Säeseppo, poliisin harmi ja korvenraivaaja

Sylviini on Tammelassa
vallesmanni fiini.
Monesta törkeästä rikoksesta
on Sylviini saatu kiinni.
Linikkalan kylän takana
on rutapohja lammi.
Voi kuinka kurja virkamies
on Tammelan vallesmanni.

Tammelan pitäjästä irronneen Forssan kauppalan Rautatienkatua 1920-luvulla. Kieltolain ajoissa ollaan. Kuva: Piipunjuurella.fi. 

Elämme helmeilevää kevätkuuta ja vesi tippuu räystäiltä. Muutama kuukausi sitten odotimme joulua. Vesisateista joulunodotusta piristivät Forssan museon Jouluetkot, vuorovaikutteinen jouluopastus. Jouluetkoilla kerroimme tarinoita paikallisista ihmisistä, mm. Armaksesta ja makkarasta sekä Tammelan nimismies Sylvinin kaappikellosta.  Opastukseen kuului tämän blogipostauksen aloittava pilkkalaulu, jossa yhtenä aiheena on paikallisen vallesmannin mustamaalaus. Mutta kuka oli laulun tekijä? 

Oskari Mäkilä Kydöstä

tämän laulun teki,

joka ennen Mustialan herroja 

Vorssan likoille veti.

Mäkilä oli Tammelassa ja Koijärvellä maatiloja pitänyt ja peltoja raivannut uudistilallinen. Mäkilä purki elämänsä tapahtumia lauluiksi, joiden säkeissä ei riitakumppania – heitä oli useita – armahdettu.  

Kauhia asia Kaukjärveltä

tuli laulettavaksi

Tarrin vaari kun puntaria

tappeluaseena raksi

Tarrin vaarin puntarissa

on pitkä juohee nokka.

Tarrin vaari se valehtelee,

mut minä puhun totta!

Mäkilä oli usein käräjillä sekä pilkkalaulujensa että niihin johtaneiden tapahtumien takia. Kieltolakiaikaan Oskari Mäkilää vaivasi vallesmannin löysä suhtautuminen pimeän viinan myyntiin. Mäkilä myi viinaa tahallaan niin näkyvästi, että poliisin oli siihen pakko puuttua. Kun poliisit ratsasivat Mäkilän kotitilan, hän asettui syötiksi - mutta kirmasi sitten pakoon.

– Oskari, vartoos vähän, olisi asiaa! huutelee lautamies.

–  Tulkaa tänne kertomaan! vastaa Oskari.

Puisia, läkkisiä viinaleilejä

kantelin selässäni.

Niillä mä Tammelan kruunun

miehiä juoksutin perässäni.

Oskari Mäkilän tarina löytyy Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen kirjasarjasta Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä.  Sarja sisältää Forssan Lehdessä julkaistuja kotiseutuaiheisia artikkeleita. Oskari Mäkilänkin tarina on alunperin julkaistu Forssan Lehdessä vuonna 1945. Tietoja artikkeleista löytyy Finnasta, itse niteitä mm. Lounais-Hämeen kuntien kirjastojen kokoelmista-  ja Forssan museolta. Yksi Forssan museon  Kokoelmat kuntoon – ja vapaaehtoistyöohjelman keskeisistä tehtävistä on kotiseutuartikkeleiden digitointi, jotta ne saataisiin helposti kaikkien kiinnostuneiden ulottuville. Mikäli haluat edesauttaa asiaa, olet tervetullut ilmoittautumaan vapaaehtoisrinkiimme.

Kotiseutukuvausten mehukkaita sattumia pääset myös kuuntelemaan käsitöiden teon lomassa 15.3 klo 17-19  järjestettävässä Forssan museon Kehruukuppilassa! Pysy linjoilla ja seuraa ilmoitteluamme!

Lähde: 

Viljanen, Esko: Säeseppo ja korvenraivaaja. Julkaistu ensimmäisen kerran Forssan Lehdessä 27.12.1945. Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä XXVII, Lounais-Hämeen Kotiseutu-ja Museoyhdistys. Forssa. 1946. 

Teksti: Kristiina Huttunen

Pienet donkkaa hyvin!

Pääsin mukaan Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamaan työryhmään, joka pohtii uutta museopoliittista ohjelmaa. Edellinen ohjelma on vuodelta 2000. Työryhmässä on OKM:n, Museoviraston, Museoliiton, suurten valtionmuseoiden, aluetaidemuseoiden, valtakunnallisten erikoismuseoiden, maakuntamuseoiden ja tulevaisuudentutkimuksen edustajat, ja sitten hännänhuippuna tämä Kati Vorssammuseosta. Edustan kaikkia pienillä paikkakunnilla ammatillisesti toimivia kulttuurihistoriallisia tai taidemuseoita, jotka saavat valtionosuutta toimintansa rahoittamiseen.

Museopoliittista ohjelmaa valmisteleva työryhmä lähes kokonaisuudessaan lokakuussa 2015. Puheenjohtaja ylijohtaja Riitta Kaivosoja eturivissä kolmantena vasemmalta. Kuva: Liisa Heikkilä, verkkosivulta https://museopolitiikka.wordpress.com/tavoitteet-ja-toimintatavat/

Jaa että mikä on museopoliittinen ohjelma ja miksi sitä tehdään? Se on ministeriön tuottama laaja asiakirja, jossa luodaan suuntaviivat suomalaiselle museoalalle. Millainen on suomalainen museo, mihin se on matkalla? Yhteiskunnan rakenteet huojuvat - millaisena näemme museon roolin tulevaisuuden yhteiskunnan rakentajana? Mihin museoilla on aineksia? Parhaimmillaan asiakirja on apuna yksittäisille museoille toiminnan suunnittelussa ja hankkeistamisessa, taustayhteisöille ja valtionhallinnolle museoiden toiminnan ja rahoituksen ohjailussa. Ohjelman laatiminen on vaikeata, koska sitä tehdään tulevaisuutta varten, ja tulevaisuuttahan on vaikea ennustaa. Tarvitaan viisautta, luovuutta ja kaukonäköisyyttä.

Työryhmässä puhutaan vuorotellen rahasta ja sisällöistä. Keskustelu palaa toistuvasti siihen, miten museoiden valtionrahoitusta pitäisi muuttaa ja voiko sitä. Miten museokentän rakennetta ja hierarkiaa voi viilata, jotta se kaikista tärkein kuitenkin kasvaisi ja kehittyisi? Ja mitä on se kaikista tärkein tulevaisuutta ajatellen? Yleisönpalvelua, kokoelmien hoitoa, tutkimusta, elävää perintöä vai rakennuksia? Pitäisikö museoiden profiloitua selkeämmin?

Yhteiskunnan talous kapenee, ja jossain on tehtävä valintoja. Työryhmän jäsenet ovat kukin saaneet esitellä edustamansa museolajin nykytilannetta ja näkymiä. Näistä esityksistä luodaan kokonaisuus: millainen on suomalainen museokenttä, mikä kunkin museotyypin luonne ja tavoite. Tavoitteena on löytää yhteinen sävel. Esittelyjä varten on tutkittu tilastoja, laadittu kyselyitä ja tehty johtopäätöksiä.

Lähetin alle 10 työntekijän paikallismuseoille kyselyn museoiden tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä, sekä pyysin kollegoita toimittamaan omille luottamushenkilöilleen heille suunnatun oman webropol-kyselyn, jolla kyseltiin taustajoukkojen ajatuksia museoista ja sitoutuneisuutta omiin museoihin. Vastauksia tuli 28 museolta ja 142 luottamushenkilöltä. Todella upea aineisto, jota kelpasi esitellä työryhmälle Opetusministeriön kokoushuone Väinämöisessä. Kiitos jok’ikiselle!

Museoväen kyselyistä piirtyy kuva hyvin yhdenmukaisesta museotoiminnasta ympäri Suomen.  Paikallismuseot ovat vahvoja, koska ne ovat paikallisia ja niillä on selvä missio. Se on oman yhteisön hyvinvointi ja paikkakunnan elinvoimaisuus. Ne suuntautuvat yleisöön, tallentavat perintöämme, ovat lähellä, toimivat monipuolisesti, avoimesti ja aktiivisesti, rakentavat paikkakunnan ja sen asukkaiden identiteettiä, auttavat kotiutumaan ja kotoutumaan, houkuttelevat matkailijoita, tuottavat henkistä terveyttä ja kouluttavat sekä sivistävät. Ne jalkautuvat, jakavat ja osallistavat luonnostaan. Museoilla on monitaitoiset, joustavat ja kekseliäät työntekijät ja työssä viihdytään. Pienissä museoissa tehdään työtä sitoutuen ja sydämellä. Yhdestäkään vastauksesta ei kuultanut välinpitämättömyys. Päättäjät, huomatkaa: vaikka elämme vaikeita aikoja, niin tässä sitoutuneisuudessa on voimavara, jota ei kannata hukata yhden tai kahden vuoden säästötarpeiden takia. Museo edustaa sosiaalista, henkistä ja kulttuurista jatkumoa menneestä tulevaisuuteen. Museoon voi mennä kun on vaikeata, ja museo iloitsee yhteisön kanssa kun menee hyvin.

Pienet paikallismuseot ovat myös tehokkaita, koska niissä käy enemmän kävijöitä per työntekijä kuin erikois-, alue- tai maakuntamuseoissa. Tämä on hienoa siksi, että se osoittaa meidän onnistuneen juuri siinä mitä yritämme: yleisön palvelussa. Todellinen vaikuttavuus on laajempaa, sillä tilastoinnissa ei huomioida museon seinien ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, mitä pienissä museoissa on erityisen paljon. Kävijäluvut on toki vain yksi mittari. Me pienet emme loista tutkimuksen saralla, usein tiloissamme on parannettavaa ja työtä tuntuu olevan koko ajan enemmän kuin sille tekijöitä.

Luottamushenkilöiden vastauksista välittyi vahva tuki museoille, selvänä vähemmistönä (alle 10 %) olivat ne, jotka eivät välitä museosta. Suurelle osalle luottamushenkilöistä museot olivat tärkeitä kulttuuriperinnön tallentajia, matkailukohteita, oppimisympäristöjä, yhteisön rikkaus, ajassaan mukana, aktiivisia ja luotettavia asiantuntijoita. Museoiden moninaisista tehtävistä ei haluta luopua: pitää järjestää näyttelyitä, hoitaa esine- ja valokuvakokoelmia, tehdä yhteistyötä koulujen kanssa, huolehtia kulttuuriperintökasvatuksesta ja säilyttää elävää perintöä, digitoida ja jakaa internetin kautta, palvella tutkijoita. Vinkkejä talouden hallintaan pyydettiin ja saatiin: panostakaa yhteistyöhön, houkutelkaa asiakkaita, lisätkää kaupallisuutta, tuokaa esiin asiantuntemustanne. Museopoliittisen ohjelman laatijoita muistutettiin tiukkaan sävyyn, että elämää ja sivistystä on myös Helsingin ulkopuolella.

Suosittelen kaikille kollegoille ja päättäjille tilastojumppaa silloin tällöin. Laskutaidot saavat harjoitusta, ja asiat suhteutuvat. ”Ei ne muutkaan”, ”kyllähän mekin”, ja ”katsopa tuotakin”. Museotilasto sisältää Museoviraston kokoaman tilastotiedon ammatillisesti hoidettujen museoiden taloudesta, henkilöstöstä ja toiminnasta. Taskulaskin, sopivat hakuvalinnat ja kas: tässä meillä on välineet oman toimintamme perusteluun.

PS. keltapohjien tekstit ovat museoiden vastauksista.

Mahtimies ja makkara

Olipa kerran Armas (1918-1989), joka varttui nuorukaiseksi Humppilassa Sofia-mummunsa pienessä mökissä. Äiti asui Turussa ansiotyönsä takia. Leikkikaverina ja kasvinkumppanina oli Viivi-serkku. Lapsuusaika kului mieluisten harrastusten parissa: talvella sukset, kesällä polkupyörät ja pyhäpuvut olivat kovilla, kun touhukas poika liikkui kylillä. Polkupyörällä taittui matka Forssaankin, tapaamaan sukulaisia mm. Anna Yrjölää Ronttismäkeen. Yrjölä valmisti makkaroita ja nisua myyntiin asti, ja siinä sivussa sai pikku Armaskin herkutella

 

Kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan vieraillessa Forssan tehtailla vuonna 1978 Armas tarjosi ministerille työmaaruokalassa rusinasopat, maksoi hövelisti ministerinkin annoksen!

Kerrostalon asennus alkamassa Viksbergissä

Armaksesta kasvoi tarmokas toimen mies. Hän muutti Turkuun, perusti puusepänliikkeen, joka alkoi menestyä ja kasvoi. Rakennustoimisto A. Puolimatka perustettiin vuonna 1947. Välit Sofia-mummoon Humppilaan säilyivät lämpiminä. Samoin Viivi-serkkuun, joka oli mennyt naimisiin rakennusmestari Eino Järven kanssa, josta tuli Armaksen luotettu työpäällikkö ja ystävä. Armas Puolimatka oli muutenkin uskollinen ystävä. Monet lapsuusaikojen ystävyydet jatkuivat työsuhteina ja kestivät vuosikymmeniä. Armaksen värikäs tapa johtaa suuryritystä jätti jälkeensä paljon meheviä tarinoita.

Yrityksen rivakkaa toimintatapaa kuvaa sanonta "tänään tilattiin, eilen tehtiin".

Myös lapsuuden ajan mieltymys makkaraan jatkui aikuisiälle saakka: eräs museossa vieraillut rouva Turusta kertoi, että hänen äidillään oli aikanaan kahvila, jonka eteen Armaksella oli tapana pysähtyä syömään kioskista ostamaansa makkaraa.

Rakkaus kotiseutuun, ja ehkä myös lounais-hämäläiseen mehevään makkaraan, sai Armaksen laajentamaan liiketoimiaan ja perustamaan betonielementtitehdas Rakennusvalmisteen vuonna 1963 juuri Forssaan. Puolimatka myi yhtiönsä Hankkijalle vuonna 1985 ja sen nimi vaihtui Parma Oy:ksi 1988. Yhtiön jäljillä jatkaa mm. kylpyhuonemoduleja valmistava Parmarine. 

***

Vietämme taas viikon päästä Ystävänpäivää – rakkauden ja ystävyyden juhlaa. 

Tervetuloa museolle kuulemaan Vorssalaisia tarinoita rakkaudesta su 14.2. klo 14. 

Betonielementtivarastoa lokakuussa 1983.