Punainen tupa ja perunamaa

Olemmeko turvassa? Mistä tulemme ja mihin menemme? Millaisia polkuja ollaan tallattu? Kun rakennus tai puu häviää ympäristöstä, ei se kuitenkaan häviä muistoista, Liisa miettii, se on siinä, ja sen ikään kuin tuntee. Mutta muistot eivät periydy, vain tarinat.

Jäljelle jääneen makasiinin seinägraffiti. Kuva Tanja Härmä.

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu tarve tietää ja tuntea juurensa. Kuulla tarinoita. Sijoittaa itsensä jatkumoon. Liisa lukee yhä uudelleen ja uudelleen mitä professori Esko Aaltonen on sanonut: 
”Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.”

Liisa on ymmärtänyt lukiessaan Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkunaa, käsityksen suuresta turvajärjestelmästä, joka ympärillämme on. Nyt yhtäkkiä aivan kuin kaikki asiat limittäytyvät sen aiheen piiriin. Ympäristön muistoja halutaan säilyttää, koska se liittyy juuri tähän turvajärjestelmään. Kun näkee kotiseudullaan jälkiä ja todisteita menneestä, ymmärtää, että täällä on ollut ihmisiä ennenkin ja voi määrittää itselleen turvallisen paikan ja osaa suunnitella minne menee tulevaisuudessa.

Hotelli Maakunnan kyltti Keskuskadun puolella. Kuva Tanja Härmä.

Ympäristöministeriön yliarkkitehti Minna Perähuhta kertoi luennollaan; Ikiasukas, tulokas, kulkija –kohtaamisia Forssassa, Forssan elävien kuvien teatterissa (25.3.2013), ihmisen ympäristösuhteesta.

Ikiasukkaan ympäristösuhde on toiminnan ja omistajuuden historiaa. Tulokkaalle ympäristö on aluksi reittejä, palveluja, rakenteita. Tulokas haluaa olla ylpeä ympäristöstään. Ja kulkija etsii Löytöjen lisäksi missä nukkua, syödä, kohdata ihmisiä ja yksi perustarpeista; missä on vessa.

Forssan museolla on alkanut remontti ja tällä hetkellä rakennuksessa ei ole vessoja.

-         Minne museo muuttaa? ihmiset kysyvät kun puhutaan, että kaikki esineet on siirretty.

-         Ei, museo ei muuta. Museo pysyy turvallisesti paikallaan.

Forssan museon remontti on alkanut. Alakerran toimisto- ja wc-tilat uusiutuvat kokonaan. 

On tutkittu, että museoiden läsnäolo sosiaalisissa medioissa ja virtuaalisissa puitteissa ei suinkaan vähennä käyntejä, vaan ihmiset haluavat kokea myös oikean elämyksen itse museossa. Muutenkin sosiaalisesta mediasta on tullut kotiseutuhengen kohottaja. Elämme jollakin tavalla uuden kotiseutuhengen nousua. Välitämme muistoja vanhojen ja uusien kuvien muodossa, keskustelemme iästä riippumatta vapautuneesti ja tallennamme palasia historiasta, jonka olemme valinneet.

Forssan ensimmäinen kerrostalo on edelleen paikoillaan, mutta tyhjänä. Kuva Tanja Härmä.

Kotiseutu on mielentila, Liisa lukee, ja maisema. Rauhan ja turvallisuuden antaja. Ja jatkaa facebookiin lukemaan mitä Vorssankiälisissä uutisissa on keskusteltu.

"Onnea, onnea, onnea vaan

punainen tupa ja perunamaa"

Ja Liisa ajaa viisikymmentä kilometriä länteen, nousee autosta ja hengittää syvään. Ja vaikka talo ei enää ole siinä, sen tuntee. Melkein kuulee äänetkin.

Hääyö Vorssan museossa

Museotyöntekijät painaa painaa. Eilen Helsingissä, tänään Forssassa. Toimiston pöydällä odottaa yllätys: kokoelma-amanuenssimme on löytänyt kiehtovan vanhan kirjan.  Kirja on kuulunut 1880-luvulla Forssan Viksbergin kutomossa työskennelle Augusta Otteljaanalle*. Hän on harjoitellut omistuskirjoitusta kirjan kansilehdelle useaan otteeseen.

Augusta saattoi asua Viksbergin pytingeillä nuoruudessaan. Täällä työläistytöt keittelivät perunoita yhteisessä kattilassa. Jokainen merkkasi oman pottunsa eripituisella korrella tai neulasella. Sitten kiehumaan.

Augusta Otteljaanan kirja on pölyinen ja vanha eikä kovin interaktiivinen. Mutta mikäli ajan merkkejä on oikein tulkitseminen, juurikin pölyn keskeltä löytyy museoiden kova ydin: tarinat ja esineosaaminen. Kunhan ne vain tuodaan hauskasti ja ihmistä koskettavasti esiin. Lööpit ja iskulauseet eivät haittaisi asiaa. Näin ainakin Suomen Museoliiton Miljoona uutta kävijää-seminaarissa, jossa pohdittiin kuluvan viikon torstaina museoiden kävijämäärän kasvattamista vuoteen 2015 mennessä.

Ideointiapua saatiin niin Ruotsista Riksförbundet Sveriges Museer-organisaation päällikkönä toimivan Matts Perssonin puheenvuoron myötä kuin hienon mainostoimiston you tube-sulkeisten muodossa. Museoissa on totuttu muistuttamaan rahan merkityksestä sisältöjen tuottamisessa, mutta raharuikutus pois, komensi brändiasiantuntija Lisa Sounio.  Korosta brändiä eli persoonallisuuttasi. Erotu, ole positiivinen, kärjistä. Sen Lisa Sounio osasi tosi hyvin. Kuinka ollakaan Sounion Lisan punaisilta huulilta pyörähti juurikin _meidän_ museomme nimi samalla kun hän ideoi uusia keinoja tuoda uusia yleisöjä museolle. Aatelkaa, hän heitti, millaista olis tarjota hääyö asiakkaalle Forssan museossa. Oletteko kokeilleet? 

No ei olla vielä. Mutta kuinkas olisi: hääyö Forssan museossa? Hep hep. Ketä kiinnostaa?  **

* Kirjan nimi on Kuusen kukkia ja kukkais-kieltä, nakerrellut O.Tervo, painettu vuonna 1876 Tampereella. Augusta O. on signeerannut kirjan   27-vuotiaana. Kolmikymppisenä Augusta on alkanut tekemään lapsia itsellisen Juha Vihtorin kanssa ja muuttanut Kuustoon. Naimisissa pari ei  ajautunut ainakaan ihan heti, vaikka lapsia siunaantui kaikenkaikkiaan neljä. 

** miel. remontin jälkeen, nyt on vähän ylimääräistä pölyä ilmassa. Paikan saa lähes itse valita. Ja lempikummituksen: Hiltan, Tiltan tai ken tietää, ehkäpä jopa vanhan Wahrenin.

Finnish Museum Association have challenged Finnish Museums. One million new museum visitors till the year 2015. At Museum Association's meeting in Helsinki brand-specialist Lisa Sounio provoked and aroused feelings. How come you museum people dont´t ever figure out anything new, Sounio asked. Stop blaming that you don´t have money. Do something small, then. Think in a new way. Be creative. Try different ways to increase the number of visitors in your museum and collect money. Do marketing, sell, create a brand for your institution. How would it be if a customer could spend his/hers wedding night at the museum, Sounio asked.  Maybe in Forssa museum?

Why not! ( Well maybe not just now, it's  a bit dusty because of the renovation.) Would You like to spend your wedding night in our museum ? Maybe with a ghost or two...?

Kivihiilen pöly mallikirjan reunassa

Forssan museon työntekijät tekivät ekskursion Manchesteriin. Takana kolme tiukkaa matkapäivää, innostusta, haltioitumista, vatsatautia ja väsymystä. 



Venytys, esikehruu, mule ja kutomakone olivat toiminnassa Manchesterin MOSI:n tekstiiligalleriassa. Koneenkäyttäjät kauhistuttivat yleisöä makaabereilla tarinoilla pienten työntekijöiden kohtaloista 1800-luvun tekstiilitehtaissa. 



MOSI:n höyrykonehallissa hönkivät ja pyörivät höyrykoneet ja vesirattaat. Kauniissa laitteissa silmä lepäsi. Pääsimme haistelemaan myös viktoriaanisia viemäreitä, tutustumaan MOSIn museokasvatustoimintaan ja Manchesterin syntyyn. 

Tiedot karttuivat. Tohtori Philip Sykas  Manchesterin Metropolitan-yliopistosta ja tekstiilitutkija Frances Pritchard Whitworth Art Gallerystä valottivat tekstiiliteollisuuden vaiheita 1800-luvun Manchesterissa. Saimme lehteillä mallikirjoja 1800-luvun eri vuosikymmeniltä. Eksoottista kyllä, kirjojen vahvasti tummuneet sivunkulmat eivät johtuneet tulipalosta vaan kivihiilen pölystä. 

Vuoden 1876 teollisuusnäyttelyn muistoliinan tarina täydentyi. Liinan mallin kaiversi kupariin manchesterilainen firma nimeltä Lockett & Grossland. Lockett & Grossland myi valmiiksikaiverrettuja kupariteloja koti- ja ulkomaisiin tekstiilitehtaisiin. Firma pakkasi ulkomaille lähtevät telat huolellisesti ja kuljetutti ne Liverpoolin satamaan, josta ne matkasivat määränpäihinsä. Luultavasti myös Forssaan, sillä vaikka kankaanpaino Forssassa alkoi vuonna 1862, ensimmäiset kuparitelat kaiverrettiin täällä vasta vuonna 1925. Elävästä kontaktista Luoteis-Englantiin todistanee Wahrenin Lockett & Grossland-yhteyden lisäksi manchesterilaisista mallikirjoista löytyneet printtimallit, jotka olivat hyvin samankaltaisia Forssan museon tekstiiliarkiston vanhimpien mallikirjojen kanssa.  

Paljon jäi vielä selvittämättä, höyry-, kehruu-ja kutomakoneiden osto ja Wahrenin alueelta Suomeen haalima työvoima. Hyvä niin. Onpahan syytä palata Manchesteriin toistekin. 

This week we had a change to visit MOSI, Manchester. We spent there two days and still there was not enough time to see everything we wanted! We were also lucky to meet Dr. P.A Sykas from Manchester Metropolitan University and Miss Frances Pritchard from Whitworth Art Gallery. With their help we tried to figure out what kind of fabrics were made in Forssa in 1860´s and 1870's*. We also wanted to find out if the copper rollers for the printed fabrics were bought from Manchester. And yes, we did find out that A.W Wahren probably was an old customer when he ordered copperplate from Lockett & Grossland for this handkerchief.  Still there are many open questions about printing in Forssa in 19th century. We don´t know all but at least we are closer to the truth than before. 

 **No surviving model books in our collections until 1880's.  The production of printed fabrics begun in Forssa in a year 1862.

Manchesterissa odottaa kevät, mutta Forssassa pakataan rätei ja lumpui

Viimeinen ponnistus liittyen Forssan museon tyhjentämiseen on alkanut. Rakennustyömiehet ovat jo vallanneet Forssan puuvillamakasiinin alakerran. Viimeiset isot museoesineet kuljetetaan ja kuljetutetaan pois remontin jaloista; Viksbergin reki siirtyy kuplamuoveissa Vantaalle konservoitavaksi, isot kaapit siirretään kuormalavoille ja paketoidaan kuten myös tärkein ja raskain pienoismalli, Sepänhaka.

Samaan aikaan muuttamisen kanssa jatkuu näyttelyn sisältötekstien työstö, esinetutkimus sekä esinevalintojen viimeistely.  Parhaillaan on käynnissä kilpailutus liittyen perusnäyttelyn näyttelyrakenteisiin. Kaiken tämän lomassa museolaiset ehtivät myös pakata omat laukkunsa. Tulevalla viikolla museon väki astelee Manchesterin jalkakäytävillä toivoen, että jokin eteentuleva pölyhiukkanen tai hiekanjyvä olisi se sama, jota Forssan patruuna AW Wahren aikanaan tallasi vuosittaisella vierailullaan Manchesterissa. Vierailun tarkoituksena on syventää tietoutta Manchesterin 1800-luvun tekstiiliteollisuudesta suhteessa Forssa-yhtiön alkuvuosiin ja tutustua paikallisiin tekstiilihistorian asiantuntijoihin ja tekstiiliarkistoihin. Pahitteeksi ei olisi löytää jokin Wahrenin muistiinpanoissa ilmenevistä manchesterilaisista osoitteista. Valitettavasti Forssan patruunan kantahotelli ehdittiin purkaa jo 1960-luvulla.  

Ylläoleva kuva on ote museokokoelmien muistoliinasta / nenäliinasta vuodelta 1876. Liinan kuva-aiheena on Suomen ensimmäisen teollisuusnäyttelyn paviljonki Helsinkin Kaivopuistossa. Liina tulee olemaan esillä uudessa perusnäyttelyssä, koskapa 62-vuotias Wahren toimi näyttelyn yhtenä järjestäjänä.  

Alustavat kontaktit Manchesteriin ovat tuoneet esiin sen, että liina on valmistettu manchesterilaisessa tekstiilitehtaassa. Tämän hetken oletus on, että teollisuusnäyttelyn pääintendentillä, Wahrenilla, oli mahdollisuus vanhojen kontaktiensa avulla tilata kuparilaatalla painettu korkealaatuinen liinasarja, johon tuon ajan Suomessa ei ollut tarvittavaa tekniikkaa - ei edes painokangasta tuottavassa Forssassa. Lisätietoa asiasta saanemme paikan päällä. Palataan asiaan! 

While there are lots to do with planning of the new exhibition and removing the former exhibition items from the museum building, museum workers of Forssa are going abroad. The goal of the trip is Manchester. A.W Wahren, the founder of the Forssa textile industry, visited Manchester every year in the latter half of 19th century. We are trying to find some addresses he wrote down. We are also glad of the possibility to meet some important researchers of the 19th century textile history. Hope we'll get new information about the connections between 19th century little Forssa and Manchester area. Looking forward to it! 

Kevätkokoelma 2013

Sen Liisa oli ymmärtänyt, että nukeille vaihdetaan vaatteita ja se oli tylsää; vääntää käsiä väkisin ja pujottaa hihoja. Nukke ei ollut yhtään joustava.

Nuken sisällä on levysoittimiakin, Liisa ajatteli. Ne siis puhuvat, mutta niillä on vaan yksi ilme, tai sitten ne nukkuvat ja pitävät silmiään kiinni. Joskus historiassa on kyllä ollut nukkekaappinukkeja, joille oli mahdollista vaihtaa ilmettä päässä olevasta nupista. Niillä oli jopa kolme ilmettä. Jotenkin mekaanista, Liisa ihmetteli.

Sitten on nukkeja, jotka vain seisovat tai istuvat mummojen kirjahyllyissä, eikä niihin saa vahingossakaan koskea. Samanlainen kuin Janne-nukkekin, joka on vanha, Liisa mietti. Villellä saa leikkiä, Janne voi mennä rikki. Onneksi poikanukeilla ei ollut hiuksia, sekin vielä, Liisa ajatteli.

Nuken esiliina 1930-luvulta

Kehittävätkö nukkeleikit juuri tyttöjen taiteellista aistia? Kyllähän kaikki esineet ovat eläviä, Liisa oli mieltä, miksi aikuisten mielestä vain nuket, ainakin siinä yhdessä ohjelmassa, missä nainen ei saanut lapsia.

Onko se leikkimistä, jos ihan matkitaan oikeeta elämistä? Mistä nukkeleikissä on kyse? Miten kauan ihminen on tehnyt nukkeja? Liisa mietti ja ompeli numerolappuja nuken vaatteisiin: esiliinoihin taakse oikealle alas, mekkoihin taakse keskelle alas, housujen vyötärökaitaleelle taakse keskelle.

Vaatteet olivat niin pieniä, että lappua ei saanut ommeltua olkasaumaan. Liisa oli juuri opettelemassa kokoelmatyöskentelyn vaiheita aivan alusta, nyt merkintävaihetta; numero kirjoitetaan nauhaan, sitten neulaa ja lankaa, solmu langan päähän ja muutamalla pistolla nauha kiinni ja päättely. Sitten mitat ja kuvaus.

Osa vaatteista oli ommeltu umpeen; vaikka niissä näytti olevan halkio, se ei ollutkaan avoin, eikä napeilla ollutkaan napinläpiä. Miten tällainen vaate puetaan? Onko nuken oltava kangasta, että vaatemuotoilu toimisi? Sellainen vanulla täytetty.

Vaatteet oli taidokkaasti tehtyjä. Lappuhaalareissa oli paljon yksityiskohtia; taskuja, lenkkejä. Tämä olisi nyt kevään 2013 kokoelma, jossa housujen lahkeet ovat suoria, pituus nilkkoihin tai polviin. Denim on taas palannut housumaailmaan, nyt se on saanut käsittelykseen painokuviot. Paidat ovat saaneet vaikutteita perinteisistä vaarinpaidoista, unohtamatta vaarien vaatekaapista mallinsa saanutta ruudullista villakangastakkia, joka on saanut helmaan ja hihansuihin nykyaikaisesti resorit.

Nuken vaatteet on museolle lahjoittanut kulttuurineuvos Ulla Nummikoski. 

Nuken vaatteet on valmistanut Ritva Salminen.

Mekkojen pituus on alle polven tai nilkkoihin, (tänä keväänä ei mitään siltä väliltä) ja mekot ovat joko helmaan leveneviä tai alaosa vyötäröltä poimutettu. Värejä löytyy kaikille. Kuosit ovat kukallisia tai ruudullisia. Poikkeuksen tekee vain harva vähän abstraktisempi kuvio.

Luvassa siis kansallisromanttinen kausi, josta kertovat juuri naisten hihojen ja helmojen poimutukset, esiliinat, kukat ja perinteiset historiaa kunnioittavat miesten mallit suoraan suomalaisen elokuvan kultakaudelta.

Saksalainen Paul Hildebrandt on sanonut 1900-luvun alussa:

” Sillä naiset, jotka ovat leikkineet nukeilla vain vähän, omaavat kypsässä iässä heikosti kehittyneen taideaistin, ja he ovat jopa tunneköyhiä. Heistä tuskin tulee tunnettujen taiteilijoiden äitejä, eivätkä he osaa oikealla tavalla kasvattaa lapsiaan taiteellisiksi. Sukupolvi, joka on heidän vastuullaan, tulee olemaan pikkuvanhaa, kuivakiskoista, älykästä, sanalla sanottuna taiteellisesti elotonta.”

Näinköhän, mutta silti, ikuisesti eläköön barbit ja actionmanit, Liisa ajatteli jo vanhanaikaisesti. Mutta jonkin lähiajan lähiajan kulttuuriperintöä ne kyllä ovat.

Teirän kakaroille. Ja meirän. Ja kaikille muillekin.

Tuu museoon, sanoo lapsi ja raahaa vastahakoista äitiä kohti museon korkeaa kynnystä. Ei me ehditä, äiti nurkuu. Mitä me siellä tehdään muutenkaan. Lapsi ei anna periksi, koska on käynyt museossa koulusta päin ja toisessa kerroksessa oli yksi tosikivajuttu ja pimeää. Ei oo rahaa, äiti mutisee vielä mutta kaivaa jo lompakostaan kaksi euroa eli aikuisen kertalipun hinnan. Lapset kun pääsevät museoon ilmaiseksi. 

Tällä viikolla museoväki on kohissut Helsingin Sanomien tiistaiaamun pääkirjoituksesta.

Hesarin toimittaja lapsineen vieraili Helsingin kaupungin Lasten kaupungissa. Vihdoinkin museo, jossa saa koskea, tehdä, telmiä. Miksi museot yleensä suhtautuvat vaivaantuneesti lapsiin, kysyy toimittaja. Kannattaisi ottaa lapset huomioon, koska lapsista kasvaa päättäjiä, jotka sitten aikanaan rahoittavat museoita.

Viisas huomio, vähäinen otanta. Mikä ammattimaisesti hoidettu museo, jolla on resursseja eli näyttely, vessat, vesiposti plus henkilökuntaa ei ota huomioon lapsia? Forssassa otetaan. Syytäkin on. 

Museoissa tiedetään: lapsia kiinnostava sisältö on jotain konkreettista, tekemään ja pohtimaan rohkaisevaa. Aktivoivaa ja osallistavaa.  Ei liene yllätys, että kaikesta tällaisesta tykkäävät aika monet aikuisetkin. Forssan museon uudessa perusnäyttelyssä panostetaan kokeiltavaan, interaktiiviseen sisältöön, salaluukkuihin, leikkipaikkaan, digitaalinen härpäkekin saadaan mukaan. Mutta museosta silti tulee olemaan kysymys. Tulee olemaan vitriineitä ja museoesineitä. Ja niitä vuosilukujakin. Onneksi kaksi museonäkemystä, niin sanottu lapsiystävällinen ja niin sanottu perinteinen, eivät ole ristiriidassa keskenään. 

Yleisesti ottaen lapsiystävällinen museo on helppo tehdä.  Kaikkein helpointa se on, kun on rahaa. Rahalla voi ostaa sisältöjä, multimediaa, näyttelyrakenteita ja niiden suunnittelua, ja ennen kaikkea rahalla voi kustantaa virkeäaivoisia henkilöitä, jotka pystyvät irrottautumaan muusta museotyöstä*, jotka ehtivät suunnittelemaan, tavoittamaan ja vetämään  museosisältöjen pariin  eri-ikäisiä ja eri tavalla oppivia ihmisiä. Lapsista vanhuksiin. 

Forssan museossa lapsiin keskittyttiin mahdollisuuksien mukaan jo ennen Vorssammuseo 3.0-projektia. Projektin tuomien lisäresurssien turvin lasten kanssa tehtyä työtä on voitu lisätä niin että vuoden 2012 aikana museossa vieraili yli 800 eri kouluasteita käyviä lasta edellisen vuoden kahdensadan sijaan. Eikä luvun takana ole edes vielä ollut uusi museonäyttely lapsiystävällisine sisältöineen vaan se vanha. Sekä yhteen hiileen puhaltava henkilökunta sisältäen vakihenkilökunnan, harjoittelijat ja projektityöntekijät. 

Ronttismäki avautuu kevään korvalla. Siitä eteenpäin kuluu aikaa vain puolisen vuotta, kun Forssan museon lapsi- ja aikuisystävällinen perusnäyttely avautuu. Siihen asti. Suomessa on tosi paljon kaikenlaisia hyviä museoita niin lapsille kuin aikuisille. Testatkaa, kokeilkaa. 

Teitä varten ne on tehty. Meitä kaikkia varten.  

 * Laiska töitänsä luettelee? Luettelointi, kokoelmienhoito, hallinto, tiedotus, siivoaminen, asiakaspalvelu, kuvapalvelu, tietopalvelu. Siinä pieni osa siitä kaikesta, jonka keskellä museotyöntekijä päivänsä viettää. Mitä pienempi museo, sitä todennäköisempää on multitaskaus.

Do museums fear children? The debate among museum workers begun from the editorial of Helsingin Sanomat. In Vorssammuseo 3.0 -project we have had a chance to try out different kinds of children centered activities. Last year we reached 800 children of different age groups - a huge contrast to the year 2011, when only 200 pupils attended Forssa museum. What made the change? The ability to concentrate in museum pedagogy in the Vorssammuseo 3.0 -project. When there is only two permanent employees in the Forssa Museum, and lots to be done, two extra workers made a huge impact.  Children friendly attitude is in  the core of planning the new permanent exhibition in Forssa Museum, too. Children and other age groups.We welcome everyone. We are for everyone.

Ihmisen mitta ja muita väliaikaisia hetkiä

Kirjoitettu ajassa, jolloin pakkaan tekstiilinäytteitä museon toisessa kerroksessa ja sisäisessä jukeboxissa soi: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Ihminen tuntee rajallisuuden aina, kun joku asia koskettaa. Muisto, kipu ja tulevaisuuden suunnittelu aiheuttavat samanlaisen kokemuksen siitä, että kaikella on aikansa, mutta ainoastaan tulevaisuuden suunnittelun voi jakaa osiin. Ennen tulevaisuuden tuloa jaamme sen väliaikaisiin hetkiin. Niiden hetkien sisällä tapahtuu löytöjä;

Löydämme neulemallin vanhasta sukanvarresta, toisen sukanvarren myötä havahdumme, että ennenkin on ollut pätkävärjättyä lankaa.

Muuttolaatikoita purkaessa Tyykin hyllyihin, aikaa ennen ja nyt siirrellessä, ymmärtää, että ihmisellä on ennen ollut juuri se, mitä ihminen tarvitsee. Kaikella on ollut tarpeellinen paikkansa. No ehkä hienompi tarjoiluvati on ollut käytössä vain jouluna, mutta sillä on ollut silloin Merkitys. Entä nyt? Onko kaikella tarkoitus? Mihin loppuu se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Onko rajallisuutemme kadonnut tavaran myötä? Voimme saada itsellemme sen, mitä ennen ihailimme kirkossa; hopeiset kynttilänjalat eivät ole enää niin hohdokkaat.

Mitä jos luetteloisimme kaikki kotimme esineet.

Lehdissä on juttuja siitä, että viedään kaikki tavarat varastoon, ja saa hakea takaisin yhden tavaran päivässä (koskee myös vaatteita). Tai ollaan vuosi ostamatta uusia vaatekappaleita, jonka jälkeen muka vasta tiedetään mikä toimii ja mikä ei ja mitä todella tarvitaan. Voi liittyä yhteisöllisiin ryhmiin, joissa laitetaan tavara päivässä pois.

Osaammeko tulevaisuudessa kiteyttää tämän aikakauden museon yhdeksi osastoksi; - kun mikään ei riitä osa 7014.

http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/218900-tavarataivas-dokkarin-tekija-%E2%80%9Dala-osta-mitaan%E2%80%9D-vuodesta-jai-kateen-muutakin-kuin-el

Tuntuu, että ainoa mikä ihmisen pysäyttää, on kipu tai jonkin puuttuminen, tulevaisuuden odotus. Menneisyyden voi hakea hetkeksi museosta. Vähän ajan kuluttua me nousemme kivuttomasti hissillä kolmanteen kerrokseen. Aloitamme alusta. Esihistoriasta.

Ja parsimme sen villasukan kantapään. Huomaamattomasti, ettei jalan alla tunnu. Onhan se isoäidin tekemä. Hän tarkoitti, että sitä käytetään loppuun asti. Ja että käytetään elämää, eikä eletä väliaikaisissa hetkissä. 

Ja sitten kun ei enää muuta voi, puretaan ehjään varsiosaan asti ja neulotaan uudestaan. Lopussa kavennetaan ja viimeiset silmukat vedetään 

yli.

Näen mielessäni sukan nykyversion. Nyt vain mallia ruutupaperille piirtämään.