Arkeologiska fynd från Wiksbergs herrgårdsmiljö i Forssa

Wiksbergs herrgårdsmiljö är idag en charmigt förvildad stadspark, fylld med ädla planterade lövträd, buskar och övervuxna småstigar. Här och där skymtar dock spår av den gamla bebyggelsen fram i buskaget, i form av stenfötter, tegel och bruksföremål. Wiksbergs herrgårdsmiljö utgör ett historiskt mångsidigt område. Det nämndes första gången i landsböcker från år 1539, då marken hörde till Jaakkolas rusthåll i Haudankorva by. Den närbelägna tidigmetalltida boplatsen på Salmistonmäki vittnar dock om att mänskor rört sig på området betydligt tidigare. Enligt den muntliga historien kan själva herrgården ha byggts på 1600-talet. 

Grunderna till Wiksbergs parkmiljö lades troligen i början av 1800-talet. Parken utvecklades senare till en ståtlig landskapspark av Axel Wahren på 1850-talet, då Wiksberg införlivades i Forssas tidigindustriella miljö. Åt nordväst, vid åstranden, anlades Wiksbergs väveri, och österut, på Haudankorva bys gamla marker, byggdes ett destilleri. Efter att destilleriet brunnit ned byggdes ett ölbryggeri på dess plats år 1857. Liksom i äldre tider förblev herrgårdsområdet ett viktigt område för jordbruk och boskapsskötsel, men dess utveckling till ett industriellt centrum innebar att allt fler arbetare behövdes. Både arbetare och herrgårdsfolket hade behov av nya tjänster och produkter, och herrgårdsmiljön kom så småningom att fyllas med stall, bostäder, bagerier, verkstäder osv., vars spår ännu idag kan hittas i marken.

Totalt samlade vi in och dokumenterade 1488 fynd från Wiksberg, samt en stor mängd tegel som bara tillvaratogs ett sampel av. Taktegel utgjorde det vanligaste fyndet på Wiksberg, följt av järnspik och glassplitter. Eftersom vissa tegel bevarat sina stämplar vet vi att de är tillverkade av Kuppis Leraktiebolag i Åbo. Teglen är från 1921 - 1965, och berättar med andra ord om sentida takreparationer gjorda på herrgården och intilliggande byggnader. Att byggnaderna reparerats och modifierats flera gånger om under århundradena syns även i spikarna som en gång hållit ihop träbjälkarna. Från samma byggnad hittades nämligen både rejäla handgjorda spikar, och nyare fabriksproducerade spikar. 

Det som kännetecknar fyndmaterialet från Wiksberg, och vittnar om olyckan som kom att bli herrgårdens slutliga öde, är att en mycket stor del av fynden bär spår av eld. Herrgården brann nämligen år 1978. Tegelstenarna är brunbrända, glasfönster och -föremål har spruckit för att sedan smälta till oregelbundna klumpar, och de upphettade metallföremålen har samlat omkring sig kakor av bränd lera, glas och annat material. Bränt byggnadsmaterial påträffades i synnerhet invid herrgårdsbyggnadens vägglinjer (grävområde 1, 2 och 5), dit de kan ha sopats undan då området röjdes efter branden.

Ett utdrag av fynden från Wiksbergs herrgårdsmiljö. Bland annat taktegel, spik, keramik, glas, plast samt en tand. Bild: Aada Lehtinen

Det var möjligt att urskilja skillnader i fyndmaterialet mellan olika grävområden, vilket berättar att olika byggnader använts i olika syften, och under olika tider. Bland annat syntes det tydligt att herrgårdens rum använts för olika ändamål. Grävområde 4, som låg centralt inom herrgården någon meter från den östra väggen, träffade högst antagligen inom herrgårdens badrum. Här hittades nämligen en mängd tjocka porslin skärvor, vita kakel och delar av metallrör. Omedelbart öster om detta, intill herrgårdens östra vägglinje (grävområde 5), påträffades massvis med järn från både verktyg och byggnadsmaterial, samt koppar som använts för elektronik.

På gårdsmarken söder om herrgården (grävområde 3) hittades en hel del skärvor av fina glasföremål och keramik. Det rörde sig om bl.a. rödgodskrukor, assietter av fajans och porslin, en möjlig karaff av grönt glas, lampskärmar, samt keramiska eluttag. Då föremål gått sönder har man antagligen sopat ihop skärvorna och kastat ut dem på gården - ett allmänt sätt att hantera sitt skräp på förr i tiden. Fina, dekorerade kärl hittades också inom den stora ladugården placerad i parkens norra kant (grävområde 6). Här hittades även betydligt mer robusta, färgade ölflaskor. Måhända från Wiksbergs eget bryggeri?

Funktionen för en större byggnad (grävområde 9) belägen i den sydvästra kanten av herrgårdsmiljön förblev oklar, men här skilde sig byggnadsmaterialet klart från resten av området. Här hittades långa och breda tegelstenar med stämpeln Clayton Patent. Dessa har antagligen införskaffats så långt bort ifrån som Storbritannien. Här hittades även en stor mängd fina ugnskakel, vars yttre ytor var täckta i en spräcklig brunröd glasyr. Det blev stopp för grävandet då spaden stötte emot ett lager av hårt murbruk, vilket kan ha utgjort bottnen på ugnen.

Lusthuset (grävområde 7), som byggdes på 1870-talet, utmärkte sig bland fyndmaterialet genom att det här hittades en urtavla från ett armbandsur, möjligen bestående av en koppar- eller nickellegering. Det är lätt att se framför sig hur en klocka kan ha försvunnit då herremännen och damerna firat kväll i lusthuset, kanske med ett par glas. Herrfolket har förstås behövt mat också. Ben var däremot förhållandevis sällsynta på Wiksberg, vilket långt förklaras av att de har förmultnat i siltjorden. 15 stycken ben påträffades ändå, och enligt en första fältanalys rörde det sig om både boskapsdjur, och vilda djur som kan ha jagats eller hamnat där naturligt. Till de vilda djuren hörde bl.a. möjligen en hares korsben, och till de tama djuren hörde tänder från troligen gris och revben från stora däggdjur. Ett särskilt intressant exempel var ett överarmsben, möjligen från en gris, där skärmärken syntes vid bägge leder. Det sistnämnda benet kommer alltså från slaktrester.

Bild: Tuuli Ravantti

Av särskilt intresse på arkeologiska utgrävningar är såklart alltid mynten. Inte bara är de intressanta fynd i sig, utan med hjälp av dem är det ofta också möjligt att få förhållandevis noggranna dateringar för kulturlager. Under projektet på Wiksberg hittades två kopparymynt. Det ena är ett fem-pennis mynt, som präglats mellan 1918 och 1940, och det andra är en mark, som präglats mellan 1928 och 1951. Bägge mynten hittades inom herrgårdsbyggnaden: 5-pennis myntet hittades på ca 10 cm djup intill herrgårdens östra vägg, och 1-marks myntet hittades på 15 - 20 centimeters djup vid herrgårdens östra hörn, av en elev från Forssan Yhteislyseo som hjälpte till på utgrävningen.

Bild: Tuuli Ravantti

Skribent:

Samuel Reinikainen
Mullankaivajat
Forssan Museo

Forssan Mullankaivajat: Wiksbergin kartanon kaivauksilta löytynyttä

Wiksbergin kartanon kaivausalueelta paljastui paljon pieniä löytöjä. Kokonaisia esineitä löytyi vähemmin, mutta sen sijaan palasia löytyi useita. Ensimmäisen kuvan löydöt ovat kaikki 50 x 50 x 5 cm suuruiselta alueelta, eli aika pienestä kuopasta. Maa kätkee sisäänsä hämmästyttävän paljon! Nyt syvennyn hieman tarkemmin pariin näistä löydöistä.

Käyttölasia

Käyttölasi voi olla peräisin koriste- tai käyttöesineestä, kuten maljakosta tai juomalasista. Toinen paljon löytynyt lasityyppi oli ikkunalasi. Käyttölasin erottaa ikkunalasista siitä, että ikkunalasi on usein ohuempaa, palat suoria ja yleensä väritöntä, läpinäkyvää. Käyttölasia on useimmiten käytetty koriste-esineissä ja astioissa, joten se voi olla värillistä ja epätasaista pinnaltaan, usein kaarevaa. Kuvan vihreiden lasipalojen pinta on tehty rosoiseksi. Kirkkaan lasin toinen puoli on pinnoitettu, tehden siitä sameamman.

Lasiesineet ovat hajonneet kartanon palossa ja sitä seuranneessa raivauksessa. Koska lasi rikkoutuu helposti ja moneen osaan, on palojen alkuperäistä muotoa lähes mahdoton saada selville. Kuvassa näkyvät, möykkymäiset, palat ovat sulanutta lasia, joka on sulanut tulipalon kuumuudessa. Löytyneestä lasista vain osa oli sulanut.

Keramiikkapalapeli

Tämän kuvan esine on siitä mielenkiintoinen, että vaikka siitä on löytynyt melko suuri osa, emme silti tiedä sen käyttötarkoitusta. Esine on keramiikkaa, tarkemmin lasitettua savea. Kun löydetyt palat saatiin koottua yhteen, emme voineet olla varmoja, miten päin kappaletta tulisi edes tarkastella. Esineessä näkyvät reiät voi olla tehty sähköjohtoja, tai materiaalin valumista varten. Näin ollen kappale voi olla sähköllä toimivasta esineestä, kuten lampusta, tai sitten se voi olla vaikkapa tuhkakuppi. Esine löytyi kaivauskuopasta joka oli itse kartanon ulkopuolella, eikä tulipalo ollut vaurioittanut sitä. Rikkoutumisajankohtaa ei tiedetä, esine on voinut olla rikki jo tulipalon alkaessa, tai sitten se on voinut rikkoutua raivauksen aikana ja jäädä maahan.

Kirjoittaja:
Aada, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Axel Wahren - tehdaspatruuna ja kehittäjä

Axel Wilhelm Wahren (usein myös muodossa A.W. Wahren) syntyi 1814 Tukholmassa, Ruotsissa, ja kuoli Tammelassa 1885. Wahren syntyi juutalaiseen kauppiasperheeseen, mutta vaihtoi uskontoa 1830-luvulla juutalaisesta luterilaiseksi. Wahren aloitti 13-vuotiaana oppipoikana enonsa värjäysliikessä ja opiskeli samalla Tukholman teknologisessa laitoksessa. Wahren lähti 17-vuotiaana kisällinoikeudet saatuaan Euroopan kiertueelle tärkeimpiin tekstiiliteollisuuden kohteisiin.

Axel Wilhem Wahren

Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1838 Wahren muutti Suomeen ja aluksi hän asettui Jokioisille ja uudisti Jokioisten verkatehdasta vuokra-aikana (1838-1851), jolloin hän nosti verkatehtaan yhdeksi maan johtavista tuotantolaitoksista. Wahren siirtyi nykyisen Forssan alueelle riitauduttuaan Jokioisten kartanon kanssa, jolta olisi saanut vain 5 vuoden vuokrasopimuksen haluamansa 30 vuoden vuokrasopimuksen sijaan. 

Wahrenin yhtiökumppaneita Forssassa olivat Henrik Borgström ja Conrad Hernmark. Vuonna 1847 Wahren perusti puuvillakehräämön ja yksi perustamisen tärkeä tekijä oli myllylupa, jonka hän sai Kuhalankoskeen 10 kilometrin päähän Jokioisista, jossa oli valmiiksi ollut mylly. Wahren laajensi tehdasta 1854 perustamalla kutomon Wiksbergin alueelle. Kutomon ja kehräämön uusi yhtiö yhdistettiin 1859 ja se sai nimekseen Forssan Osake Yhtiö. Vuonna 1861 yhtiö perusti kangaspainon, joka oli merkittävä uudistus Forssan Osake Yhtiölle. Wahrenin tehtaat olivat myös tärkeä syy siihen, että rakennettiin kapearaiteinen rautatie, joka kulki Forssasta Jokioisten läpi Humppilaan. Wahren toi monia merkittäviä moderneja uudistuksia tehtaan toimintaan, kuten yhden Suomen ensimmäisistä vesivoimaloista 1877, josta saatiin enemmän sähköä kuin itse tehdas tarvitsi. Sähkö mahdollisti Suomen ensimmäisen sähkörautatien perustamisen 1898.

Wahren oli ajallaan esimerkillinen tehdaspatruuna. Hän vaikutti paljon Forssan tehdasyhdyskunnan elämään. Hän rakennutti työläisille mm. asuntoja, kouluja (Tehtaankoulu ja Aleksanterin kansakoulu), kirjaston sekä järjesti terveydenhuollon. Wahrenin rakennuttamista rakennuksista suurimman osan on suunnitellut Wahrenin luottoarkkitehti Georg Theodor Polychron Chiewitz.

Kirjoittaja:
Joonas, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Lähteet: 

https://www.hamewiki.fi/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

https://fi.wikipedia.org/wiki/Axel_Wilhelm_Wahren

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Jokioisten kartanon kehitys keskiajalta nykypäivään

Jokioisten kartano perustettiin vuonna 1562 kuningas Erik XIV lahjoittamassa läänityksessä Klaus Kristerinpoika Hornille, jonka jälkeen omistajia on ollut lukuisia, kuten Flemingit ja Mannerheimit. Tunnetuin kartanon omistaja ja kehittäjä kuitenkin oli maaherra von Willebrand.

Von Willebrand oli varmaankin tärkein Jokioisten kartanon omistaja sen kehityksen kannalta. Von Willebrand aloitti teollistumisen Jokioisilla ja teki nopeasti tästä yhden Hämeen tärkeimmistä teollisuuspaikkakunnista. Alueella toimi: tiilitehdas, panimo ja viinanpolttimo. Willebrand kehitti myös maanviljelyä ja karjanhoitoa.

Jokioisten kartanon päärakennus.
Kuva: Forssan museo.

Nykyisen kartanon päärakennuksen rakennus alkoi vuonna 1794. Päärakennus on varhaisin uusklassisen kartanotyylin edustaja Suomessa. Siinä on 30 huonetta. Pihalla sijaitseva viljamakasiini on tarinan mukaan varastettu Humppilasta yöllä.

Kartanon puisto on 1600-luvulta, päärakennuksen rakentamisen yhteydessä suunniteltiin englantilaisittain laaja puistoalue. Puiston eteläpuolella sijainneissa kasvihuoneissa kasvatettiin eksoottisia hedelmiä ja kasveja. Kasvihuoneet säilyivät 1900-luvulle asti.

Jokioisten kartanon talousrakennuksia.
Kuva: Forssan museo.

Vuonna 1809 kenraali Ernst Gustaf von Willebrand menehtyi 58-vuoden ikäisenä kesken monien suunnitelmien. Puoliso Vendla hoiti kartanoa omaan kuolemaansa saakka 1820, jolloin tila siirtyi kahdelle vävylle.

Monien omistajanvaihdosten jälkeen kartano siirtyi Suomen rikkaimalle miehelle Alfred Kordelinille 1907. Lopulta 1918 kartano siirtyi valtiolle, jolloin kartanoon vielä kuului yli 32000 hehtaaria maata.

Kartanon hoitokunnan johtoon asetettiin E.Y. Pehkonen, jolla oli suurin vastuu kartanon hoidosta ja 1920-luvulla tehdystä maareformista. Maareformissa kartanosta jaettiin 950 itsenäistä tilaa. Maareformiin päättyi Jokioisten torppariaika ja sen jälkeen alkoi uusi aikakausi jokiläänissä.

Kartanorakennukset toimivat Luonnonvarakeskuksen toimitiloina, kunnes 2018 ne siirtyivät kartanoalueen lähellä sijaitseviin rakennuksiin. Vanhat kartanonpihan rakennukset, kuten myös päärakennus kuuluu nykyään valtion kiinteistöyhtiö Senaatti-kiinteistöille.


Kirjoittaja:

Eetu, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo



Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Wiksberg ja Jokioinen - kaksi esimerkkiä seudun kartanoista

Wiksbergin kartanon päärakennus olisi perimätiedon mukaan ollut olemassa jo 1600-luvulla. Axel Wilhelm Wahren hankki sen omistukseensa vuonna 1852 ja myös sen ulkotilana toimineen Kojon kartanon, ja alkoi hyödyntämään laajoja tiluksia maanviljelyn kehittämiseen. Wiksbergin päärakennusta oli juuri silloin korjattu, mutta siitä huolimatta sitä remontoitiin vuonna 1859 Chiewitzin suunnitelmien mukaisesti. Axel Wahrenin kuoltua kartanossa asui hänen tyttärensä Sidonia Ståhlström ja hänen poikansa vuoteen 1907 asti. Päärakennuksen lisäksi kartanoon kuului useita muita rakennuksia kuten navetta ja talli. Tontilla oli myös kuuluisa englantilaistyylinen maisemapuutarha.

Pahasti rapistunut päärakennus tuhoutui tulipalossa syksyllä 1978. Kartanon rakennuksista jäljelle on jäänyt palaneen ja pahoin vahingoittuneen meijerin rauniot, joita koitetaan talkoovoimin pelastaa.

Wiksbergin kartanon vanhaa talousrakennusta kunnostetaan talkoovoimin:
Blogiin täältä ja Facebook-sivuille täältä

Wiksbergin kartanon sali. Kuva: Forssan museon kuvakokoelma

Wiksbergin kartano on suuri osa Forssan historiaa ja on hyvin harmillista huomata, miten se on päässyt nykyiseen tilaansa. On kuitenkin hienoa ja helpottavaa nähdä, kuinka talkootyöllä yritetään kunnostaa jäljelle jäänyttä rakennusta ja säilyttää näin Forssan historiaa. Kartanon meijerin ympäristö on nykyään metsittynyttä aluetta. Mullankaivajat-kurssilla tutkitaan sen lähimaastoa ja tutustutaan paremmin kartanoiden historiaan.

Toisena esimerkkinä Forssan lähiseudulla sijaitsee myös Jokioisten kartano, joka perustettiin jo vuonna 1562. Kartanon aikana mm. von Willebrandin ansiosta Jokioisista kehittyi tärkeä teollisuuspaikkakunta, ja Karl Fazer kasvatti kartanon tilalla fasaaneja. Fazer kuitenkin kuoli Jokioisten kartanolla sydäninfarktiin 9. lokakuuta vuonna 1932.

Lisää Jokioisten kartanon tarinasta täältä.

Kirjoittajat:

Julia ja Anni, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Salmistonmäki - tutkimuksia varhaismetallikautisella asuinpaikalla

Salmistonmäki sijaitsee Loimijoen etelärannalla joen ja soistuneen Loimalammen välissä. Alueelta löydettiin jälkiä varhaismetallikautisesta asutuksesta vuonna 2005 Museoviraston järjestämän Arkeologiset kulttuuriperinnön täydentävät selvitykset Hämeessä -hankkeen aikana. Löydöt teki Petro Pesonen. Alue on luonnonsuojelualue, jolla sijaitsee lintutorni.

Mallinnus Salmistonmäen varhaismetallikautisesta asuinpaikasta. Opastaulusta Salmistonmäen juurella. Kuva: Hämeen Liitto/Museovirasto.

Alueelta oli aiemmin löydetty 1800-luvulla keihäänkärki Luntillan Hakalan läheisyydestä. Heikel teki alueella löydön jälkeen tarkastuksen, mutta ei löytänyt muinaisjäännöksiä. Vuonna 1994 Hakalan tilan alueita tarkistettiin jälleen ilman löytöjä.

Koekuoppia tehdessä löytyi Salmistonmäen lounaisrinteeltä kaksi muutamankymmenen metrin päässä toisistaan olevaa asuinpaikkaa. Toinen löytyi metsämaastosta ja toinen vanhalta niityltä tai pellolta. Alueelta ei löydetty kuitenkaan suurempia merkkejä suuremmasta kylästä, vaan alueella olevat asuinalueet ovat yksittäisiä asuinsijoja. Alueelta yritettiin löytää myös merkkejä rautakautisesta asutuksesta, mutta ainoastaan viitteitä varhaismetallikautisesta asuinpaikasta löydettiin.

Vuonna 2005 inventoinnin yhteydessä Pesonen löysi luoteiselta asuinpaikalta saviastioita, palanutta savea, kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta yhteensä yhdeksän kappaletta. Kaakkoiselta asuinpaikalta hän löysi kvartsikaapimen ja kvartsi-iskoksia. Vuotta myöhemmin 1.6.2006 Pesosen koekuopan paikalle tehtiin uusi kaivauskuoppa osana Forssan yhteislyseon arkeologian kurssia. Kaivausten yhteydessä löydettiin saviastianpaloja, palanutta ja palamatonta luuta, pii- ja kvartsi-iskoksia, palanutta savea ja määrittelemätöntä ainetta. Jo humuskerroksen kaivausten perusteella voitiin päätellä, että alueella on sijainnut esihistoriallista asutusta. Kaivaukset lopetettiin humuksen ja hiesun jälkeen mahdollisen kulttuurikerroksen rajaan yhden päivän kaivamisen jälkeen ja sen aikana löydettiin 326 löytöä. Kaivauksien oletettiin jatkuvan vuonna 2008 uuden Forssan Yhteislyseon arkeologian kurssin aikana, mutta niin ei vaikuttanut tapahtuneen.

Lisätietoja Salmistonmäen alueesta ja tutkimuksista voi katsoa täältä.

Kirjoittaja:

Miika, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.

Forssan Mullankaivajat: Ajatukset uusiksi arkeologisesta työskentelystä

Kun oli paljon nuorempi ajattelin, että arkeologit olivat niitä maailman jännittävämpiä ihmisiä, jotka löysivät dinosaurusten luita maasta. Mutta eihän sitä silloin ajatellut tai tiennyt, mitä se todellisuudessa on. Vielä peruskoulussakin ajattelin, että maan alta löytyy pullonkorkkeja, muovinpalasia ja kivikautista esineistöä sekä tietysti myös niitä mammutin ja dinosaurusten luita.

No nyt kun itse pääsin sinne arkeologiselle kaivaukselle työskentelemään, kyllä todellisuus äkkiä avartui. Ensinnäkin luulin, että maata hipsutellaan harjoilla tai kevyesti “kuokalla” vain muutama milli kerrallaan. En uskonutkaan, että maan poistamiseen sai tosissaan käyttää voimaa eikä tarvinnutkaan työskennellä niinkään varovaisesti. Luulin myös, että löydöt olisivat olleet erilaisia. En ajatellut kuinka paljon palaneesta talosta jää jäänteitä, kun niitä ei ole siivottu pois niin kuin voisi olettaa. Uskoin, että löytäisimme kaiken kaikkiaan vähemmän ja että löydöt olisivat enemmän tavaraa, jota olisi voinut tippua vaikka taskusta. Mutta todellisuudessa löytöpussit täyttyivät tiilestä, tiilestä ja tiilestä. Myöskin työn dokumentoinnin tarkkuus yllätti. Ajattelin että maata vaan kaivellaan ja kirjataan, kuinka syvältä löydös on, mutta en osannut ajatella, että aina 5 cm jälkeen kuvataan ja piirretään tasot.

Isoin ahaa-elämys kenttätöiden aikana oli se, että mikä tahansa on mielenkiintoisempaa löytää maan alta kuin päältä. Sama pätee kaikkeen, mitä maan alta löytää. Usein se minkä kadulta potkaisisit tien sivuun tai hyvän tavan mukaan kuuluisi laittaa roskiin, on maan alle joutuessaan ja siellä hautautuessa, muutaman kymmenen vuoden päästä jollekin jo uskomaton löytö.

Kirjoittaja:

Vilma, Mullankaivajat, Forssan yhteislyseo

Arkeologin kenttävarustus.
Kuva: Vilma Kankare.

Syksyn blogikirjoitusten sarjassa äänen saavat Mullankaivajat -arkeologiakurssille osallistuneet 11 Forssan yhteislyseon opiskelijaa. Kirjoituksissa kurkistellaan paikallishistorian ja arkeologian tarinoihin sekä pohditaan omia ennakko-olettamuksia kurssista ja tutkimuksen tekemisestä.