Tarvitseeko kansallispuku otsikkoa

Kuva: Esko Aaltonen. Kansallispukuisia nuoria naisia Lounais-Hämeen Pirtillä.

Esipuhe siitä, että enää ei yläkoulussa tehdä kansallispukua, sillä ihminen on nuori ja vartaloltaankin muuttuvainen

Back to 1980´s eli kauan sitten urjalanmailla:

Jos yläkoulussa/yläasteella valitsi valinnaisaineeksi käsityöt, se tarkoitti sitä, että kahden seuraavan vuoden aikana valmistaisimme itsellemme kansallispuvut. Tuossa 14-vuoden iässä, meidän vuosiluokkamme uhmasi käytäntöä, ja vain yksi valmisti itselleen Hämeen puvun. Me muut saimme pakollisen revinnäistyön (minimikoko 10 x 10 cm) ja pirtanauhan jälkeen tehdä muita käsityöllisiä tuotteita, yleensä vaatteisiin liittyvää. Kansallispuvut kuuluivat vielä aivan toiseen maailmaan: Akseli Gallen-Kallelan maisemiin, Paulig-kahvipaketin ja Elovena-kaurahiutalepaketin kylkeen. Nyt Paulankin tyyli on muuttumassa: http://paulantyyli.paulig.fi/flora. (Ja miten Flora-nimi tuokaan mieleen margariinipaketeissa olleet keltaruskeat auringonkukkatarrat jääkaapin ovessa.)

Pakollisia käsityöllisiä kokemuksia: pirtanauha ja se minimikokoinen revinnäistyö.

Jatko siitä, että Forssankin yläkoulussa luetaan vielä Kalevalaa tarinamuodossa nykykielellä (Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala), eli miten kansallispuvut ovat syntyneet ja millaisia kansallispukuja nykyisin suunniteltaisiin, kun tuulipuvut ovat jo lähihistoriaa, vaikka Suomessa pukeudutaan edelleenkin mukavasti, mutta rikkaat eivät ole enää ainoita, jotka koreilevat vaatteilla (?). Vai ovatko ylellisyysasetukset vieläkin hengittämässä kansallispuvun kaavoissa ja askeleissa?

Suomen kansallispukukeskuksensivuilta lyhentäen, kansallispuvut perustuvat kansanpukuun. Kansallisromantiikan aikana, 1800-luvun jälkipuoliskolla, koottiin ensimmäiset puvut. Tänä päivänä kansallispukumalleja on nelisensataa.

5.8.1885 keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna olivat vierailulla Lappeenrannassa. Suomen naisten lahjana keisarinnalle annettiin soutuvene.Veneen souti juhlapaikalle kahdeksan neitoa kansallispuvuissa, perää piti rouva Jääsken puvussa. Soutajien puvut edustivat Suomen eri säätyjä ja maakuntia. Hallitsijaparia oli vastassa rannalla yli satahenkinen kansallispukuinen joukko. Tätä päivää pidetään kansallispuvun syntymäpäivänä. Eli tänä vuonna kansallispuku on 130-vuotias - suomalaisuuden viivakoodi. 

Helsinkiläissivistyneistön aloittama kansallispukuharrastus levisi 1930-luvulla maaseudulle. Huippukausia ovat olleet 1930- ja 1950-luvut. 1970-luvun puolimaissa puvut alkoivat jälleen kiinnostaa 1960-luvun vähäisen kansallisen innostumattomuuden jälkeen.  

Jurvan puvun korjausta. Alunperin puku on teetetty vanhojen päiville 1983. Pukuun tehdään mm. kokonaan uusi paita.
Kuva Wahren-opiston kansallispukukurssilta keväällä 2015.

Kuva Forssan Kansalaisopiston
opistolaiskunnan albumista 1930-luvulta.

Forssan Wahren- opistossa (entinen ForssanTyöväenopisto/Kansalaisopisto/Aikuisopisto) 
on edelleen kansallispukukurssi. Nuorimmat kurssilaiset ovat nelissäkymmenissä, vanhimmat eläkeläisiä. Wahren-opiston tekstiilitöiden opettaja Marja-Leena Kangasniemi-Saari kertoo, että eniten Forssassa tehdään Etelä- Keski- ja Itä-Suomen pukuja. Juuret vaikuttavat siihen, minkä paikkakunnan puvun tekee. Lähiseudun pukuja on tehty paljon, esim. Tammela, Koijärvi, Janakkala, Hämeen puku ja Jokiläänin puku. Hämeen puvun suosio on kuitenkin hiipunut. Tällä hetkellä opistossa tehdään mm. Helsingin pukua, Munsalan pukua, Jurvan ja Kaukolan puvun osia, Tuuterin pukua, yhtä muinaispukua ja Antrean puvun säppäliä. (Säppäli on keskiajalta peräisin oleva naisen päähine, joka nykyisin kuuluu moneen karjalaiseen kansallispukuun naimattoman naisen päähineenä. Tyypillinen säppälin pohja on punainen verkanauha. Siihen ommellaan usein tinasta tehtyjä koristenastoja.)

Puvun tekee vuodessakin, jos on ahkera. Riippuu tietenkin siitä, kuinka työlään puvun tekee (kirjailut ja koristelut) ja kutooko itse vielä kankaatkin. Opistossa on voinut aina kutoa itse kankaat. Kankaita tilataan valmiinakin; materiaalit pystyi hankkimaanviime syksyyn asti Helmi Vuorelmalta, mutta syksyllä 2014 Vuorelma teki konkurssin. Myös Brage välittää kansallispukumateriaaleja, Kangasniemi-Saari kertoo.

Kansallispuku tulee huomattavasti halvemmaksi, kun sen tekee itse. Valmiit puvut maksavat 1400-3600 euroa, materiaalit 700-2000 euroa, puvusta riippuen. Eli monessa puvussa itse tekeminen tulee noin puolet halvemmaksi. Ja itsetehdyn puvun arvostus on paljon suurempi. Joskus puvun tekemiseen on syynä se, että sitä ei edes saa valmiina. Esim. Längelmäen puvun mallia ei ole kirjoissa, se oli tehtävä itse, kertoi yksi kurssilainen.

Kuva: Esko Aaltonen.

Puvun valmistamiseen on ennen ollut monesti syynä se, että kansallispukua käytettiin Forssassakin lukion penkkariasuna aina 2000-luvun puoliväliin asti, eikä pukuja ollut aina mahdollista lainata tai vuokrata. Kansallispuku on ollut myös paikallisen kuoron esiintymisasuna. Nyt lapsuudessa rakkaat kansallispuvut inspiroivat tekemään itselle pukua, tai halutaan valmistaa lapsuuden haavepuku, juuri sellainen kuin haluaa. Ja pitäähän puku olla, jos tulee kutsu linnan juhliin.

Kaski-malliston nauha. T.Härmä. 

Tein 1998 opinnäytetyön Helmi Vuorelma Oy:lle, jossa tein tutkimuksen suomalaisuudessa, ja kyselin mm. ajatuksia kansallispuvusta. Kansallispuku koettiin aikuisväestön osalta positiivisesti: se on vertauskuva menetetystä ja katoavasta kotiseudusta, kertoen arvokkaasti historiasta. Isänmaata kunnioittava, perinteinen juhlapuku, joka sopii kaikkiin juhliin. Se on arvokas ja kaunis, persoonallinen juhla-asu. Vanhemmat arvostavat perinteen säilymistä ja toivovat puvun käyttöä enemmän kuin nykyisin. Kesäkäytössä puku on kuitenkin kuuma.

Suomalaisuutta ilmentävän Kaski-malliston esimerkki Katrin asukokonaisuudesta. T.Härmä.

Nuorista vastaajista (14-16 -vuotiaita) suhtautui kansallispukuun positiivisesti 70% 174 vastaajasta. Mielipiteet jakaantuivat karmeasta ja rumasta, kauniiseen ja perinteiseen juhlapukuun. Kansallispukuun pukeutuisi itse 32% nuorista. Itse puvun omisti 10 nuorta.

Kuvittelen, että nämä näkemykset eivät ole paljoa viidessätoista vuodessa muuttuneet. Suomalaisten pukeutumisessa on kyllä tapahtunut muutoksia, vaikka edelleenkin ilmastoa ajatellen pukeudutaan lämpimästi ja järkevästi. Pukeutuminen on rentoa, mutta mukaan on tullut kyllä hiven tyylikkyyttäkin. 

Jokaisessa ajassa halutaan silti kuulua johonkin ryhmään ja juuri suomalaisilla on kautta aikojen ollut suuri tarve viestiä vaatetuksella yhteenkuuluvuutta kuin joukosta erottumista. Onko kyseessä sitten poikkeavuuden pelko, olihan koreilu aikanaan rangaistava teko. Ylellisyysasetukset, joissa kiellettiin tavallisen rahvaan liian koristeellinen ja poikkeuksellinen pukeutuminen kumottiin vasta vuonna 1800. Tämä itsekontrolli jatkui kuitenkin vielä vuosisadan jälkeenpäin. 

Kuva: Esko Aaltonen. 

"Me ollaan samiksii" eli rinnastus ajatukseen samanlaisista iltapuvuista samassa juhlassa

Vieläkin ylipukeutumista pelätään. Jos suomalainen pukeutuminen mielletään harmaaksi, ovat suomalaiset kansallispuvut osoitus erittäin rikkaasta värikäsityksestä. Etiketit ja säännöt tekevät kansallispuvusta helpon juhlavaatteet, uuden mustan, jolloin ylipukeutumista tai muita pukeutumisrikkeitä ei tarvitse pelätä. Kaikkia puvun osia on lupa käyttää erillisinä asun osina, kunhan ymmärtää kunnioittaa kansallispuvun arvoa, kertoo kansallispukukonsultti Taina Kangas.

Tämä "mahdollisuus" käyttää vain jotakin osaa, saa "kansallispuvusta" persoonallisen tavan erottautua muista. Onhan kansallispuvun esikuvatkin haettu yksittäisistä vaatekappaleista. Tämä varmasti herättää enemmän positiivisia ajatuksia kuin kokonaisen puvun käyttö, joka voi joskus asiaan täysin vihkiytymättömältä tuntua jopa koulu- tai virkapukumaiselta jäykkyydeltä, johon ei sääntöjen ja rajoitusten vuoksi tartu (vrt. ylellisyysasetukset).

Millainen olisi suomalainen kansallispuku nyt, jos sellaista ei olisi koskaan ennen suunniteltukaan?

Tietoa kansallispuvusta:

http://www.craftmuseum.fi/kansallispukukeskus/
http://www.kansallispuvut.fi/
https://www.facebook.com/groups/kansallispuku/?fref=ts
http://kansallispuku.blogspot.fi/p/kansallispukujen-tuuletuspiknik.html

Etsimen ja esineen tuolle puolen

Ensimmäisen valokuvan jälkeen oli pitkä tauko. Oli noin vuosi 1979. Kuvassa näkyi isän ja siskon pää ja taustalla Manta-mummon mökki. Kuvassa ei näkynyt koiraa, joka istui ruohikossa ihmisten edessä.

- Käytä 'apina-asentoa', sanoi museon edesmennyt kuvaaja, sinä 2011 helteisenä heinäkuisena keskiviikkona, kun kysyin pääsisikö hän kuvaamaan.

- Ai että mä kuvaan ite? kysyin hämmentyneesti ja pelokkaana.

- Niin. 

- Höh.

Viimeisen valokuvan sitä ennen olin kuvannut kuusi vuotta sitten, päivänä, jolloin oma koira kuoli, jolloin digikamera ei vielä ollut vienyt filmikameran paikkaa. Nyt laukussa oli digitaalinen järjestelmäkamera, kuvaajalla hölmistynyt, mutta utelias olo.

Ja kuinkas sitten kävikään. Kaikki alkoi taas oudon arasti, mutta tunteella. Seuraavan päivän kommentti museon kuvaajalta oli:

- Auts!

-  Täh? ihmettelin.

- Amputaatio. Ja pitkän tauon jälkeen: Leikkasit sit tyypiltä varpaat irti

ja

-  Otit sit vähän kuvia.

-  Kaksjapuolsataa.

Isä oli kuvannut kun olin pieni. Ja vaikka isä ei ensimmäisen valokuvani jälkeen antanut lupaa käyttää kameraa pitkään aikaan (kun olin leikannut koiran pois kuvasta ja suunnannut katseeni myöhemminkin niin rakkaisiin rakennuskuviin), kuvaus alkoi, kuin vahingossa, diafilmien kanssa pitkin 90-lukua, opintojen parissa häiritsin aina VHS-kameran kanssa ja kuviakin kuvaillen. Kamerat vaihtuivat ja omasta jälkikasvusta tuli alkuvuosina monta albumillista. Siihen päivään asti kun koira lakkasi hengittämästä. Sitten yhtäkkiä museon kamera alkoi hengittää. Ja eräänä päivänä, muutama vuosi hengitysharjoitusten jälkeen, huomasin laativani museon valokuvausohjeita.

Leimasimia, joissa lukee koristeellisesti: LADIES ja CLOTH.

Siinä välissä hautasin oikean valokuvaajan, jolta siihen asti olin voinut kysellä, jos hän vastasi, -jokainen tehkööt omat virheensä ja löytäköön oman tyylinsä, pitäen mielessään tietyt asiat. Harjoittelin intuitiivisesti siirtelemään studiovaloja, ilman studio-olosuhteita kiroamaan käytävien loisteputkia ja omaa kuvajaista lasillisen taulun pinnasta. Ja vaikka kirjoitin, että esinekuvauksessa pitää käyttää jalustaa, en tehnyt niin itse. Luotin omaan loppumattomaan onneeni, täydelliseen tapaan rajata kerralla (ehkä opittu 24 kuvan rajallisuuden myötä) ja flow-tilan jatkuvuuteen.  Opetin harjoittelijoille, että työmaailmassa ei ole aikaa rajata päivässä 350 otettua kuvaa, vaan ne on oltava kerralla ’aidattuja’.

Kehruukoneen valssin puhdistaja.

Opin, että silmät jaksavat toimia päivässä viisi tuntia kameran kanssa, sen jälkeen joutuu pinnistelemään ja heikentämään innostustaan. Opin rakastumaan esineisiin, jotka vitriinissä eivät näytä välillä oikein miltään, mutta kuvassa, ne suorastaan liikkuvat ja hengittävät. Ja Liisan ihmemaassa ne vielä puhuvatkin.

Yhtenä yönä, edellispäivän esinekuvauksien jälkeen (24 juustokehää, 345 kuvaa), heräsin ajatukseen, miten juustokehän tekijät piirsivät taidokkaat kuvioinnit puuhun 1700- ja 1800-luvuilla ja ennenkin. Millä välineellä, miten? 
Miten ihmisillä on ollut taito katsoa puista esineisiin sopivat kohdat ja oksien haaroitukset.

Kaljakannu on kimpiastia, jonka runko/kyljet on kasattu 10:stä ylöspäin kapenevasta palasta (kimmestä). Kannu on tehty kuusesta, mutta korva ja korvakimpi ovat koivusta.

Kärvistelin yhden lyhyen valokuvauskurssin läpi, tullakseni tulokseen, ja ennen kaikkea myöntääkseni itselleni, että teen asiat tietyllä tavalla. Ja, että en kuvaa siksi, että voisin keskustella tekniikasta ja kameran säädöistä.

Niin kuin missä tahansa luovassa toiminnassa säännöt pitää oppia, ennen kuin niitä voi rikkoa. Ja juuri eilen törmäsin Nikki Sixx´n kirjaan Nikki Sixxin maailma (This Is Gonna Hurt: Music, Photography and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx) ja ahmin kiihkeästi valokuvauksen kohdat ja elämänohjeet. – Innostu kaikesta ympärilläsi! Tee aina parhaasi.

Pieniä hetkiä, ihmisiä ja tapahtumia, ihmisten suunnittelemia ja tekemiä pieniä ja suuria esineitä, taideteoksia, jotka kertovat tarinoitaan; ihmisestä itsestään, meistä ja ympäröivästä todellisuudestamme. Joten kuvatkaamme rakkaudella, ei koskaan, ei koskaan välinpitämättömästi. Me taltioimme totuutta, joka on kaikille samanlaisesti erilainen ja erilaisesti samanlainen. Missä muodossa kaikki tämä jää jälkeemme, emme tiedä.

Kankaantarkastajan käyttämä merkitsemiskynä, jolla on merkitty kankaaseen metrimäärä, tarkastuksen tekijä sekä päivämäärä. Tällaista kynää käytettiin 1950- tai 1960-luvulla. Myöhemmin 1970-luvulla siirryttiin käyttämään punaista kynää.