Ihmisen mitta ja muita väliaikaisia hetkiä

Kirjoitettu ajassa, jolloin pakkaan tekstiilinäytteitä museon toisessa kerroksessa ja sisäisessä jukeboxissa soi: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Ihminen tuntee rajallisuuden aina, kun joku asia koskettaa. Muisto, kipu ja tulevaisuuden suunnittelu aiheuttavat samanlaisen kokemuksen siitä, että kaikella on aikansa, mutta ainoastaan tulevaisuuden suunnittelun voi jakaa osiin. Ennen tulevaisuuden tuloa jaamme sen väliaikaisiin hetkiin. Niiden hetkien sisällä tapahtuu löytöjä;

Löydämme neulemallin vanhasta sukanvarresta, toisen sukanvarren myötä havahdumme, että ennenkin on ollut pätkävärjättyä lankaa.

Muuttolaatikoita purkaessa Tyykin hyllyihin, aikaa ennen ja nyt siirrellessä, ymmärtää, että ihmisellä on ennen ollut juuri se, mitä ihminen tarvitsee. Kaikella on ollut tarpeellinen paikkansa. No ehkä hienompi tarjoiluvati on ollut käytössä vain jouluna, mutta sillä on ollut silloin Merkitys. Entä nyt? Onko kaikella tarkoitus? Mihin loppuu se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Onko rajallisuutemme kadonnut tavaran myötä? Voimme saada itsellemme sen, mitä ennen ihailimme kirkossa; hopeiset kynttilänjalat eivät ole enää niin hohdokkaat.

Mitä jos luetteloisimme kaikki kotimme esineet.

Lehdissä on juttuja siitä, että viedään kaikki tavarat varastoon, ja saa hakea takaisin yhden tavaran päivässä (koskee myös vaatteita). Tai ollaan vuosi ostamatta uusia vaatekappaleita, jonka jälkeen muka vasta tiedetään mikä toimii ja mikä ei ja mitä todella tarvitaan. Voi liittyä yhteisöllisiin ryhmiin, joissa laitetaan tavara päivässä pois.

Osaammeko tulevaisuudessa kiteyttää tämän aikakauden museon yhdeksi osastoksi; - kun mikään ei riitä osa 7014.

http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/218900-tavarataivas-dokkarin-tekija-%E2%80%9Dala-osta-mitaan%E2%80%9D-vuodesta-jai-kateen-muutakin-kuin-el

Tuntuu, että ainoa mikä ihmisen pysäyttää, on kipu tai jonkin puuttuminen, tulevaisuuden odotus. Menneisyyden voi hakea hetkeksi museosta. Vähän ajan kuluttua me nousemme kivuttomasti hissillä kolmanteen kerrokseen. Aloitamme alusta. Esihistoriasta.

Ja parsimme sen villasukan kantapään. Huomaamattomasti, ettei jalan alla tunnu. Onhan se isoäidin tekemä. Hän tarkoitti, että sitä käytetään loppuun asti. Ja että käytetään elämää, eikä eletä väliaikaisissa hetkissä. 

Ja sitten kun ei enää muuta voi, puretaan ehjään varsiosaan asti ja neulotaan uudestaan. Lopussa kavennetaan ja viimeiset silmukat vedetään 

yli.

Näen mielessäni sukan nykyversion. Nyt vain mallia ruutupaperille piirtämään.