Neiti Saara Tuomi, Tammelan pitäjän Forssasta, oikeutetaan nykyisenä sotatilan aikanakin vapaasti Suomessa käyttämään polkupyöräänsä No F:sa 633;
vakuutan: Tammela K Forssa, 22 4 1915
Axel Sylwin
Nimismies
Polkupyörät rantautuivat Suomeen 1800-luvun loppupuolella. Hyvin pian alettiin laatia säädöksiä polkupyöriin liittyen, ja useimmat kunnat ylläpitivät polkupyörärekisteriä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin asetuskokoelma vuonna 1914 vaati, että jokaisessa polkupyörässä on näkyvä rekisteritunnus. Syynä tähän oli sekä varkauksien selvittäminen että mahdollisuus kontrolloida tai jopa pakko-ottaa polkupyöriä valtion tarpeeseen. Polkupyöriä ei ollut 1900-luvun alussa paljoa: pyöräilijöitä on arvioitu olleen 1920-luvun alussa noin 4 000, joista melkein puolet Helsingissä. Ne olivat siis korostuneen keskiluokkainen harrastus. 1930-luvun aikana hinnat laskivat ja pyöristä tuli räjähdysmäisen nopeasti koko kansan kulkuneuvo.
Mutta miksi Neiti Saara Tuomi tarvitsi nimismiehen luvan käyttääkseen omaa polkupyöräänsä? Se juontaa juurensa 1914 annettuun Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernöörin asetukseen, joka teki ajoneuvojen käyttämisestä maaseudulla luvanvaraista.
Pakollinen määräys itsekulkewilla ajoneuwoilla matkaamisesta kaupunkiasutusten ulkopuolella.
Katsoen siihen, että Suomi on julistettu sotatilaan säädetään täten sotatilassa olewiksi julistettuja paikkakuntia kostewien säännösten Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 1909 n:o 73) 19 artiklan nojalla sotatilan maassa woimassa olon ajaksi seuraawaa:
I. Kaupunkiasutusten ulkopuolella itsekulkewilla ajoneuwoilla (automobiileillä, moottoripyörillä, polkupyörillä y. m.) matkaaminen on sallittu yksinomaan henkilöille, jotka owat saaneet siihen erityisen nimellisen lupatodistuksen asianomaiselta kaupungin hallitukselta, kaupungin poliisikomisariolta tai kruununnimismieheltä, ollen lupatodistus asianomaisella allekirjoituksella ja leimalla warustettawa.
II. Lupatodistukset, jotka oikeuttawat kulkemaan itseliikkuwilla ajoneuwoilla, annetaan asianomaisen poliisiwiranomaisen (art. 1.) harkinnan mukaan joko koko siksi ajaksi, jonka tämä määräys on woimassa, tai määrätyksi ajaksi tai wain kertamatkaa warten. Todistukseen liitetään sen henkilön walokuwa jolle todistus annetaan. Toinen samanlainen walokuwa jää walwonnan wuoksi sen poliisiwiranomaisen huostaan, joka on todistuksen antanut. Polisiwiranomaiset saawat poikkeustapauksessa antaa todistuksia walokuwia waatimatta kertamatkoja warten henkilöille, jotka owat heille tunnettuja. Huomautus: Sotapalwelukksessa olewat henkilöt warustetaan matkoja warten itsekulkewilla ajoneuwoilla kaupunkien ulkopuolella todistuksilla, jotka asianomaiset sotilaswiranomaiset heille antawat.
III. Henkilöiden, jotka owat saaneet todistuksen itsekulkewilla ajoneuwoilla matkaamiseen (art. 1 ja 2), tulee niillä matkatessaan pitää sanotut todistukset mukanaan ja näyttää ne heti poliisien ja santarmiwiranomaisten sekä myöskin sotilaswartiostojen, patrullien ja ratsupatrullien sitä waatiessa.
IV. Mitä ankarimmin kielletään
1) henkilöitä, jotka owat saaneet lupatodistuksen itsekulkewilla ajoneuwoilla matkaamiseen (art. 1 ja 2) luowuttamasta näitä todistuksia toisille henkilöille; 2) tekemästä matkoja wieraiden lupatodistusten nojalla tai omilla todistuksilla, joiden woimassaoloaika on jo päättynyt;
3) ottamasta mukaansa muita kuin tähän artiklaan liitetyssä huomautuksessa mainittuja henkilöitä, ellei niillä ole omat erityiset lupatodistukset; 4) wuokraamasta ja lainaamasta itsekulkewia ajoneuwoja henkilöille, joilla ei ole asianomaista lupatodistusta.
Huomautus: Erityisiä lupatodistuksia hankkimatta on waimojen sal'ittu matkata miestensä kera sekä lasten, jotka eiwät ole täyttäneet 15 wuotta, yhdessä täysikaswuisten kanssa.
V. Jos joku tapaa itsekulkewilla ajoneuwoilla jossakin liikkumassa tuntemattomia tai epäilyttäwiä henkilöitä, on hänen sellaisen henkilön huomattuaan siitä tehtäwä ilmotus heti poliisi-, santarmi- tai sotilaswiranomaisille. Niinikään on jokainen welwollinen antamaan sotilas-, santarmi- tai sotilaswiranomaisille apua kyseessä olewien henkilöiden pidättämiseksi. VI. Niitä, jotka tekewät itsensä syypääksi tämän määräyksen rikkomiseen, rangaistaan hallinnollista tietä korkeintaan 3 kuukauden rangaistuksella tai korkeintaan 8,000 markan sakolla. VII. Tästä määräyksestä aiheutuwia asioita ratkasemaan waltuutan asianomaiset Suomen läänien kuwernöörit.
VIII. Tämä pakollinen määräys astuu woimaan heti kun se on julaistu.
Suomenmaan kenraalikuwernööri, kenraaliluutnantti Seyn.
Helsinki, elok. 11/24 pnä 1914. Miksi kenraalikuvernöörillä oli tarve rajoittaa polkupyörien käyttöä, ja oliko poliisilaitoksella resursseja tällaisen määräyksen valvontaan? Määräys ei käytännössä ole niin laaja kuin ensin ajattelisi: suurin osa kaikista ajoneuvoista, myös polkupyöristä, kuului kaupunkilaisille. Forssa lie tässäkin poikkeus, sillä se oli kaupunkimainen yhdyskunta mutta virallisesti maaseutua. On vaikea sanoa, miten paljon polkupyöriä oli maaseudulla, sillä rekisterit olivat kuntakohtaisia, mutta kyse ei ole kovin monesta sadasta pyörästä.
Entä minkä takia määräys annettiin, ja miksi se kattaa vain maaseudulla liikkumisen? Kyse ei ole esimerkiksi polkupyörien pakko-otosta armeijan tehtäviin, kuten saatettiin tehdä toisen maailmansodan aikaan. Sen sijaan määräyksen tarkoitus on kontrolloida ihmisten liikkumista. Polkupyörät, moottoripyörät ja autot olivat selvästi nopein tapa liikkua pitkien etäisyyksien maassa. Pelkona lie että joko vihollisen vakoojat tai kotimaiset vallankumoukselliset liikkuivat ympäri maata, ja tämän tähden ajoneuvoista tuli pitää kirjaa. Määräyshän ei katso ajoneuvon omistajan statusta tai asuinpaikkaa, vaan ainoastaan vaatii, että jos maaseudulla liikkuu ajoneuvolla, siihen on hankittava lupa, jonka esittää poliisi- tai sotilasviranomaisille tarpeen vaatiessa.
Arvid Nyström-Honka kuvattuna polkupyöränsä kanssa 1900-luvun alussa, jolloin polkupyörä oli vielä statusesine työväen piirissä. Hän oli voimisteluseura Forssan Alku ry:n puheenjohtaja ja työväenliikkeen aktiivi. Honka teloitettiin Lahdessa vuonna 1918. Valokuva Jakob Ljunggvist.
Tammelan nimismiestä, varatuomari Ernst Axel Michael Sylwiniä (s. 1865) tituleerataan 14.11.1913 ilmestyneessä Työläinen-lehden numerossa ”perustuslaillisuudestaan kuuluisaksi.” Hän toimi myös Tammelan säästöpankin hallituksen puheenjohtajana (Aamulehti 20.1.1915). Hän ei ole Tammelasta kotoisin, mutta se ei ole mitenkään epätyypillistä – nimismiehet menivät sinne, missä virkoja aukesi. Pitkään hän virassa kuitenkin toimi.
Saara Matilda Tuomesta (s. 1897) puolestaan tiedämme, että hän oli koneenkäyttäjän tytär ja meni naimisiin Einar Aleksanteri Leppäkosken (s. 1894) kanssa. Leppäkoski oli suomalaistanut nimensä Ahlforsista, joka ovat yhtä lailla tehtaalaissuku – Einarin isä Oskar Ahlfors huomioidaan peräti Forssan puuvillatehtaan historiikissa yhtenä niistä, jotka olivat tehneet Forssa-yhtiölle yli 50 vuotta töitä. Saara Tuomesta löytyy maininta, että hän oli mukana Forssan sosialidemokraattisen puolueen nuoriso-osaston johtokunnassa (Hämeen Voima 18.1.1917).
Saara Tuomen kaltaiset henkilöt lienevät juuri ”kohdeyleisöä” asetukselle. Venäjän valtakunnassa oli ollut vallankumouksellista liikehdintää jo monta vuosikymmentä, ja monet venäläiset vallankumoukselliset piileskelivät aina välillä Suomessa. Suomalaisen työväenliikkeen aktiivit olivat siis syystä erityisen tarkkailun kohteena. Tuomi ei ollut selvästi liittynyt mihinkään liian radikaaliin, kun luvan sai. On kuitenkin helppo kuvitella, että ”kyseenalaisempi” työväenaktiivi ei välttämättä lupaa saisi, koska pelättäisiin tämän liikkumavapauden mahdollistavan agitaation ympäri maaseutua ja yleisesti liikkumisen ilman, että viranomaiset ovat asiasta tietoisia.
Polkupyöristä tämä ajan Venäjän armeijassa voi sanoa vielä sen, että siviilipolkupyöriä tosiaan ei juuri käytetty sotilastarkoituksiin. Ranskassa kehitettiin 1800-luvun lopulla sotilaskäyttöön tarkoitetut taitettavat polkupyörät, jota sotilas saattoi kuljettaa helposti silloin kun ei sillä ajanut. Myös Venäjän armeija käytti näitä Peugeotin valmistamia pyöriä ennen venäläistä M. M. Shipanovin suunnittelemaa Dux Combat -mallia. Suomen sisällissodassa siviilipolkupyöriä kyllä takavarikoitiin sekä valkoisten että punaisten sotilaiden käyttöön.
Saariston vapaajoukon (Skärgårdens frikår) polkupyöräjoukkoja kuvattuna vuonna 1918. Osasto oli ensimmäinen sisällissodan valkoinen yksikkö, joka saapui Forssaan. Kaikki polkupyörät eivät ole samaa mallia, mikä kielii siitä, että ne on pakko-otettu siviileiltä. Polkupyörä oli hevosen lisäksi käytännössä ainoa kulkuväline Suomen sisällissodassa, mitä oli mahdollista käyttää suuressa mittakaavassa. Valokuva Oskar Södergren.
Saara Tuomelle myönnetty lupa käyttää polkupyöräänsä oli aikanaan lähinnä turhauttava byrokraattinen toimenpide, jolla Venäjän valtio kontrolloi alamaisiaan sota-aikana. Nykyään se kuitenkin tarjoaa johtolangan, joka kutsuu tutkimaan aikaa, jona polkupyörät eivät olleet jokaisen arkinen esine vaan jotakin, mitä suurvalta koki tarpeelliseksi valvoa silmä kovana.
Kuvat: Forssan museon kokoelma
Kirjoittanut Santtu Yli-Tokko
