pitsikaitale koristeeksi tai nimikointiosa kääntyi peiton päälle. Tämän pitsiosan forssalaiskodeissa usein korvasi sirosäkistä löytynyt pitkä kaitale painokangasta, usein kukallista, joka nyt värikkäästi kääntyi peiton päälle. Maritan päälilakanassa peiton päälle kääntyvät keltaiset painetut kukat.

Kiitos Maritalle muiston jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja ja sirosäkkivaatteita Näyttelytila Vinkkelissä 24.3.2017 asti. 

Oli kuin joulu

Forssassa 16.9.2016 Iris Toivolan haastattelun perusteella:

- Se oli suuri hetki, kun säkki tuotiin kotiin; istuttiin lattialla ja lajiteltiin kankaita, Iris aloittaa. Säkissä oli pelkästään puuvillakankaita, puuvillakaupungissa kun ollaan, oli semmosiakin säkkejä, missä oli vaan vakosamettia. Joskus samettia oli sen verran isoja paloja, että sai lapsille housut. Vanhemmalle lapselle vielä ompelin vaatteita sirosäkistä. Palat oli 30 senttisiä, joskus joukossa oli 50 senttiäkin leveitä paloja.

- Siihen aikaan tärkeintä oli saada lapsille vaatteita. Kaikki oli käytännöllistä ja tehtiin vaan tarpeeseen; tyynyliinoja ja lakanoita. Sirosäkkiä ei luotu puutteeseen, mutta siroista tehtiin puutteen takia.

- Säkissä oli 10 kiloa kangasta, vakosametti painoi enemmän, niin sitä oli säkissä vähemmän kuin muuta kangasta. Froteesäkit oli harvinaisia, oikein harvinaista herkkua.

Sirosäkki oli kaivattu asia, sillä se sisälsi uusia kankaita, kun normaalisti jouduttiin käyttämään ompeluun vanhoja vaatteita, mitä käännettiin ja väännettiin niin kauan kuin voitiin.

- Torstaina oli vieraitten päivä. Pitkä jono. Ihmiset tuli jo neljän, viiden aikaan aamulla jonottamaan. Tehtaalaiset sai säkkejä muutenkin kuin torstaina henkilökuntakorttia vastaan. Korttia lainattiin tutuille, eikä siitä niin tarkkoja oltu, tarpeeseen se tuli.

Tehtaankauppa oli sota-ajan jälkeen torilla. Maalaiset tulivat paikalle jo torstain vastaiseksi yöksi ja vahtivuoroja vaihdettiin, kun toinen välillä nukkui ja toinen jonotti. Mammoja tuotiin reessä valkkaamaan sirosäkkiä, miesväki kävi sillä välin Erkon romutarhassa tai salaa Alkossa.

- Kolmeen säkkiin sai katsoa, sitten piti ottaa tai jättää.

- Kankaissa oli usein tehdassauma, Iris sanoo ja näyttää kankaanpaloja, jotka on yhdistetty toisiinsa paksummalla langalla. - Saumakohta kulki silti hyvin painokoneiden läpi. Nämä saumakohdat kuitenkin leikattiin myytävistä kankaista pois ja laitettiin sirosäkkeihin. Pula-aikana jotkut purkivat tämän langankin talteen.

Tehtaanmyymälä sijaitsi hetken Saunasillan kupeessa.

IRIS

Iris Toivola tuli tehtaalle töihin vuonna 1948. 24 vuotta hän oli työnjohtajana kankaiden tarkastusosastolla ja 17 vuotta Finlaysonin tehtaanmyymälän myymälänhoitajana. Myymälä oli silloin juuri muuttanut Yhtiön saunalle, saunan yläkertaan, Saunasillan viereen. Tila oli matala ja sinne oli vaikea tuoda tavaraa. Sirosäkkejä tuotiin lankkuja pitkin vetäen. Ihmiset jonottivat niitä pitkiä portaita pitkin.

1979 tehtaanmyymälä muutti Kehräämöalueelle entiseen puusepänverstaaseen. Myymälä ehti olla rakennuksessa kolme ja puoli vuotta, kun Forssan kaupunki osti Kehräämön alueen rakennukset. Siitä muutettiin Kutomoalueelle, rakennukseen, joka nyt on purettu, kun automaattikutomo lopetti toimintansa ja rakennukseen tehtiin kauppakeskus.

- Sirosäkkiä myytiin niin kauan kun olin töissä (vuoteen 1991). Loppuaikana tuli sitten kilotavara, eikä kankaita enää säkitetty. Sain käydä tehtaan Saabilla Tampereella valitsemassa kilotavaralaatikoita Forssan myymälään tuotavaksi.

Iris organisoi myymälässä mm. erilaisia ideailtoja ja tekstiilitoreja. Myymälässä oli asiakkaille lainaksi muovisia kaavoja ja asiakkaita neuvottiin vaatteiden ompelussa.

ISOÄITI

Iriksen isoäiti (s.1879) ompeli poljettavalla Pallas-merkkisellä ompelukoneella vörkkeleitä, esiliinoja, joita Iriksen äiti (s. 1901) kävi alle kymmenvuotiaana myymässä Somerollapäin tai vaihtamassa ne leipään. 

Vörkkeleissä kangassoiroja oli yhdistetty toisiinsa pystysuuntaisesti. Kun leipäpalat oli tuotu kotiin, lähdettiin uudelle reissulle, kun isoäiti oli saanut jälleen uusia vörkkeleitä ommelluksi. Isoäiti oli sitä mieltä, että ei saanut kerjätä vaan on parempi vaihtaa tavaraa.

Isoäidin aikaan sirosäkkejä ei 1900-luvun alussa ollut. Forssan puuvillatehtaan kangasjätettä vietiin silloin kaatopaikalle, josta ihmiset hakivat kangasta ja tiesivät mikä päivä kaatopaikkakuorma oli tulossa. Tästä kaatopaikkakankaasta tehtiin myös isoäidin vörkkelit.

POLSTERIT

Sirosäkkien säkit oli alkuaikoina tehty rykkityykistä. Rykkityyki oli paksua painoliinakangasta, jossa oli painossa tullut päällekkäin monien painokuosien värejä. Kun pari kolme kerrosta rykkityykiä ompeli päällekkäin, sai niistä hyviä olkipatjoja, polstereita. 

Myöhemmin ei enää vaihdettu ja käytetty olkia, kun tehtaalta sai ylimenokuitua, joita sitten kuidun paakkuuntuessa patjan sisällä kasoiksi, nypittiin tietyn väliajoin taas kuohkeaksi.

Kuvat Iris Toivolan leikekirjasta.

Kiitos Irikselle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 

Paratiisi

Forssassa 6.10.2016  Aila Penttilän haastattelun perusteella:

Valokuvan alareunassa naiset kantavat sirosäkkiä vanhassa Forssan keskustassa, missä nykyisellä torilla on vielä tehtaan kangaskauppa, vanha linja-autoasema ja Shellin huoltoasema. Uuden linja-autoaseman tellingit näkyy, kun asemarakennuksen kellotornia tehdään (linja-autoasema on valmistunut 1958). Kirkko on paikallaan ja Osuuspankin uusi rakennus on jo kohonnut Vapaudenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmaan. Vanhasta ajasta kertoo vielä kuvan oikeassa reunassa puiset rakennukset, joista yksi on lato. Linja-autoaseman edustalla on neljä linja-autoa, yksi voi olla sellainenkin millä Aila ja äiti tulivat Forssaan.

Humppilasta kulki siihen aikaan monta linja-autovuoroa Forssaan. Humppilan Huhtaalla oli linja-autopysäkki ihan Huhtaan koulun vieressä, sata metriä Ailan kotoa. Niinä kertoina ja aamuina, kun äidin kanssa kahdestaan lähdettiin sirosäkkireissuun, Aila heräsi siihen ihanaan tuoksuun, kun äiti oli leiponut kakkua, -ohrakakkua, maailman parasta. Humppilassa sanottiin kakkua, jossakin muualla kakkoo ja jossakin hiivaleipää, vaaleaa leipää kuitenkin tarkoittaen. Äiti oli noussut leipomaan jo neljän aikaan aamulla.

Tehtaalaisia kulki töihin samalla linja-autolla ja auto oli täynnä. Oli aina pimeä kun lähdettiin. Siihen aikaan tie oli mutkikas santatie, pöly nousi auton perään ja tiessä oli paljon töyssyjä. Lipunmyyjä nosti autoon ja keräsi maksut. Ailalle tuli paha oli linja-autossa, joten äiti sai järjestettyä aina niin, että istuttiin edessä. Linja-automatka tarkoitti ikävästi sitä, että aamulla ei paljoa aamupalaa ollut syönyt, ettei paha olo tule.

Pitkä jono tehtaankaupalle oli jo aina, kun linja-auto ajoi Forssan asemalle. Oltiin jonon päässä, mutta ei mitään hätää. Äidillä oli lämpimäiskakku mukana, ei siis haitannut vaikka oltiin myöhässä; parempi pussi äitiä varten oli jo etukäteen katsottu valmiiksi. Jälkeenpäin on vasta tajunnut, että se oli sen ajan korruptiota.

Kuponki sirosäkkiä varten oli äiti saanut Lyydia-serkultaan, joka oli tehtaassa töissä ja sirosäkki oli palkan lisä. Lyydia Aaltonen oli serkkutytön nimi ja hän oli suunnilleen samanikäinen kun äiti, joka oli syntynyt vuonna 1909. Kaksi siropussia sai avata ja katsoa ja sitten piti ottaa. Äidille oli selvästi katsottu etukäteen parempia pusseja. Pussin sai jättää säilytykseen kauppaan siksi ajaksi, kun käveltiin Lamminrantaan Lyydialle kylään. Se tuntui silloin pienenä tyttönä pitkältä matkalta. Lyydialla oli ruoka laitettuna, ja se oli maailman parasta, mitä ikinä sitten oli, sillä oli jo niin nälkä, kun aamulla ei ollut voinut paljoa syödä. Marjapuurot vielä ruoan päälle.

Lyydian mökki Lamminrannassa purettiin viimeisten joukossa. Mökki oli pienelle tytölle silloin kuin paratiisi, ihan kuin olisi ollut sadussa. Kirjahyllyn päällä oli Iltakellot-patsas, jota tyttö tuijotti aina pitkään, kun äiti ja Lyydia puhuivat. Välillä ehkä torkahdettiinkin, kun oli niin aikaisin lähdetty matkaan. Siihen aikaan lapset oli hiljaa, eikä aikuisten puhetta sopinut keskeyttää. Myöhemmin Aila sai patsaan itselleen.

Kun palattiin linja-autolle neljän viiden aikaan, otettiin kaupasta pussi mukaan ja ajettiin mutkaista tietä takaisin Humppilaan. Otettiin taas edestä paikka, ettei tule paha olo. Ja kun päästiin kotiin, voi että; äiti pamautti sirosäkin pirtin permannolle ja sitten oli kuin joulu olis tullut. Kaikki tuli katsomaan ja kankaat, ne oli mahtavia, äiti sai aina niin hyvän säkin.

Sinä aikana kun sirosäkkimatkoja äidin kanssa kaksin tehtiin, oli Aila (synt. 1942) neljästä kuuteen vuoden ikäinen. Ailalla oli kaksi vanhempaa sisarta Liisa, kahdeksan vuotta vanhempi ja Anja, kymmenen vuotta vanhempi, jotka olivat niinä päivinä koulussa. Sirosäkistä sai itse valita mistä itselle tehdään. Toisella puolella tietä asui silloin vielä ompelija, Aino Virtanen perheineen, joka sitten taikoi kankaista vaikka mitä. Aino osasi katsoa mistä sai hihaa ja mistä miehustaa. Yksi mieleen jääneistä oli kaistalehame, joka nimensä mukaan oli tehty kapeista kaistaleista, jotka ommeltiin pystysuorasti hameeksi.

Säkki itse oli rykkityykiä ja siitä tehtiin piahtotakkeja (navettamekkoja) kestävyytensä vuoksi. Isoisä oli tullut Ruotsista ja kotona käytettiin paljon ruotsinkielen murteesta käännettyjä sanoja, jotka oli taas murteistettu Humppilan murteelle. Lieneekö sana sitten kääntynyt sitä kautta, mietimme? Rykkityykistä tehtiin paksuutensa vuoksi myös polstareita, patjan päällisiä.

pihatto, pihatti, piahto = navetta

polstari = patja, myöskin polsteri

Ennen kouluikää Aila oli aamuisin mukana navetassa ja kävi piahtokoulua; istui jakkaralla oman lehmänsä takana, niitä oli navetassa kuusi seitsemän, ja teki muistiinpanoja, vaikka ei kirjoittaa vielä osannutkaan.

Sodan jälkeen oli pula-aika, ja jos kangasta olikaan, sitä sai ostettua tiskin alta. Joten sirosäkki oli pelastus. Kun jotain sai, se oli suuri juttu, muttei sitä silloin ajatellut että kaikki oli kortilla. Nykyisin ei lapset enää pysty niin iloitsemaan kuin silloin. 

Lapsuudesta on jäänyt Ailalle ihanat muistot. Isosisko Liisa vältti kaikilta pahoilta asioilta. Isä oli sodassa, vielä senkin jälkeen, kun vapautui vankileiriltä Venäjältä, mistä oli 1940/1941 tullut tieto, että kaatunut, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Aila syntyi sitten vuonna 1942. Aila muistaa miten isää mentiin vastaan Palomäen pysäkille, minne Forssan pässi pysähtyi, kapearaiteisella kulkevaa junaa kutsuttiin Humppilassa Forssan pässiksi, vaikka se forssalaisille tarkoitti tekstiilitehtaiden välillä kulkevaa junaa, niin pässillä pappa tuli; oltiin Anjan ja Liisan kanssa vastassa ja Ailan päässä oli punainen lentäjänlakki, sellanen mikä peitti korvat ja oli leuan alta solmittu, ja sitten isä, jota papaksi vallan kutsuttiin, nosti syliin. Vain se hetki on jäänyt.

Niistä siropaloista, joista ei tullut mitään isompaa, tuli matonkudetta. Kangaspuut oli aina pystyssä. Vieläkin niitä mattoja on käytössä. Vieläkin niiden muistojen päällä kävellään.

Kiitos Ailalle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen.