Värikkään kaupan värikäs rouva

Forssan tehtaankylän ensimmäisen kaupan perusti A.W Wahren 1860-luvulla. Pian tehtaankauppa vakiintui Forssa-yhtiön omistamaksi sekatavarakaupaksi, jossa myytiin tehtaiden tuotteiden lisäksi kaikkea sitä, mitä pienen tehdaskylän asukkaat saattaisivat tarvita. 1900-luvun myötä tehtaanmyymälä muuntui Forssa-yhtiön tuotteiden myymäläksi, josta sai niin sorsettia kuin vistramusliiniakin. Ja tehtaalaisille tarjolla oli ikisuosittuja sirosäkkejä.

Forssalainen tekstiiliteollisuus on historiaa, mutta paljon eläviä ja toimivia muistoja siitä on yhä jäljellä. Myös Finlaysonin Forssan tehtaanmyymälän juuret voidaan johtaa ensimmäiseen Forssassa ikinä perustettuun tehtaankauppaan. Vanhan ajan "sekatavaraa", nauloja, neuloja, jauhoja, mustetta, ei ole myyty aikoihin. Kauppa on silti vahvasti toiminnassa – Finlaysonin tehtaanmyymälänä.

Tehtaanmyymälän oma lähihistoria on monivaiheinen ja kartoittaa vanhaa ja uutta Forssaa, siitä on tässäkin blogissa kirjoitettu useasti.1800-luvun kauppatalosta 1960-luvulla torinlaidan Puistolinnaan, Puistolinnasta vanhan yhtiönsaunan yläkertaan, josta vuonna 1979 Kehräämön ja Koskisillan liepeille. Ja siitä muutto Kutomon alueelle vuonna 1984. Kutomolla toimipiste on vaihtunut useampaan otteeseen. Viimeisten vuosikymmenten muutoksia on ollut todistamassa myyjä Sirkka Kujanpää. 

Myyjän työasu kesällä 2017

”Olin 16-vuotias, kun tulin töihin tänne Forssaan - kutomolle siinä vaiheessa. Asuin Karkkilassa silloin. Sain sen idean, että pyrin Finlaysonille töihin, ystävien perässä. Perjantaina soitin työnjohtajalle ja maanantaina olin jo töissä.”

Kutomon työura päättyi vuonna 1992.

”Olin neljä kuukautta vailla työtä. Sitten tulin tuuraamaan äitiyslomansijaisuutta tehtaanmyymälään. Työkaveri tuli takaisin ja minä jäin tänne myös.”

1990-luvun iso juttu oli tietokoneiden vakiintuminen osaksi työtä.

”Ennen sitä meillä oli vanhanaikainen vaaka, jossa oli punnukset ja vanhanaikainen kirjoituskone, jota myymälänhoitaja hoiti. Sitten kun tuli uudet koneet, herranjumala, sanottiin, opetelkaa. Sitten kun oppi sen, niin uudet ohjeet. Koko ajan muuttuu. Inventaarien laskeminen oli työlästä, pakkoja oli hirveästi! ”

Mutta tietokoneet eivät olleet ylivoimaisia - kiitos työkaverien. 

”Vuoronperään opeteltiin, asiakastyön lomassa.”

Sirkan syntymäpaikka on Jäppilä. Sieltä elämä heitti Karkkilaan, ja sieltä Forssaan. Ja tänne hän on jäänyt.

” Ei minulla täältä ole minnekään kiire ollut,

tämä on hyvä työpaikka, mukava työmatka, Kalliomäkeen silloin 16-vuotiaana tulin yhden omakotitalon yläkertaan asumaan ja samassa kaupunginosassa asun yhä.” 

Työ on muuttunut, mutta paljon on pysynyt samana: kankaat ja asiakaspalvelu. Vielä yhden muiston Sirkka heittää, ennen kuin rientää palvelemaan bussikyydillistä matkailijoita:

”70-luvulla, nuorena tyttönä, kun tänne Kutomolle oli korkeat aidat, niin portinvartija aina pysäytti mut ja kysyi että minne oot menossa. Vastasin aina, että ihan töihin oon kuule tulossa. Joka aamu katoin että minkä väristä kangasta värjätään tänään. Isosta putkesta tuli jokeen milloin vihreää, milloin sinistä, milloin punasta. Se on jäänyt mieleen, se joen väri.”

...ja huhtikuussa 1979. Kuva on otettu tehtaanmyymälän Koskisillan pielen myymälän avajaisissa.
Kuva: Forssan museo/  Piipunjuurella.fi.

Sirkan kuva ja teksti: Kristiina Huttunen

Emmi Lintonen päivän poliitikkona: "Tänne voisi vain jäädä katselemaan esineitä"

Suomen museoissa vietettiin Kutsu poliitikko museoon-teemaviikkoa 5.-9.6.  Sen tarkoitus on tutustuttaa poliitikkoja museoiden arkeen - ja lisätä ymmärrystä siitä, miten laajaa ja syvää museoissa tehtävä työ ruohonjuuritasolla on.

Emmi, Tekstiilimuseo Tyykin työ- ja säilytystilana toimiva
näyttelysali sekä Valokuvaamo Hellaksen aineistoa.

Forssan kaupungin kunnallispolitiikassa vaikuttaa useita poliitikkoja poliittisen kentän eri laidoilta - poliitikkoja, joilla on hyvä tietämys kulttuurista, kulttuuriperinnöstä ja museoiden merkityksestä. Kutsu poliitikko museoon -päivään halusimme kutsua nuoren paikallispoliitikon. Kutsuun vastasi kaupunginvaltuutettu Emmi Lintonen, joka vietti perjantaina aamupäivän kanssamme. 

Aamukahvilla Emmi kertoi kuulleensa runsaasti myönteistä palautetta Forssan museosta Vuoden museo 2014 -palkinnon tiimoilta. Kulttuurin merkitys yhteiskunnassa on Emmille myös selviö. Hän kertoi anekdootin, jonka lähde on entinen kulttuuriministeri Pia Viitanen: Yhteiskunta on kuin rantapallo, joka koostuu eri sektoreista. Yksi pieni sektori on kulttuuri. Mutta jos se otetaan pois, ei pallo pysy enää koossa. 

Näinhän se on! 

Emmi Lintonen tuntee Forssan museon näyttelytilat jo lapsuudesta, mutta tänään sukellettiin näyttelyiden sijaan kulissien taakse. Tutuksi tulivat isojen ja pienten esineiden säilytystilat, Iäisyys ja Helvetti. Helvetissä poliitikko seisahtui ja lausahti: "Tänne voisi jäädä vain tuijottelemaan näitä ihania esineitä". 

Seuraava vierailukohde oli Forssan museon tekstiiliarkisto. Tekstiiliarkisto pitää sisällään ainutlaatuista suomalaisen painokankaan historiaa noin puolen hyllykilometrin verran. Kokoelma-amanuenssi Asta Louhelo kertoi arkiston sisällöstä ja museonjohtaja Kati Kivimäki nykyisen arkistotilan mahdollisuuksista ja museon toiveista tuoda aineistoa esiin yleisölle nykyistä helpommin ja monipuolisemmilla tavoilla – asianmukaisissa tiloissa. 

Matka jatkui Kehräämön toiselle laidalle, Tekstiilimuseo Tyykiin, jossa kokoelmatyöntekijävahvistus Inka Keränen ohjasi Emmi Lintosta kokoelmahoidollisissa toimissa. Valtuutettu kääri Valokuvaamo Hellaksen valokuvapaperilaatikoita arkistokelpoiseen silkkipaperiin lopullista säilytystä varten. Samalla tarkasteltiin Tekstiilimuseo Tyykin suurta salia, joka ennen on ollut näyttelykäytössä muka joka tällä hetkellä tilanahtaudesta johtuen palvelee sekä työtilana, valokuvastudiona että kokoelmatilana. Jo matkalla Tyykiin tutustuimme myös Kehräämöalueen faunaan, kun nuori rusakko juoksenteli pitkin patosiltaa. Fasaaneja ja liejukanoja ei tällä kertaa Tyykin liepeillä näkynyt. Sen sijaan Tyykin salissa kaupunginvaltuutettu vietiin tutustumaan lepakon- ja pulunjätöksiin, joita kattorakenteista tippuu kokoelmien päälle – minkä takia kokoelmat pidetäänkin tiukasti laatikoissa tai valkoisten lakanoiden alla.

Aamupäivän lopuksi kuulimme vielä Emmin mietteitä valtuustotyöskentelystä. Sitten valtuutetun olikin jo aika kiiruhtaa päivätyöhönsä. Hieno päivä, hieno aamu, hieno viikko. Tervetuloa uudestaan Emmi Lintonen – ja muutkin poliitikot!

Teksti ja kuva: KH

Valokuvauksen esineellisen historian äärellä




”Monet ovat tilanteet ja tapahtumat, joihin valokuvaaja urallaan pääsee”, lausahtaa Jaana Lindfors, joka on valokuvaaja ja valokuvaamon omistaja kolmannessa polvessa.  Jo sadan vuoden ajan forssalaiset ovat voineet käydä Lindfrosien nykyisin Foto Hellas –nimeä kantavassa valokuvaamossa, ja yhtä kauan ovat perheenjäsenet Heikki ja Greta Lindfors, Raimo Lindfors sekä Jaana Lindfors kuvanneet Forssan kauppalan ja kaupungin elämää ja muutosta.

Jaana Lindfors pystyttämässä Foto Hellas 100-vuotta -näyttelyä näyttelytila Vinkkelissä.

”Monet ovat tilanteet, joihin museoammattilainen urallaan pääsee”, tokaisen puolestani minä saadessani eteeni valokuvauksen esineellistä historiaa sadan vuoden ajalta.  Olen tullut Forssan museoon käymään läpi Valokuvaamo Hellaksen käytössä olleita tai siellä kaupan olleita kameroita, lamppuja, suurennuslaitteita, valotusmittareita ja kaikkea muuta, mitä valokuvaukseen liittyy. Vanhimmat esineet ovat aivan 1900-luvun alusta, sillä valokuvaamon perustanut Heikki Lindfors osti liikkeen ja sen myötä myös irtaimistoa Jakob Ljunqvistiltä, joka oli perustanut Atelier Reginan toimipisteen Forssaan vuonna 1904. Uudemman ajan aineisto sisältää valokuvausliikkeen myyntituotteita, muun muassa kertakäyttökameroita, filmipaketteja ja valokuvapapereita. Arkistoaineisto puolestaan paljastaa kameravälineistön ja tarvikkeiden matkanneen esimerkiksi Englannista tai Saksasta Forssaan. Esineitä digitoidaan kaikkien saavutettaviksi museon Piipun juurella – tietokantaan.

Kokoelma sisältää muun muassa kameroita, kemikaalipulloja, valokuvapaperi- ja negatiivipakkauksia.

Puuvillahansikkaat kädessä kääntelen puisia kameroita ja kuvittelen, mitä kaikkea varhaisen valokuvan päätyminen museon tietokantaan on vaatinut. Oheinen kuva Forssan kirkosta ja pappilasta on noin 1930-luvulta. Sen on ottanut puisella matkakameralla lasinegatiiville todennäköisesti Heikki Lindfors. Matkakameran, jalustan ja lasinegatiivilaatikon kantaminen mukana kuvauspaikalle vertautuu kenties siihen, että nykypäivänä kannettavan tietokoneen tai tabletin sijaan mukaan otettaisiin pöytätietokone näyttöineen. Matkakameroita ne kuitenkin nykymittapuulla suuresta koostaan huolimatta olivat, erotuksena paikallaan pysyvistä suurista studiokameroista. Lasinegatiivit olivat kuivalevyjä, joissa valoherkkä aine oli valmiina.

Forssan kirkko ja pappila noin 1930. Kuva: Heikki Lindfors.

Valokuvan ottaminen ei käynyt sekään käden käänteessä: kamera aseteltiin jalustalle, linssinsuojus otettiin pois, suoritettiin rajaus ja tarkennus himmeäksi hiotulla tähyslasilla näkyvää kuvaa tarkastelemalla, tumman kankaan alla palkeita liikutellen, linssinsuojus laitettiin takaisin, käännettiin etsinlasi syrjään ja asetettiin lasilevykasetti sen tilalle kameran takaosaan, nostettiin levykasetin suojus pois valoherkän levyn edestä, linssinsuojus poistettiin valotuksen ajaksi ja valotettu levy laitettiin takaisin laatikkoonsa. Kun valokuvauskeikka oli kierretty ja valotettu esimerkiksi kymmenen levyä, kannettiin kaikki takaisin. Alkoi pimeän huoneen työskentely. Kehitysaineet sekoitettiin apteekista ostetuista pulvereista veteen. Lasinegatiivit tuli kehittää saman päivän aikana, vedosten kehittäminen negatiivista onnistui onneksi myöhemminkin (ja edelleen tänä päivänä). Vasta tällöin selvisi, minkälainen kuva oikeastaan tuli otettua. Vedos arkistoitiin esimerkiksi valokuva-albumiin, joka on lahjoitettu museon kokoelmiin. Museon työntekijä on skannannut kuvan ja liittänyt sen tietoineen museon tietokantaan helmikuussa 2017.

Valokuvia Forssan muutoksesta sekä valokuvaamon esineistöä on nähtävillä Jaana Lindforsin ja Forssan museon Foto Hellas 100 –vuotta näyttelyssä näyttelytila Vinkkelissä Forssan kirjaston 2. kerroksessa 29.5-30.6.2017. Kirjasto on avoinna ma-to 11-19 ja pe 11-17. Näyttely on osa Suomi 100 –vuoden ohjelmistoa.

Sunnuntaina 11.6.2017 näyttely poikkeuksellisesti avoinna 12-15, jolloin Jaana Lindfors on paikalla esittelemässä näyttelyä.

Näyttely Foto Hellas 100-vuotta näyttelytila Vinkkelissä 29.5.-30.6.2017.

Lähteet:

E. Piirinen (1924) Valokuvausopas. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirjan Kirjapaino.

Raimo Lindforsin haastattelu (1992). Forssan museon arkisto.


Teksti ja kuvat: Inka Keränen

Piipulta piipulle - eräiden museoesineiden matkakertomus

Kello on 8.15 torstaiaamuna. Ajan auton Forssan museon kokoelma- ja työtilana toimivan vanhan valimon oville. Kuppi kahvia, arvokas kuorma kyytiin, viimeiset heipat ja hyvästit ja sitten matkaan.

Matkan lähtöpaikkana on Forssan kehräämöalue, jonka maamerkkinä kohoaa korkea punatiilinen tehtaan piippu.

Sinisen Volkswagen Transporterin kyytiin on lastattu yhdeksän lukutelinettä ja kaksi kuljetuslaatikkoa. Laatikoiden sisältö on matkalla Tarinoita piipun juurelta –näyttelyyn, joka on osa Suomi 100- ohjelmaa vuonna 2017. Mistä oikein on kysymys?

Päivän ajoreitti vie kohti koillista.

Kello 9.15 auto on pakattu ja pääsen matkaan Forssan museolta. Käännän auton keulan kohti ensimmäistä määränpäätä. Lähestyessäni kohdetta minut toivottavat tervetulleeksi korkealle kurkottavat komeat punatiiliset tehtaanpiiput, rinnallaan savua tupruttavat siloisen harmaat modernit teräspiiput.

Valkeakosken keskustassa Kanavanranta kolmosessa sijaitsee punatiilinen Myllysaaren museo.

Kello 10.30 kurvaan parkkiin punatiilisen rakennuksen seinustalle. Kyltissä lukee Myllysaaren museo, olen saapunut Valkeakoskelle. Minua ovat vastassa museon amanuenssi sekä museomestari. Nostamme Valkeakosken esineet laatikoissaan auton kyytiin ja saan kutsun kahville. Miksikäs ei, onhan tässä vielä matkaa ajettavana. Kuin tilauksesta eräs museon ystävä on leiponut henkilökunnalle omenapiirakan, josta pääsin onnekkaasti osingoille (sain palasen myös matkaevääksi, nam!). Nyt kelpaa jatkaa matkaa.

Kello 11.00 Valkeakosken esineet kyydissä, otan suunnaksi ensin Tampereen ja sieltä jatkan kohti Jyväskylää. Noin neljän tunnin kokonaisajon jälkeen alkaa kuljettajaa nälättää ja autokin kaipaa tankkausta. Taukopaikka löytyy Jyväskylän kupeesta. Kuski saa lämpimän aterian ja auto polttoainehörpyn. Tauon jälkeen pääsen matkan viimeiselle etapille. Reitti vie koilliseen. Ajettavaa jää vajaat kaksi tuntia, joten olisin perillä juuri ennen iltapäivä neljää.

Lounaan jälkeen maistuu jälkiruoka. Kesäisen päivän valinta on perinteinen Kingis!

Kello on 15.45 ja kaupunkiin sisään ajaessa tehtaiden piiput viitoittavat tien. Peruutan auton kauniin keltaisen kivitalon eteen. Oven yläpuolella lukee Varkauden museo. Nyt on aika purkaa pakettiauton kuorma. Kädet tarttuvat laatikoihin ja kantavat esineet ja telineet yhden kerrallaan sisälle museon näyttelytilaan, jossa ne odottavat pian alkavaa näyttelyn rakentamista.

Matkan päätepisteenä on Varkauden museot.

Varkaus, Valkeakoski ja Forssa: kolme teollisuuskaupunkia, kolme museota, yksi näyttely.

Tarinoita piipun juurelta on kolmen erilaisen teollisuuskaupungin yhteinen tarina osana itsenäisen Suomen teollista historiaa. Museoiden kokoelmista valitut esineet, valokuvat ja näyttelyä varten tuotetut lyhytfilmit ohjaavat teollisuuskaupunkien inhimillisten tarinoiden äärelle.

Tarinoita piipun juurelta aloitti näyttelykierron Varkaudesta, jossa se on esillä 26.5. - 3.9.2017. Syksyllä näyttely siirtyy Valkeakoskelle  9.9. - 15.10.2017. Forssaan näyttely saadaan Suomen 100-vuotisjuhlavuoden päätteeksi 23.10.2017 - 5.1.2018 jolloin näyttely on vapaasti tutustuttavissa Näyttelytila Vinkkelissä (Kaupunginkirjaston 2. kerros).

Tarinoita piipun juurelta starttasi Varkaudesta ja saapuu Valkeakosken kautta Forssaan lokakuun loppupuolella.

Autokuskina ja kirjoittajana: Tuuli Ravantti