Tarvitaan: tippa konservaattorin sylkeä ja ...

Tiesittekö, että sylki ja pumpulipuikko ovat konservaattorin tärkeimmät puhdistusvälineet? Jossain vaiheessa ehdollistuu kuulemma niin, että pumpulipuikon näkeminen herauttaa veden kielelle.

Museon kokoelmiin kuuluva Armfeltille kuulunut reki on ollut Kollaasin hoivissa viime keväästä lähtien. Rekeä hoitavat huonekalukonservaattori Anu Iltanen, tekstiilikonservaattori Jenniina Siira ja taidekonservaattori Nina Broadstreet. Vuosisataiset liat puhdistetaan, kankaan repeytymät paikataan hienolla pellavapalttinalla ja maalipinnan naarmut retusoidaan.

Konservaattorit työssään. Kuva KK.

Uudenkiiltävää reestä ei tehdä, esineen arvet ja ajan jäljet sekä aiemmat konservoinnit saavat näkyä. Tärkeintä on pysäyttää esineen turmeltuminen ja siistiä se kauniiksi katsoa. Puhdistukseen ja korjailuun ovat käytössä sylki, etanoli, pumpulipuikot, skalpelli, kuituliinat, deionisoitu vesi ja Lascaux -akryyliliima. Hurmaavat metsästäjä ja kentauri -aiheiset grisaille-maalaukset reen kyljissä ovat säilyneet kautta vuosisatain erinomaisesti. Pohdinnassa Anulla on vielä, poistaako vanhaa lakkaa, joka on kellastuessaan muuttanut reen yleisvärin sinervästä viherväksi.

Reestä oli juttua blogissamme viime marraskuussa, jolloin konservoinnin mahdollistamiseksi reen omistava Lounais-Hämeen Kotiseutu-ja Museoyhdistys aloitti yhteistyössä Vorssammuseo 3.0:n ja Forssan museon kanssa Pelasta reki –varainkeruukampanjan. Keräysrahaa kertyi reilun yhdeksän kuukauden aikana noin 5000 euroa konservoinnin hintahaarukan ollessa 5000-7000 euroa.

Kiitokset teille, lukuisat yksityiset lahjoittajat ympäri Suomea. Kiitokset myös LC Kuha ja Sirkka ja Kasper Lindholmin rahasto, Mainossatama, Forssan Ammatti-instituutti, Hämeen Ammattikorkeakoulu. Kiitokset myös myyntipaikoille Käsityökeskus Sigrid, Forssan kaupunginkirjasto, Antin konditoria, Q-kirjakauppa ja Forssan Elävienkuvien teatteri.  Ilman panostanne reen konservointi näyttelykuntoon ei olisi onnistunut.

Restauroitu reki on nähtävillä Forssan museon uusitussa perusnäyttelyssä 23.11.2013 alkaen.

Puhelin, jolla voi soittaa Jumalalle

Neljätoista vuotta sitten, pidin viimeksi käsissäni puhelinkorttia, siinä oli moottoripyörän kuva (olin juuri tullut äidiksi). Muutamia vuosia siitä taaksepäin kumarruttiin kupolin alle koulujen auloissa, kioskeilla ja pudotettiin markkoja ja pennejä laitteen sisään. Ilmoitettiin äkkiä kotiin, että ”mä oon nyt tässä, soita takaisin tähän numeroon” (nykysuom. häly/häläri).

Jos ei kaikkea voinut siinä sanoa, kirjoitettiin kirje, missä omat ajatukset tulivat samalla läpikäydyksi ja elämä tärkeysjärjestykseen.

Nyt profilointia ei tarvitse hirveästi harrastaa – kuuntelemme toistemme pienet tarinanpalat kassajonossa, bussissa, odotustiloissa – kännykkään puhuttuna. Onks vähä tylsää? Vai vähä jännittävää? Ja mitä me oikeastaan sanotaan. Siis oikeesti? Ollaanko vain opittu puhumaan liikaa jokapäiväisyyksiä vai vain silloin kun on oikeasti asia-asiaa, elämänkäännekohta. Onko ympärillämme tiedottamaton avoimuuskampanja? Puhutaanko omaelämänkerrat luurissa? Kuuleeko kukaan? Onko tämäkin suhteessa 20/80?

Lohduttavaa on se, ettei kaikilla sen ihmeellisemmin ole, ajattelee. Tai sitten se on ihmeellisempääkin, oikeenkin ihmeellistä.

Jos puhelimella ei enää voikaan soittaa jollekin? Miten me kuulemme toisiamme? Onko puhelin jolla soitetaan Jumalalle kullanvärinen?

In the Oliver Stone movie, Jim is brought to the Factory to meet Andy who greets Morrison like the returning prodigal son. The camera focuses on a golden telephone, which Warhol picks up and holds out to Morrison saying:  "Somebody gave me this telephone... I think it was Edie... yeah it was Edie... and she said I could talk to God with it, but uh... I don't have anything to say... so here... (giving Jim the phone) this is for you... now you can talk to God."

Löydä elämäsi puhelimet Vinkkelistä (tää on niinku nopee mainoslause). 

Eli Sinulla on nyt viikko aikaa soittaa. 

Mitä sanot?

Elävää kuvaa ja elävää musiikkia

Pariisi, joulukuu 1895

Projektorin rahina taustalla, valokiila halkaisee savuisen ilman, yskähtelyä, hämmästys on käsin kosketeltava. Kuva elää! Lumiérèn veljekset esittävät Pariisissa elokuvia tehtaasta poistuvista työläisistä ja asemalle saapuvasta junasta. Noihin aikoihin Pariisissa asustaa myös Albert Lindfors (1860-1922). 

Forssa-yhtiön lasimestarin poika oli taiteillut itsensä Forssasta Turun ja Tukholman kautta Italiaan, Sveitsiin, Saksaan – ja nyt Ranskaan, Pariisiin. Lahjakas taidemaalari liikkui kansainvälisissä piireissä ja suomalaisen taiteen etujoukoissa. Maailmalta ei silti löytynyt paikkaa. Ehkä liikaa ideoita? Poikamaista innostusta? Juna toi Lindforsin takaisin lapsuuskaupunkiinsa Forssaan.

Elokuvajulisteen yksityiskohta. Kenties Albert Lindforsin käden jälkeä? Kuva Jaana Lindfors.

Forssa, elokuu 2013

Projektorin surina taustalla, valokiila halkaisee pimeyden, yskähtelyä yleisön joukosta, hieman epämukava penkki, kitara, cembalo... Laulua!? Musiikki elää, kuva elää! Olen Forssan Mykkäelokuvafestivaalien myöhäisnäytöksessä. Festivaalin isäntä Ville Koivisto kehottaa yleisöä verryttelemään kelojen vaihtamisen välissä. Rakennus on sama, jonka Albert Lindfors rakennutti Elävienkuvien Teatteriksi vuonna 1906. Elokuvat ovat liki samanikäisiä – vanhin vuodelta 1912.

Elokuvamies Koiviston ja Forssa Eläväksi ja Kauniiksi -yhdistyksen ansiosta Elävienkuvien teatteri saatiin 2001 kunnostettua entiseen muotoonsa, ja varustettua sekä vanhalla että uudella tekniikalla. Siitä vanhasta tekniikasta on blogissamme kirjoittu aiemminkin. Viime viikonloppuna teatterissa järjestettiin jo 14. Mykkäelokuvafestivaalit. Ainutlaatuinen tapahtuma. Ainutlaatuinen ympäristö. Varaa nyt jo allakkaasi ensi vuoden elo-syyskuun vaihde ja tule katsomaan! Muina aikoina Elävienkuvien teatteri esittää uusimpia laatuelokuvia Suomesta ja maailmalta. 

The international Forssa Silent Film Festival offers you a unique movie experience in genuine atmosphere. Elävienkuvien teatteri (Theater of Moving Pictures) was founded in 1906 by painter Albert Lindfors (1860-1922). As talented painter, Lindfors had made his way from Forssa via Turku and Stockholm to European big cities and came to know moving pictures in the 1890s Paris where Lumiérè brothers showed their first films. Now, theater has been restored and equipped with both traditional projector and newest digital technology.

Nahkurin orsilla

"Ei niitä hanki pitele. Nahkurin orsilla tavataan." tuumi kersantti Penttinen Tuntemattomassa sotilaassa, ja sittemmin sanonnalla on, kuten tunnettua, vastustajaansa silponut Paavo Lipponen. Mutta kuinka moni on oikeasti nähnyt lähietäisyydeltä nahkurin orret? Forssan museolaisille harvinainen tilaisuus avautui, kun pääsimme yhdessä Wahren-keskuksen muun henkilökunnan kanssa vierailemaan Tammelan Portaan nahkurinverstaassa.

  

Portaan verstaan perusti 1800-luvun loppupuolella Turusta Forssaan saapunut Matias Mård, joka hyvää hyvyyttään otti huolekseen Forssan edesmenneen nahkurin bisneksen ja lisäksi nai tämän komian lesken. Koska ammatinharjoitus sujui ja rahaa virtasi, Mård perusti nahkurinverstaalleen sivupisteen Tammelan Portaaseen, jonne keskitti etenkin koneistetumman puolen nahkojen parkitsemisesta. 

Siellä ne olivat. Höyrykone. Suolasammiot. Kaikki ne erikoiset ja pitkällekehitetyt työkalut, jolla eläimen vuodasta tehtiin lapikkaisiin varret, kapoisiin sormiin nahkakäsineet, emännälle kiiltävä laukku käsitaipeeseen. 

Kuva: Kristiina Huttunen, Forssan museo

Nahkurinverstasta on kunnostettu mm. EU:n ja Hämeen Liiton tuella ja tänä päivänä se on eläväinen matkailuyritys vanhan Hämeen Härkätien varrella. Yhteys Forssan museon perusnäyttelyyn löytyy museon toisessa kerroksessa muoviin pakattuna odottavasta Sepänhaan kaupunginosan pienoismallista.

Pienoismallin etunurkassa on usean rakennuksen pienoiskortteli, samaisen Portaassakin vaikuttaneen nahkuri Mårdin Forssan asuin- ja työtilat, jonka äärimutkassa Loimijoen ylle kurottaa lautainen koju. Se on, näin taru kertoo, Forssan ensimmäinen vesivessa.

Kuva: Sanna Kattelus, Forssan museo 

Matkamme jatkui Mustialan maataloushistorialliseen museoon, vallan erinomaiseen paikkaan, joka ansaitsisi oman postauksensa. Sanottakoon lyhyesti, että museon ylevät mietelauseet, lempeät penkit, jotka kehoittivat väsynyttä matkalaista istumaan, kiehtovat suuresineet, erinomainen opas ja mainio juustokehäkokoelma saivat meidät hyvän tuulen valtaan koko loppupäiväksi. Kiitos Mustiala, Porras. Vorssammuseo kuittaa ja kiittää.

ps. Extrahienoja kuvia & hienoja tunnelmia yllämainituista paikoista myös Museoassarin blogissa viime keväältä!!

The staff of Forssa Museum had an opportunity to visit at Tannery Museum of Porras at Tammela. The same tanner, who worked at Forssa, had a tannery at Porras as well. The Forssa Tannery have been torn down years ago, but in Porras we were delighted to see the old machinery of leather factory and feel the unique atmosphere of  tanner´s house. The first Forssa water closet, a sort of, used to belong to the same tanner, Matias Mård. This water closet, the little shed above the river, is seen in the model of Sepänhaka in the first floor of Forssa Museum.

In memoriam Allan Kurka (1965-2013)

Tämän viikon blogissa haluamme muistaa Forssan museon entistä työntekijää Allan Kurkaa, joka poistui keskuudestamme yllättäen viime perjantaina. Muistamme Allun, "mystisen museotyöntekijän", kuten hän itseään kutsui, hyvänä ihmisenä, hirtehisen huumorin taitajana ja etevänä valokuvaajana, jonka kädenjälki näkyy tuhansissa ja taas tuhansissa esinekuvissa. Hyvää matkaa, Allu.

Kuva Allan Kurka 3.12.2010.

Didi diidii didi diidii didi diiddii diiii...

”Syrjälän Sakari SSP:ltä tässä terve. Ollaan tyhjentämässä toimitiloja Viksbergissä ja FSP:n puhelinkokoelmalle ei pian ole paikkaa. Kiinnostaisiko museota?”

Kiinnostihan se! Olihan Matkun asemalta Forssan Kehräämölle vuonna 1878 vedetty puhelinlinja yksi Suomen ensimmäisiä. Nakattiin siis kännykät käsilaukkuun ja lähdettiin katsomaan mistä on kysymys. Forssan Seudun Puhelin oli kerännyt puhelimia ja muita toimintaansa liittyviä kojeita ja kokoelma oli nyt jäämässä kodittomaksi. Mitä tehdä? Museolla ei ollut tiloja ottaa kokoelmaa noin vaan itselleen.

Puhelin tehtaalta. Kuva Tanja Härmä.

Säilytystilana toimivassa pommisuojassa heräsi suunnitelma. Jotta osaisimme päättää, mikä esineistä on järkevää ottaa museolle, kokoelma pitää käydä läpi ja luetteloida. Työhön kannattaa kutsua mukaan asiantuntijoita, eli puhelinlaitoksen väkeä.

Pommisuojasta noustiin kahvikupposelle ja kahvilassa törmäsimme FSP:n eläkeläisten puuhanaiseen. Yhteys entisiin FSP-läisiin oli syntynyt. Muutama puhelinsoitto ja projekti käynnistyi syyskuussa 2012. Lounaplussan Lyhty-hanke rupesi rahoittajaksi, Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys työnantajaksi, työntekijäksi löytyi entinen FSP:läinen, SSP:ltä löytyi luettelointihuoneet ja museolta raamit hommaan. Muun kokoelmatyön ohella uusi työntekijämme luetteloi ja kuvasi esineet ja skannasi valikoiman FSP-kuvia. Nyt kokoelma on tallennettu ainakin kuvina, vaikka se ei kokonaisuutena säilyisikään. Museon näkökulma ja yrityksen tarpeet kohtasivat.

Kokoelma on esillä 14.9.2013 saakka Forssan kirjaston näyttelytila Vinkkelissä Halloo! Forssan seudun puhelinhistoriaa –näyttelynä. Näyttelystä pienoinen osa jää Forssan museon kokoelmiin, muut esineet luovutetaan kiinnostuneille kerääjille. Esineisiin voi tutustua Pinterestissä. Puhelinharrastaja, pidä kiirettä, varaa omasi ennen kuin näyttely loppuu!

Sentraalisantroja.

Local telephone company merged with the one in neighbor, and the collection of old telephones was about to loose its home. The museum got interested for sure! One of the first telephone lines in Finland was built in 1878 between Forssan Spinning Mill and Matku railway station. But space for the collection we did not have. So, instead of depositing the collection, we started a project. We found a person with telephone expertise to make the cataloguing, and punch of retired workers to tell him stories. Look what we have now: digitized and catalogued items and photographs, exhibition of them and a good story. After the exhibition, some items will stay in Forssa museum collection, but mostly they will be given away. Are you interested?

Vuoden kesätyöntekijä valittu!

Hämmentynyt, mutta nopeasti tilanteen haltuun ottanut  palkittu

ja palkintokirja Rimppa soi - opas Forssan

kehräämöalueelle.

Onneksi olkoon Liisa Sinivaara, sinut on valittu Forssan museon vuoden 2013 kesätyöntekijäksi! Kerropa vähän itsestäsi.

Kiitos... kiitos vain! Olen lukiossa, menen toiselle luokalle, kirjoitan jo tänä vuonna. Haaveena on päästä opiskelemaan tulevaisuudessa kemiaa.

Liisa kertoo olevansa myös Forssasta ja 17 vee. Miten Liisa päädyit tänne Ronttismäen tehtaalaiskotimuseoon töihin?

Mulla on sellanen tavoite, että yritän säästää niin, ettei tarvitsisi koskaan ottaa opintolainaa. Ensin en ajatellut hakea kaupungille kesätöihin. Mutta sitten kaveri sanoi, että kaupungilla on vielä peruutuspaikkoja. Niin soitin kaupungille, tulin museolle haastatteluun ja sain paikan. Olisi mulla ollut toinenkin kesätyö loppukesäksi, mutta tämä tuntui paremmalta.

Millaiset fiilikset työstä?

Mukavaa on ollut. Paljon porukkaa käy päivisin verrattuna omiin odotuksiin. Kirkon esittelijänä kesätöissä ollut kaveri sanoi, että voi olla päiviä, jolloin ei käy ketään. Mutta täällä kyllä käy. 

Millainen on normipäivä Ronttismäessä?

Asiakkaiden opastusta. Ja sitten otan joka päivälle jonkun suuremman työn. Esimerkiksi yhtenä päivänä leikkaan nurmen tai hoidan pihaa. Huomenna ajattelin siivota.

Mikä on kivaa tässä työssä?

Tämä on kokonaisuutena tosi hyvä paikka. Vaihteleva. Yksin jos olisi koko ajan, niin vois olla tylsää. Ja se on kivaa kun oppii koko ajan jotain uutta. Esimerkiksi täällä käy ihmisiä, jotka kertovat asuneensa täällä. En kyllä silloin mitään yritä opastaa, kuuntelen vain.

Mikä on ollut kauheinta?

Ei… ei täällä mikään kauheaa ole. Mutta haasteellista oli se, kun pidin ruotsiksi kierroksen. Eikä se kauheaa siis ollut, mutta jos nyt jotakin pitää keksiä tähän.  

Mitäs tä meinaat tehdä, kun kesätyö päättyy? Aiotko käydä museossa tulevan talven aikana vai pysytkö niin kaukana kuin pippuri kasvaa?

Sunnuntaina työt loppuvat, maanantaina alkaa koulu. Kyllä varmaan käyn museossa, me käydään äidin kanssa usein, esimerkiksi Kotkan Merikeskus Vellamossa. Yhden meidän sukulaisen vene on siellä näyttelyssä.

Haluatko sanoa blogin lukijoille vielä jotain?

No että tämä [Ronttismäen tehtaalaismuseo] on yllättävän mielenkiintoinen paikka. Kannattaa käydä!

Kiitos haastattelusta Liisa! Ei kun jatkamaan asiakaspalvelua & puutarhatöitä. Hyvää jatkoa ja koulunalkua, sitten kun se aika koittaa! Ja onnea kirjoituksiin!

Forssan museo valitsi vuoden kesätyöntekijän ensimmäistä kertaa. Aika näyttää, jatkuuko traditio. Kaikki kesän kesätyöntekijät ovat olleet parasta A-laatua ja kisa kärkikolmikon kesken oli todella tiukka. Kiitos siis Vili, Venla, ja Liisa! Tavataan ja moikataan!

We congratulate 17 year old Liisa for winning  the title ”The Forssa Museum Summer Employee 2013”. In the interview Liisa reveals that even though she´s going to study chemistry in the future she likes museums and history quite much. Maritime Museum Vellamo in Kotka is one of her favourites. Of course she likes Ronttismäki, where she works, as well, and  she recommends the visit to RonttismäkiFactory Workers´ Museum for everyone.