Muistojen keräämisen vaikeus

Muisteltaisiin elämää ja painokuoseja, hikisiä koulukäsitöitä tai äidin vaatteista säilyneitä nostalgisia kangasmuistoja. Tarinat avaisivat ikkunoita menneisiin maailmoihin, tuokioihin, elämän käännekohtiin, tunteisiin. Tarinoiden kautta arvostus tekstiiliteollisuuden perintöä ja käden taitoja kohtaan vahvistuisi. Saisimme kierrätykselle lisää nostetta. Museon tekstiiliarkistot saisivat meheviä tarinoita. Muistelu yhdessä olisi virkistävää ja voimaannuttavaa. Järjestettäisiin verkostomarkkinointityylillä Tyykikutsuja, joissa tekstiiliä harrastavat ihmisten kutsuisivat omia ystäviään asian äärelle.

Näin visioi Re3 tekstiiliperintöprojektin vapaaehtoisryhmä ja museolaiset yhdessä tekstiilimuistojen keruuta. Muokkasimme muistelulomakkeen museon esineiden luetteloinnissa käytettävän lomakkeen pohjalta. Keruu uutisoitiin, lomake julkistettiin, asiasta innostuttiin. Muistoja saatiin siltä seisomalta melkein jokaiselta forssalaisrouvalta.

Vuosi 1974 oli vihreän värin ja suurten kuvioiden vuosi. Onkohan tämä piparikangas Finlaysonin vai Tampellan?

TÖKS

Keruu on jatkunut pian 2 kk. Käteväksi ajateltu lomake on osoittautunut kankeaksi sekä verkossa että paperiversiona. Harvassa ovat ne, jotka siihen tarttuvat. Suurin osa lomakkeen kohdista on merkityksettömiä muusta kuin museon esinetallennuksen näkökulmasta. Tarkemmin määrittämätön ”tekstiilimuistojen keruu” karsii muistelijoita. Yksi tulkitsee tekstiilimuiston tarkoittavan rakkaita tai inhottavia koulukäsitöitä tai perinnetekstiilejä, toinen arvelee, että kyseeseen tulevat taidokkaasti valmistetut ja muistorikkaat tekstiilituotteet ja kolmas muistelisi teollisesti valmistettua kangasta, kaivaten kuitenkin täsmennystä: onko kyseessä Finlaysonin, Tampellan, Porin puuvillan vai Barkerin tuotanto? Harva haluaa jakaa muistojaan, kun ei ole varma, millaista muistoa halutaan.

ONNISTUMISEN ILOA

Viime maanantaina pidimme museolla ensimmäiset Tyykikutsut, joihin kutsuttiin Re3 -projektin vapaaehtoisia sekä muita aiheesta kiinnostuneita. Paikalle saapui 12 naista, kaikki omalla tahollaan ovat tekstiiliperinnön välittäjiä: mukana oli tekstiili-insinööri, tekstiilitaiteilijoita, kutoja, käsityönopettaja, ilmaisutaidon ohjaajia, tekstiiliteollisuuden tutkija, tilkkuharrastajia ja museon väkeä. Muutamalla oli mukanaan Finlaysonin kankaista valmistettuja muistorikkaita tuotteita. Joukossa oli löytöjä tehtaanmyymälästä, sirosäkistä löytyneistä kankaista valmistettuja tuotteita ja hurmaavan 1970-lukulaista kernituotteita. Tilaisuus alkoi näiden esittelyllä. Kuosien ja kangaslaatujen valmistusvuosia ja suunnittelijoita aprikoitiin. Ihasteltiin kankaiden laatua ja niistä ommeltujen tuotteiden malleja. Kahvien jälkeen kokoonnuttiin tutkimaan museon kuoseja livenä ja verkossa. Heräsi yhteinen ajatus luoda kouluille lainattava materiaalipaketti, joka esittelisi tekstiilimateriaaleja, niiden alkuperää, ekologisuutta ja kierrätettävyyttä.

Tilaisuudesta jäi vahvasti positiivinen jälkimaku. Mukanaolijoilla oli halua sitoutua ja viedä asiaa eteenpäin. Mutta mitä tässä oikein haemme?

YHDESSÄ OPPIEN

Seuraavana aamuna vaihdoimme ajatuksia. Miksipä tekstiilimuistojen keruu ei voisi olla eräänlainen laboratorio: kokeilemme tuota, kokeilemme tätä – katsotaan mikä vie eteenpäin. Tärkeä osa museotyötä sellaisena kuin sen täällä Forssassa näemme, on luoda tilanteita mukavalle yhdessäololle kiinnostavan asian äärellä. Jos siitä saadaan tiedonjyviä tutkimukseen ja kokoelmatietoihin, niin hyvä. Ja mainiota, jos saamme suunnattua laajempaa huomiota tekstiiliperintöömme.

Forssan museo ja joukko aktiivisia tekstiiliperinnön vaalijoita ottivat tekstiilimuistojen keruuseen tiukasti epävarman otteen. Katsotaan mitä tästä tulee. Kehitytään palautteen myötä. Kysyn palautetta nyt Sinulta, lukija. Mitä haluaisit tekstiilistä tietää? Mikä on  muistelutyön perimmäinen tavoite?

Muistojenkeruu on suosittua. Varkauden museo kerää muistoja teollisuuden tekijöistä. Hotelli- ja ravintolamuseo kerää ravintolamuistoja. Työväenmuseo Werstas kerää feminismin muistoja. Museoiden yhteistyönä syntyi katsaus suomalaiseen talvipäivään vuonna 2011.Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on monta eri aiheista keruuta käynnissä, ja omaa työtään tekee Marttaperinneliitto.

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.

Naistenpäivän pian koittaessa museonjohtaja pyysi kirjoittamaan naisaiheisen blogitekstin. Olen viimeaikoina luetteloinnissa keskittynyt museon astia ja keittiötarvikekokoelmaan – naisten työkaluihin. Kokoelmiin kuuluu keittiöesineitä laidasta laitaan: englantilaisia keksi- ja piparkakkumuotteja, hyydyke- ja kakkuvuokia, kauniita posliiniastioita ja arjen keittiövälineitä perunansurvimista teesiivilöihin. Esineet, jotka ovat peräisin aina 1800-luvulta lähtien, istuvat yhä mainiosti tämänkin ajan keittiöihin. Astioiden joukosta voi tunnistaa muun muassa vanhaa Arabiaa, jota on lapsesta asti käyttänyt, niin arkena kuin juhlana. Kirjavan kankaan kaupunki -näyttelyssä on myös esillä tätä samaa esineistöä museoon rakennetun kaupan hyllyillä. Sieltä voi astioiden lisäksi bongata lapsuutensa suosikki karkit, sekä suklaakääreet ja äidin keittiössä käyttämät mausteet alkuperäisissä pakkauksissaan.

Arabian maitokannu Forssan museon kokoelmista. Kuva: Tanja Härmä

Nykyajan keittiö on monijakoinen. Ei ole olemassa enää vain taitavia ruoanlaittajia vaan ihmiset, miehet ja naiset voi oman kokemukseni mukaan jakaa karkeasti kahteen kategoriaan – leipojiin ja kokkaajiin. Itse lukeudun jälkimmäisempään kategoriaan. Tunnistatko itsesi tästä kahtiajaosta? Radikaalimpaa, mutta ei mitenkään mahdotonta nykypäivänä olisi tehdä ihmisten kesken vielä jyrkempi jako niihin joilla pysyy kauha kädessä ja niihin joiden toivookin pysyvän kaukana keittiöstä.

Vaikka jako miesten ja naisten töiden välillä on aiemmin ollut aikalailla selkeä, ei kunniaa ruoanvalmistuksesta voi antaa pelkästään naisväelle. Miehet ovat osallistuneet talon töihin läpi historian, ehkä tosin fyysisempiin ulkotöihin painottuen. Ei kuitenkaan voi olla kuin ihmettelemättä, mitä nykymaailmassa tapahtuisi, jos perinteisen sukupuolittuneen työnjaon asetelma laitettaisiin uudelleen täytäntöön. Moniko puuro palaisi pohjaan, moniko leivos lässähtäisi? Kuinka moni nykynainen todella tuntee itsensä kodin hengettäreksi, keittiötaitajaksi, siksi kuuluisaksi jauhopeukaloksi. Keittiö ei ole enää ainoastaan naisten valtakunta. Monissa perheissä mies viettää enemmän aikaa hellan äärellä ruoanlaitosta nauttien ja mikäs siinä, itse en ainakaan valita moisesta. Mikä olisikaan ihanampaa, kuin valmiina tarjoiltu Naistenpäivän ateria!

Elokuvamaailmassa miehet yllättävät treffikumppaninsa romanttisilla koti-illallisilla kynttilänvalossa ja komeat julkkiskokit taistelevat uusien ruokatrendien puolesta televisiokanavilla parhaaseen katseluaikaan.

Kaunis kakkumuotti Forssan musoen esinekokoelmista. Kuva: Tanja Härmä.
Lisää esineitä osoitteessa www.piipunjuurella.fi

Nykyään kodin roolit ovat liudentuneet ja perheen mestarikokki voi olla myös talon isäntä. Jos vanhan sanonnan mukaan tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, naistenpäivä on oiva tilaisuus testata toimiiko sanonta myös toisin päin. Voiko tie naisen sydämeen käydä vatsan kautta? Kirjoittajan mielipide on, että KYLLÄ VOI! Siinäpä teille miehille pieni vinkki sunnuntaista naistenpäivää ajatellen.

Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille naisille!

Forssan museo on mukana lauantaisessa Naistenpäivän tapahtumassa Forssan Lyseolla kello 10.00 alkaen!

Kirjoittaja: Tuuli Ravantti

Tarvitseeko kansallispuku otsikkoa

Kuva: Esko Aaltonen. Kansallispukuisia nuoria naisia Lounais-Hämeen Pirtillä.

Esipuhe siitä, että enää ei yläkoulussa tehdä kansallispukua, sillä ihminen on nuori ja vartaloltaankin muuttuvainen

Back to 1980´s eli kauan sitten urjalanmailla:

Jos yläkoulussa/yläasteella valitsi valinnaisaineeksi käsityöt, se tarkoitti sitä, että kahden seuraavan vuoden aikana valmistaisimme itsellemme kansallispuvut. Tuossa 14-vuoden iässä, meidän vuosiluokkamme uhmasi käytäntöä, ja vain yksi valmisti itselleen Hämeen puvun. Me muut saimme pakollisen revinnäistyön (minimikoko 10 x 10 cm) ja pirtanauhan jälkeen tehdä muita käsityöllisiä tuotteita, yleensä vaatteisiin liittyvää. Kansallispuvut kuuluivat vielä aivan toiseen maailmaan: Akseli Gallen-Kallelan maisemiin, Paulig-kahvipaketin ja Elovena-kaurahiutalepaketin kylkeen. Nyt Paulankin tyyli on muuttumassa: http://paulantyyli.paulig.fi/flora. (Ja miten Flora-nimi tuokaan mieleen margariinipaketeissa olleet keltaruskeat auringonkukkatarrat jääkaapin ovessa.)

Pakollisia käsityöllisiä kokemuksia: pirtanauha ja se minimikokoinen revinnäistyö.

Jatko siitä, että Forssankin yläkoulussa luetaan vielä Kalevalaa tarinamuodossa nykykielellä (Kirsti Mäkinen: Suomen lasten Kalevala), eli miten kansallispuvut ovat syntyneet ja millaisia kansallispukuja nykyisin suunniteltaisiin, kun tuulipuvut ovat jo lähihistoriaa, vaikka Suomessa pukeudutaan edelleenkin mukavasti, mutta rikkaat eivät ole enää ainoita, jotka koreilevat vaatteilla (?). Vai ovatko ylellisyysasetukset vieläkin hengittämässä kansallispuvun kaavoissa ja askeleissa?

Suomen kansallispukukeskuksensivuilta lyhentäen, kansallispuvut perustuvat kansanpukuun. Kansallisromantiikan aikana, 1800-luvun jälkipuoliskolla, koottiin ensimmäiset puvut. Tänä päivänä kansallispukumalleja on nelisensataa.

5.8.1885 keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna olivat vierailulla Lappeenrannassa. Suomen naisten lahjana keisarinnalle annettiin soutuvene.Veneen souti juhlapaikalle kahdeksan neitoa kansallispuvuissa, perää piti rouva Jääsken puvussa. Soutajien puvut edustivat Suomen eri säätyjä ja maakuntia. Hallitsijaparia oli vastassa rannalla yli satahenkinen kansallispukuinen joukko. Tätä päivää pidetään kansallispuvun syntymäpäivänä. Eli tänä vuonna kansallispuku on 130-vuotias - suomalaisuuden viivakoodi. 

Helsinkiläissivistyneistön aloittama kansallispukuharrastus levisi 1930-luvulla maaseudulle. Huippukausia ovat olleet 1930- ja 1950-luvut. 1970-luvun puolimaissa puvut alkoivat jälleen kiinnostaa 1960-luvun vähäisen kansallisen innostumattomuuden jälkeen.  

Jurvan puvun korjausta. Alunperin puku on teetetty vanhojen päiville 1983. Pukuun tehdään mm. kokonaan uusi paita.
Kuva Wahren-opiston kansallispukukurssilta keväällä 2015.

Kuva Forssan Kansalaisopiston
opistolaiskunnan albumista 1930-luvulta.

Forssan Wahren- opistossa (entinen ForssanTyöväenopisto/Kansalaisopisto/Aikuisopisto) 
on edelleen kansallispukukurssi. Nuorimmat kurssilaiset ovat nelissäkymmenissä, vanhimmat eläkeläisiä. Wahren-opiston tekstiilitöiden opettaja Marja-Leena Kangasniemi-Saari kertoo, että eniten Forssassa tehdään Etelä- Keski- ja Itä-Suomen pukuja. Juuret vaikuttavat siihen, minkä paikkakunnan puvun tekee. Lähiseudun pukuja on tehty paljon, esim. Tammela, Koijärvi, Janakkala, Hämeen puku ja Jokiläänin puku. Hämeen puvun suosio on kuitenkin hiipunut. Tällä hetkellä opistossa tehdään mm. Helsingin pukua, Munsalan pukua, Jurvan ja Kaukolan puvun osia, Tuuterin pukua, yhtä muinaispukua ja Antrean puvun säppäliä. (Säppäli on keskiajalta peräisin oleva naisen päähine, joka nykyisin kuuluu moneen karjalaiseen kansallispukuun naimattoman naisen päähineenä. Tyypillinen säppälin pohja on punainen verkanauha. Siihen ommellaan usein tinasta tehtyjä koristenastoja.)

Puvun tekee vuodessakin, jos on ahkera. Riippuu tietenkin siitä, kuinka työlään puvun tekee (kirjailut ja koristelut) ja kutooko itse vielä kankaatkin. Opistossa on voinut aina kutoa itse kankaat. Kankaita tilataan valmiinakin; materiaalit pystyi hankkimaanviime syksyyn asti Helmi Vuorelmalta, mutta syksyllä 2014 Vuorelma teki konkurssin. Myös Brage välittää kansallispukumateriaaleja, Kangasniemi-Saari kertoo.

Kansallispuku tulee huomattavasti halvemmaksi, kun sen tekee itse. Valmiit puvut maksavat 1400-3600 euroa, materiaalit 700-2000 euroa, puvusta riippuen. Eli monessa puvussa itse tekeminen tulee noin puolet halvemmaksi. Ja itsetehdyn puvun arvostus on paljon suurempi. Joskus puvun tekemiseen on syynä se, että sitä ei edes saa valmiina. Esim. Längelmäen puvun mallia ei ole kirjoissa, se oli tehtävä itse, kertoi yksi kurssilainen.

Kuva: Esko Aaltonen.

Puvun valmistamiseen on ennen ollut monesti syynä se, että kansallispukua käytettiin Forssassakin lukion penkkariasuna aina 2000-luvun puoliväliin asti, eikä pukuja ollut aina mahdollista lainata tai vuokrata. Kansallispuku on ollut myös paikallisen kuoron esiintymisasuna. Nyt lapsuudessa rakkaat kansallispuvut inspiroivat tekemään itselle pukua, tai halutaan valmistaa lapsuuden haavepuku, juuri sellainen kuin haluaa. Ja pitäähän puku olla, jos tulee kutsu linnan juhliin.

Kaski-malliston nauha. T.Härmä. 

Tein 1998 opinnäytetyön Helmi Vuorelma Oy:lle, jossa tein tutkimuksen suomalaisuudessa, ja kyselin mm. ajatuksia kansallispuvusta. Kansallispuku koettiin aikuisväestön osalta positiivisesti: se on vertauskuva menetetystä ja katoavasta kotiseudusta, kertoen arvokkaasti historiasta. Isänmaata kunnioittava, perinteinen juhlapuku, joka sopii kaikkiin juhliin. Se on arvokas ja kaunis, persoonallinen juhla-asu. Vanhemmat arvostavat perinteen säilymistä ja toivovat puvun käyttöä enemmän kuin nykyisin. Kesäkäytössä puku on kuitenkin kuuma.

Suomalaisuutta ilmentävän Kaski-malliston esimerkki Katrin asukokonaisuudesta. T.Härmä.

Nuorista vastaajista (14-16 -vuotiaita) suhtautui kansallispukuun positiivisesti 70% 174 vastaajasta. Mielipiteet jakaantuivat karmeasta ja rumasta, kauniiseen ja perinteiseen juhlapukuun. Kansallispukuun pukeutuisi itse 32% nuorista. Itse puvun omisti 10 nuorta.

Kuvittelen, että nämä näkemykset eivät ole paljoa viidessätoista vuodessa muuttuneet. Suomalaisten pukeutumisessa on kyllä tapahtunut muutoksia, vaikka edelleenkin ilmastoa ajatellen pukeudutaan lämpimästi ja järkevästi. Pukeutuminen on rentoa, mutta mukaan on tullut kyllä hiven tyylikkyyttäkin. 

Jokaisessa ajassa halutaan silti kuulua johonkin ryhmään ja juuri suomalaisilla on kautta aikojen ollut suuri tarve viestiä vaatetuksella yhteenkuuluvuutta kuin joukosta erottumista. Onko kyseessä sitten poikkeavuuden pelko, olihan koreilu aikanaan rangaistava teko. Ylellisyysasetukset, joissa kiellettiin tavallisen rahvaan liian koristeellinen ja poikkeuksellinen pukeutuminen kumottiin vasta vuonna 1800. Tämä itsekontrolli jatkui kuitenkin vielä vuosisadan jälkeenpäin. 

Kuva: Esko Aaltonen. 

"Me ollaan samiksii" eli rinnastus ajatukseen samanlaisista iltapuvuista samassa juhlassa

Vieläkin ylipukeutumista pelätään. Jos suomalainen pukeutuminen mielletään harmaaksi, ovat suomalaiset kansallispuvut osoitus erittäin rikkaasta värikäsityksestä. Etiketit ja säännöt tekevät kansallispuvusta helpon juhlavaatteet, uuden mustan, jolloin ylipukeutumista tai muita pukeutumisrikkeitä ei tarvitse pelätä. Kaikkia puvun osia on lupa käyttää erillisinä asun osina, kunhan ymmärtää kunnioittaa kansallispuvun arvoa, kertoo kansallispukukonsultti Taina Kangas.

Tämä "mahdollisuus" käyttää vain jotakin osaa, saa "kansallispuvusta" persoonallisen tavan erottautua muista. Onhan kansallispuvun esikuvatkin haettu yksittäisistä vaatekappaleista. Tämä varmasti herättää enemmän positiivisia ajatuksia kuin kokonaisen puvun käyttö, joka voi joskus asiaan täysin vihkiytymättömältä tuntua jopa koulu- tai virkapukumaiselta jäykkyydeltä, johon ei sääntöjen ja rajoitusten vuoksi tartu (vrt. ylellisyysasetukset).

Millainen olisi suomalainen kansallispuku nyt, jos sellaista ei olisi koskaan ennen suunniteltukaan?

Tietoa kansallispuvusta:

http://www.craftmuseum.fi/kansallispukukeskus/
http://www.kansallispuvut.fi/
https://www.facebook.com/groups/kansallispuku/?fref=ts
http://kansallispuku.blogspot.fi/p/kansallispukujen-tuuletuspiknik.html

Etsimen ja esineen tuolle puolen

Ensimmäisen valokuvan jälkeen oli pitkä tauko. Oli noin vuosi 1979. Kuvassa näkyi isän ja siskon pää ja taustalla Manta-mummon mökki. Kuvassa ei näkynyt koiraa, joka istui ruohikossa ihmisten edessä.

- Käytä 'apina-asentoa', sanoi museon edesmennyt kuvaaja, sinä 2011 helteisenä heinäkuisena keskiviikkona, kun kysyin pääsisikö hän kuvaamaan.

- Ai että mä kuvaan ite? kysyin hämmentyneesti ja pelokkaana.

- Niin. 

- Höh.

Viimeisen valokuvan sitä ennen olin kuvannut kuusi vuotta sitten, päivänä, jolloin oma koira kuoli, jolloin digikamera ei vielä ollut vienyt filmikameran paikkaa. Nyt laukussa oli digitaalinen järjestelmäkamera, kuvaajalla hölmistynyt, mutta utelias olo.

Ja kuinkas sitten kävikään. Kaikki alkoi taas oudon arasti, mutta tunteella. Seuraavan päivän kommentti museon kuvaajalta oli:

- Auts!

-  Täh? ihmettelin.

- Amputaatio. Ja pitkän tauon jälkeen: Leikkasit sit tyypiltä varpaat irti

ja

-  Otit sit vähän kuvia.

-  Kaksjapuolsataa.

Isä oli kuvannut kun olin pieni. Ja vaikka isä ei ensimmäisen valokuvani jälkeen antanut lupaa käyttää kameraa pitkään aikaan (kun olin leikannut koiran pois kuvasta ja suunnannut katseeni myöhemminkin niin rakkaisiin rakennuskuviin), kuvaus alkoi, kuin vahingossa, diafilmien kanssa pitkin 90-lukua, opintojen parissa häiritsin aina VHS-kameran kanssa ja kuviakin kuvaillen. Kamerat vaihtuivat ja omasta jälkikasvusta tuli alkuvuosina monta albumillista. Siihen päivään asti kun koira lakkasi hengittämästä. Sitten yhtäkkiä museon kamera alkoi hengittää. Ja eräänä päivänä, muutama vuosi hengitysharjoitusten jälkeen, huomasin laativani museon valokuvausohjeita.

Leimasimia, joissa lukee koristeellisesti: LADIES ja CLOTH.

Siinä välissä hautasin oikean valokuvaajan, jolta siihen asti olin voinut kysellä, jos hän vastasi, -jokainen tehkööt omat virheensä ja löytäköön oman tyylinsä, pitäen mielessään tietyt asiat. Harjoittelin intuitiivisesti siirtelemään studiovaloja, ilman studio-olosuhteita kiroamaan käytävien loisteputkia ja omaa kuvajaista lasillisen taulun pinnasta. Ja vaikka kirjoitin, että esinekuvauksessa pitää käyttää jalustaa, en tehnyt niin itse. Luotin omaan loppumattomaan onneeni, täydelliseen tapaan rajata kerralla (ehkä opittu 24 kuvan rajallisuuden myötä) ja flow-tilan jatkuvuuteen.  Opetin harjoittelijoille, että työmaailmassa ei ole aikaa rajata päivässä 350 otettua kuvaa, vaan ne on oltava kerralla ’aidattuja’.

Kehruukoneen valssin puhdistaja.

Opin, että silmät jaksavat toimia päivässä viisi tuntia kameran kanssa, sen jälkeen joutuu pinnistelemään ja heikentämään innostustaan. Opin rakastumaan esineisiin, jotka vitriinissä eivät näytä välillä oikein miltään, mutta kuvassa, ne suorastaan liikkuvat ja hengittävät. Ja Liisan ihmemaassa ne vielä puhuvatkin.

Yhtenä yönä, edellispäivän esinekuvauksien jälkeen (24 juustokehää, 345 kuvaa), heräsin ajatukseen, miten juustokehän tekijät piirsivät taidokkaat kuvioinnit puuhun 1700- ja 1800-luvuilla ja ennenkin. Millä välineellä, miten? 
Miten ihmisillä on ollut taito katsoa puista esineisiin sopivat kohdat ja oksien haaroitukset.

Kaljakannu on kimpiastia, jonka runko/kyljet on kasattu 10:stä ylöspäin kapenevasta palasta (kimmestä). Kannu on tehty kuusesta, mutta korva ja korvakimpi ovat koivusta.

Kärvistelin yhden lyhyen valokuvauskurssin läpi, tullakseni tulokseen, ja ennen kaikkea myöntääkseni itselleni, että teen asiat tietyllä tavalla. Ja, että en kuvaa siksi, että voisin keskustella tekniikasta ja kameran säädöistä.

Niin kuin missä tahansa luovassa toiminnassa säännöt pitää oppia, ennen kuin niitä voi rikkoa. Ja juuri eilen törmäsin Nikki Sixx´n kirjaan Nikki Sixxin maailma (This Is Gonna Hurt: Music, Photography and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx) ja ahmin kiihkeästi valokuvauksen kohdat ja elämänohjeet. – Innostu kaikesta ympärilläsi! Tee aina parhaasi.

Pieniä hetkiä, ihmisiä ja tapahtumia, ihmisten suunnittelemia ja tekemiä pieniä ja suuria esineitä, taideteoksia, jotka kertovat tarinoitaan; ihmisestä itsestään, meistä ja ympäröivästä todellisuudestamme. Joten kuvatkaamme rakkaudella, ei koskaan, ei koskaan välinpitämättömästi. Me taltioimme totuutta, joka on kaikille samanlaisesti erilainen ja erilaisesti samanlainen. Missä muodossa kaikki tämä jää jälkeemme, emme tiedä.

Kankaantarkastajan käyttämä merkitsemiskynä, jolla on merkitty kankaaseen metrimäärä, tarkastuksen tekijä sekä päivämäärä. Tällaista kynää käytettiin 1950- tai 1960-luvulla. Myöhemmin 1970-luvulla siirryttiin käyttämään punaista kynää.

Kotijuustoja, vormuja ja kartanomeijereitä 1200-luvulta tähän päivään.

Olen Tuuli – Savossa syntynyt, Helsingissä kasvanut ja Hämeeseen muuttanut.  Aloitin tammikuun alussa korkeakouluharjoittelijana Forssan museossa. Ensimmäisenä tehtävänäni sain sukeltaa suoraan museon esine- ja kokoelmatyön syövereihin, syvälle hämäläiseen talonpoikaiskulttuuriin ja rakastamani aiheen, juustojen pariin. Tähän asti vain tästä mainiosta elintarvikkeesta pääasiassa nauttineena, koin aikamoisen yllätyksen huomatessani, että uuden kotiseutuni historia nivoutuu todella vahvasti kyseisen tuotteen ympärille. Juusto on ajaton ja siitä kertoo jo sen pitkä ja vaiheikas historia osana paikallista kulttuuria.

Kehäjuusto, kotijuusto, juoksutinjuusto, maitojuusto, lyöppijuusto, joppijuusto, renginjuusto – tutun ruoka-aineen yleisyydestä kertovat sen saamat monenmoiset nimitykset.

Suomen vanhin ajoitettu juustokehä vuodelta 1710.

Talonpoikaisjuusto on ollut osa suomalaista ruokakulttuuria jo vuosisatojen ajan ja toiminut niin elintarvikkeena, kuin maksuvälineenäkin. Esimerkiksi 1200-luvulla Varsinais-Suomen ja Uudenmaan talonpojat saattoivat maksaa osan kirkollisverostaan juustoina, joita valmistettiin perinteisiä juustokehiä käyttämällä kotioloissa. Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen kokoelmista on tällä hetkellä luetteloitu sähköiseen piipunjuurella.fi tietokantaan 25 juustokehää, joiden joukkoon lukeutuu myös Suomen vanhimpana pidetty vuodelta 1710 peräisin oleva kehä, joka on paraikaa esillä Forssan museon perusnäyttelyssä. Kokoelman toisena ääripäänä juustokehien joukkoon lukeutuu myös uutukainen 1978 Somerolla koneellisesti valmistettu juustokehän pohja. Kehäjuusto on maassamme varsin lounainen ilmiö, jonka levinneisyyden voidaan laskea ulottuvan Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan, Ala-Satakunnan, Uudenmaan ja Hämeen alueille. Kotijuustoa valmistetaan Suomessa edelleen yleisesti ja sen valmistusperiaatteet ja reseptit noudattelevat yhä vuosisatojen aikana hyväksi todettuja ohjeita, tosin juustonjuoksutin ostetaan nykyään valmiina kaupasta, eikä juustoja ole enää tarvetta kuivata niiden säilyttämisen vuoksi. Perinne kuitenkin elää vahvana ja kotijuuston perässä ei tarvitse lähteä kaupan kylmäallasta pidemmälle.

Suomalaiset juustot ovat kautta aikain olleet kilpailukelpoisia aina kansainväliselle tasolle saakka, sillä muun muassa Olaus Magnusin tiedetään vuonna 1550 ilmestyneessä teoksessaan Historia de gentibus septentrionalibus kehuneen suomalaisia juustoja jopa ruotsalaisia paremmiksi. Samassa teoksessa hän vertaa suomalaista juustoa aikansa parhaimmistoon – Hollannin ja Italian juustotuotteisiin.  Tultaessa 1800-luvulle voidaan puhua niin sanotusta kartanomeijereiden kulta-ajasta, sillä jo pelkästään aateliston hallussa oli vuonna 1864 vaikuttavat yli 1640000 hehtaaria viljelymaata, sekä tuotekehityksen edellyttämät kontaktit ulkomaan elintarviketeollisuuden vaikuttajiin.

Lounais-Hämeen kaikissa pitäjissä oli jo 1900-luvun alkuun mennessä aktiivista meijeritoimintaa. Forssan kartanon vuonna 1901 rakennuttama vanha meijerirakennus kohoaa edelleen komeana punatiilirakennuksena Loimijoen rannassa Forssan keskustassa. Humppilaan kartanomeijeri perustettiin vuonna 1896 ja Jokioisten kartanolla tiedetään olleen meijeritoimintaa jo vuodesta 1854 lähtien. Jokioisten juustot ovat meijerin alkuaikoina edustaneet perinteisiä talonpoikaisjuustoja: muna-, piimä- ja juoksutejuustoja. Vauhdittuvan juustotuotannon ja kartanon tilusten kasvun aiheuttamana siirryttiin Jokioisilla viimein vuonna 1896 uudistettuun Jokioisten ”suureen” meijeriin, jonne toimitettiin raaka-ainetta alueen pienemmiltä tiloilta Latovainiosta, Kiipulta, Vaulammilta, Huhtaalta ja Palikkalasta. Alueen muita suuria meijereitä edustaa myös 1800-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut Someron Åvikin meijeri.

Forssan vanhassa meijerissä toimii nykyisin valokuvaamo Foto Hellas. Kuva: Tanja Härmä

Omaa tarinaansa alueen juustokulttuurin painoarvosta kertoo myös Mustialassa vuonna 1840 toimintansa aloittanut maanviljelyopisto, jonka opetussuunnitelmaan kuului myös juuston valmistus. Varsinainen meijerirakennus valmistui Mustialaan vuonna 1852 ja monet ovatkin pitäneet paikalla tapahtunutta juustonjalostusta maamme ensimmäisenä meijerinä, vaikka sen alkutaival alkoi jo ennen varsinaisen meijerirakennuksen valmistumista. Näiden suurien juustontuottajien lisäksi on alueella toiminut useampia pienempiä tuottajia, joista on mainittava ainakin Urjalan Honkolan kartanon meijeri, sekä Ypäjän Kartanonkylän meijeri.

Juustonvalmistuksella on lounaisessa Suomessa pitkä historiansa, jonka tarina jatkuu yhä tänäkin päivänä. Muun muassa Somerolla, Tampereella, Sastamalassa, Hämeenlinnassa ja Jokioisilla valmistetaan edelleen juustoja paikallisissa pienjuustoloissa.

Juusto on kuulunut hämäläiseen arki- ja pitopöytään vuosisatojen ajan. Kirjoittajan on tässä vaiheessa todettava juustojen kuuluvan myös vahvasti osaksi omaa pito- ja illanistujaispöytää. Kuten jo 1200-luvulta alkaen on myös nykyään tapana viedä juustoja tuliaiseksi, vaikkeivät ne enää olisikaan talon omasta juustomuotista peräisin. Kun kesän maut on jätetty odottamaan seuraavaa kevättä, on aikaa juustolle – pimenevä syksy tai kylmä pakkas-ilta, kynttilät ja rakkaat ystävät, sekä hyvät juustot. Kyllä Hämeessä on osattu ja osataan nauttia edelleen!

Kirjoittaja: Tuuli Ravantti

Lähteet:

Kankare, Veikko & Aapola, Markku. 2002. 160 vuotta juustonvalmistusta Lounais-Hämeessä. Mustialan kypsytetyistä juustoista Jokioisten terveysvaikutteisiin juustoihin.  Teoksessa: Lounais-Hämeen otiseutu- ja museoyhdistys. Vuosikirja 71-2002: 62-88. Forssa 2002.

Pohjakallio, Lauri. 1989. Lounaishämäläinen kehäjuusto ja juustokehä. Teoksessa: Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys. Vuosikirja 58-1989: 7-41. Aaltonen, Matti ja Pohjakallio, Lauri. (toim.). Forssa 1989.

Kokoelmatyötä navetan ylisillä

Pölyinen vintti. Kaksi työvaatteisiin pukeutunutta naista hengityssuojaimet kasvoillaan, taskulamput. Khöh.

”Hei täällä on jotain metallisia pyöreitä, kaiverrettuja, nää on jotain työvälineitä. ”

”Olisko ne nyt ne työpiirtämössä olleet, hukkuneet kaivertimet? Ulla on niistä monta kertaa puhunut.”

”Yäk nää on likaisia. Otetaan mukaan ja kysytään joltain.”

”Outi vois tietää, tai Jorma.”

”Täällä on kauheen pölyistä. Silmiä kirveltää.”

Kaukalo ja kaappeja. Kuva Kati K.

Helsingissä järjestettiin juuri kaksipäiväinen TAKO-seminaari museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyön aiheista. Tammikuisesta seminaarista on tullut jo tapa aloittaa museovuotta. Tänä vuonna paikalle oli ilmoittautunut 190 museoihmistä kuulemaan, oppimaan ja pohtimaan yhteistä haastettamme: miten tehdä kokoelmatyötä ajanmukaisesti ja viisaasti, voimia yhdistäen. Forssan museolta paikalla olivat amanuenssimme Asta Suominen ja yo-harjoittelija Tuuli Ravantti.

Asta ja Tuuli, mikä oli seminaarin anti pähkinänkuoressa?

”Ilman kokoelmia ei ole näyttelyitä, ilman näyttelyitä ei ole museoita eikä ilman museoita ole tahoa, joka vaalii kirjavaa kulttuuriperintöämme. Ja kaikkein tärkeimpänä – ei ole kulttuuria ilman muistia. Kokoelma on näin ollen se kivijalka, jolle museo, nyky-yhteiskunnan muistilaitos, edelleen tänä päivänä toimintansa rakentaa. Mitä tapahtuu talolle jos kivijalka murenee? Arviomme mukaan ei kovinkaan hyvin. Niinpä on selvää, että kokoelmat ja kokoelmatyö ovat museotyön yksi tärkeimmistä aktiivisen toiminnan ja keskustelun kohteista. Samainen näkökulma tuli TAKO – seminaarin aikana esille lukuisissa puheenvuoroissa, joista vastasivat muun muassa Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä sekä Jyväskylän yliopiston professori Janne Vilkuna. Kokoelmatyötä ei ole unohdettu ja sen tärkeydestä uskalletaan nyt puhua ääneen, entistä avoimemmalla otteella. Kokoelmien merkitys ja niiden parissa tehtävän työn vastuullisuus on tiedostettu ja julkilausuttu. TAKO pyrkii jakamaan museoihin kohdistuvaa tallennusvastuuta valtakunnallisesti maamme museoiden välillä, sekä koordinoimaan jatkuvasti käynnissä olevaa nykydokumentointia. Näillä toimilla ideaalitilanteessa kyettäisiin jakamaan maamme kulttuuriaineistojen ylläpito verkoston museoiden välillä niin, että kukin museo vastaisi omasta erityisalueestaan ja erityisosaamisestaan . Tätä kohti ollaankin matkalla, vaikkakin vasta matkan alkutaipaleella. Seminaari kuitenkin osoitti, ettei matkaa tehdä yksin vaan kuulemassa, vaikuttamassa ja osallistumassa on vähintään, ainakin lähes kaksisatapäinen seminaariyleisö.”

Hahtuvakannuja ja kaikenlaista. Kuva Kati K.

Samalla kun Asta ja Tuuli viisastuivat Kansallismuseon auditoriossa, Forssassa käytännön kokoelmatyö eteni kahden työharjoittelijan voimin. Kahteen paikkaan varastoitujen kuosikorttien vertailu vuosilta 1962-1971 tuli valmiiksi ja kaksoiskappaleet jätettiin työpajamateriaaliksi. Julkaisuvaraston ylimmäisetkin kirjalaatikot vuodelta 1976 saatiin heivattua nostokorkeudelle ja poistettavaksi sovitut painotuotteet nakattiin LHJ:n pärinäpalvelun kyytiin. Työväenarkiston partio kävi hakemassa Osuuskauppa Tammen muutaman hyllymetrin arkistot. Forssan naisvoimistelijoiden työryhmä käy läpi omaa arkistoaan, joka selvittelyn jälkeen siirretään Kaupungintalon kotiseutuarkiston yhteyteen, kuten jo on siirretty Nuorkauppakamarin, Rotareiden ja Lions Club Kuhan arkistot. Kiitos yhdistysväelle yhteistyöstä!

Pulpetti ja polkupyörä.

Tämän vuoden haasteeksemme olemme ottaneet kokoelmatilojen järkeistämisen ja kokoelmien läpikäynnin. Vieläpä niin, että työhön houkutellaan mukaan vapaaehtoisia, harjoittelijoita ja työllisyyspalveluiden asiakkaita. Jokaisen museotyöntekijän toimenkuvaan on lisätty ohjausvastuu. Kiitos Opetus- ja kulttuuriministeriö, että saimme tähän myös avustusta, jolla saamme lisää käsiä tekemään, aivoja ajattelemaan.

Jaa että mitä oikein teemme? Museolle kertyneitä yhdistysten arkistoja järjestetään ja siirretään paikkoihin, jossa ne ovat paremmin tutkijoiden saavutettavissa. Julkaisuvarastoja pienennetään. Esineitä käydään läpi, luetteloidaan ja viedään piipunjuurella.fi -tietokantaan, jossa niihin voi kuka tahansa tutustua. Järjestämättömiä aineistoja selvitellään, että saadaan turha poistettua tai siirrettyä työpajakäyttöön. Hyllyjärjestelmiä ja niiden sijoittelua parannetaan. Museon kokoelmia on seitsemässä säilytystilassa, joita ei tosiaankaan ole palvelumuotoiltu. Tavoite on, että ensi vuonna kokoelmien esineet olisivat paremmin saavutettavissa, ja että ainakin siitä yhdestä navetan ylisestä varastotilana päästäisiin eroon.

Miksi kaikkea ei nähdä eli kätkettyjen kuvien salaisuudet ja oikeudet

Taideteosmatkalla 2014 HAMKin tiloissa; kuvaaja, kamera ja
 teos, josta ympäröivä todellisuus heijastuu.

  - Hei missä ne kuvat on? Tehän kävitte kuvaamassa ne taideteokset?!

Se mitä Piipunjuurella-tietokanta näyttää Forssan kaupungin taidekokoelmien osalta, näyttää tältä:

Piipun juurella -tietokannan sivunäkymä, jossa Forssan kaupungin taidekokoelman teoksia. 

Tietokannassa on tällä hetkellä 419 Forssan kaupungin taidekokoelmaan kuuluvaa teosta, joista kuvina julkisesti näkyy vain aivan muutama, esimerkkeinä: A.W. Wahrenin muotokuvapatsas ja muotokuvamaalaus, Magnus Enckell’ in värikynäteos Purjehtija ja W. Orellin merimaisema. 

Eli tässä kohtaa ’kuvaan mukaan’ tulee meille kaikille automaattisesti kuuluva tekijänoikeus, joka nurkan takaa peittoaa yllättävästi nykyisin jo niin jokapäiväiseksi muodostuneen kuvitelman siitä, että me voimme ja meillä on oikeus nähdä kaikki ja missä ja milloin tahansa, kuvata missä tahansa ja esittää ottamamme kuva missä tahansa kuin itselle kuuluvana.

Ei-julkinen näkymä luetteloijan silmin.

Syksyllä 2014 taideteoksia luetteloitaessa edessä olevalla paperilapulle on kirjoitettu vuosiluku 1944. Tekijänoikeustietokohtaan etsittiin taiteilijan syntymä- ja kuolinvuosi ja mikäli kuolinvuosi oli ennen vuotta 1944 taideteoksen kuva oli oikeus julkaista. Tämä 70 vuotta tekijän kuolemasta on tekijänoikeuslaissa määritelty ajaksi jonka jälkeen teoksen suoja-aika päättyy ja teosta voi käyttää maksutta ja kysymättä lupaa. Tämä suoja-aika takaa taiteilijalle mahdollisuuden toimeentuloon, muuten kuka tahansa voisi hyötyä rahallisesti toisen työn tuloksesta, eikä omaperäistä taidetta ja luomistyötä enää syntyisi.

W. Orell, Merimaisema, 1919, peiteväri kankaalle. Teos löytyy Forssan yhteislyseon seinältä.

Tiedotusvälineissä aika ajoin esiin nousee kysymys siitä mikä on taiteellinen teos, miten omaperäinen, itsenäinen ja toisista teoksista poikkeava sen pitää olla, mitä erityispiirteitä sisältävä, että se kuuluu tekijänoikeuden piiriin.

”Käytännössä teokseksi katsotaan mikä tahansa luovan työn tulos, joka on sen verran omaperäinen, ettei joku toinen tekisi täysin samanlaista,” määrittelee Tekijanoikeus.fi –sivusto. Käytännössä taide on nykyisin, Nyt, todella monimutkainen kulttuuri-ilmiö ja –instituutio, ja taiteen kenttä on monimuotoisempi kuin koskaan ennen. Luovuus on uudelleenajattelua ja vanhojen asioiden uudella tavalla esittämistä, missä aina ei erota mikä on oikeasti uutta, vanhaa, lainattua tai sitä sinistä. Voitko väittää että olet keksinyt pyörän uudestaan aivan itse tai syyttää kollektiivista muistia. Mikä on puhuttelussa olleen plagioinnin ja hyväksyttävän lainaamisen välinen ero ja mitä erityispiirteitä taiteeseen tässä suhteessa liittyy. Kenen kuvia saan jakaa ja mitkä pysyvät vielä muutaman vuosikymmenen piilossa. Kenellä on oikea oikeus rajoittaa ilmaisun- ja sananvapautta.

"Luovuuden salaisuus on se, että tietää, kuinka piilottaa lähteensä." sanoo Einstein ja "Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto”. Taide on luovaa, luetteloinnissa on omat tarkat ohjeistuksensa. Luovaa luetteloinnissa on kuitenkin se, miten taideteosten sanalliset kuvaukset tehdään. Jos kuvauksen perusteella teet teoksen, se tuskin on samanlainen kuin alkuperäinen.

Kokeile: (älä siis vielä vieritä alempana olevaa kuvaa esiin!)

”Fantasiamaisen naivistisella tyylillä toteutettu teos, jossa kolme henkilöä/hahmoa istuvat oranssin pöydän takana. Henkilöillä on punaiset kynnet, yllään erityyppiset valkoiset vaatteet tummat polkkatukkamaiset hiukset, sekä päälaella erityyppiset päähineet. Vasemmanpuoleinen pitää käsiään niin, että niistä muodostuu käänteinen s-kirjain; pöydällä oleva käsi on hänen edessään valkoisen liinan päällä nojaten pöytään, toinen käsi ilmassa pään päälle taitettuna. Keskimmäisellä henkilöllä on pään ympärillä kullanvärinen sädekehä. Hän pitää käsiään vierekkäin niin, että kyynärpäät nojaavat pöytään ja kädet nousevat siitä ylöspäin, kämmenten ollessa erisuuntiin lintua muistuttavasti. Hänen edessään pöydällä on kaksipäinen esine. Oikeanpuoleisella on edestätäytettävän pesukoneen mallinen vartalo, josta kädet tulevat pyykkirummusta ulos. Hänen edessään pöydällä on valkoinen liina. Teoksen tausta on harmahtavan pilvimäinen.”

Aaro Rauhala, Pyhä iltapala, 1992, sekatekniikka. (Yksityiskohta taulusta)
 - Teos, josta jokainen kirjoittaisi erilaisen sanallisen kuvauksen.