Elämä on kuin tilkkutäkki

Forssassa 23.9.2016 Marita Vuorenmaan haastattelun perusteella:

Kuva Forssan kansalaisopiston opistolaiskunnan albumista.

Usein ensimmäiset muistot liittyvät siihen, kun mentiin tehtaankauppaan yhdessä äidin kanssa. Niin Maritankin muistoissa. Forssassa melkein joka perheessä tai ainakin perhe- tai tuttavapiirissä joku oli tehtaalla töissä, niin käytössä oli tehtaan henkilökuntakortti, jonka avulla sirosäkin sai haettua. Tehtaankaupan paikan haastateltavat muistavat useasti vaihtuneen; se on sijainnut Puistolinnan päädyssä, Kehräämön puusepänverstaassa, Saunasillan kupeessa vanhassa pesulassa.

Myyntiin kelpaamatonta kangaspalaa ja silppua poltettiin 1970-luvulla Finlaysonin voimalaitoksessa. Sieltä vuonna 1974 pelastettiin yksi säkillinen, koska arveltiin että saaja olisi kovasti iloinen palat saatuaan. Niin kävikin; Säkissä oli kapeita suikaleita, joista Marita ompeli värikkään päiväpeiton. Tavallaan siis sirosäkkiä tämäkin. Peitto on edelleen tallella ja on ollut kovasti käytössä valmistumisensa jälkeen.

Sirosäkin palat ja suikaleet ja erilaiset materiaalit saivat monien mielikuvituksen kukkimaan. Koska materiaalia oli rajattu pala, yhdisteltiin kankaita uusilla tavoilla ja tuotokset olivat uniikkeja ja aikakautensa tekstiili- ja vaatetustaidetta. Rykkityykiä ei välttämättä enää 1970-luvulla tullut säkeistä vastaan tai sitä ollut säkkimateriaalina, vaan säkit olivat lakanakankaasta.

Forssassa oli paljon ompelijoita vielä 1970-luvulla, sillä vaatekauppoja oli vähän ja taloustilanne tiukka. Kaikki, jotka ompelukoneen vain omistivat ompelivat myös itse. Paloista tehtiin palojen pienuuden vuoksi paljon lastenvaatteita, joita ei tähän päivään ole paljoa säästynyt, sillä käyttökulutus on ollut kovaa. Hienommista kankaista tehtyjä ns. juhlavaatteita on säilytetty muistoina. Mustista hienoista paloista on ommeltu naisille juhlapukuja, valkoisista ”polttokankaista” hienoja paitoja, joista saattoi löytyä myös röyhelöitä. Maritan tädillä oli mm. musta hieno ristiäishame. Kun intianpuuvilla tuli tehtaalle 1970-luvulla, Marita teki siitä ihanan keveän kesämekon ja paksummasta puuvillasta ison lierihatun.

Jos säkistä löytyi isompia kappaleita, niistä tehtiin kodin tekstiilejä; verhoja, vuodevaatteita, froteepaloista pyyhkeitä. Näissä oli toisiinsa yhdistetty ehkä vain muutama isompi pala tai yhdestä isosta palasta sai parikin tyynyliinaa. Yleinen sirosäkkipala 1970-luvulla oli sydänkuvioinen Arja Mattilan 1971 suunnittelema Onni-kangas. Se ylitti Finlaysonilla ensimmäisenä kankaana miljoonan painometrin rajan ja sai lempinimen Miljoonasydän. Kuosi oli tuotannossa vuosikausia ja se tuli uustuotantoon 2000-luvulla. Alkuperäisvärityksiä olivat vihreä, punainen, sininen ja ruskea, joita sirosäkistä usein löytyi. Uuden paluun Onni teki punavalkoisena ja harmaa-valkoisena.

Tulee pakostikin tunne, että säkittäjät tiesivät ihmisten tarvitsevan kangasta ihan jokapäivästä elämistä varten ja laittoivat säkkiin palat isoina sen enempää halkomatta. Omana aikakautenaan suurena ihastuksena oli säkistä löytyvä väliverhokangas, joka oli erittäin suosittua ja muodikasta.

Ennen pussilakanan tuloa 1967 käytettiin vuodevaatteina aluslakanaa ja päällilakanasta käännettiin yläosa peiton päälle. Päällilakanoissa oli usein ommeltu itsevirkattu pitsikaitale koristeeksi tai nimikointiosa kääntyi peiton päälle. Tämän pitsiosan forssalaiskodeissa usein korvasi sirosäkistä löytynyt pitkä kaitale painokangasta, usein kukallista, joka nyt värikkäästi kääntyi peiton päälle. Maritan päälilakanassa peiton päälle kääntyvät keltaiset painetut kukat.

Kiitos Maritalle muiston jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja ja sirosäkkivaatteita Näyttelytila Vinkkelissä 24.3.2017 asti. 

Oli kuin joulu

Forssassa 16.9.2016 Iris Toivolan haastattelun perusteella:

- Se oli suuri hetki, kun säkki tuotiin kotiin; istuttiin lattialla ja lajiteltiin kankaita, Iris aloittaa. Säkissä oli pelkästään puuvillakankaita, puuvillakaupungissa kun ollaan, oli semmosiakin säkkejä, missä oli vaan vakosamettia. Joskus samettia oli sen verran isoja paloja, että sai lapsille housut. Vanhemmalle lapselle vielä ompelin vaatteita sirosäkistä. Palat oli 30 senttisiä, joskus joukossa oli 50 senttiäkin leveitä paloja.

- Siihen aikaan tärkeintä oli saada lapsille vaatteita. Kaikki oli käytännöllistä ja tehtiin vaan tarpeeseen; tyynyliinoja ja lakanoita. Sirosäkkiä ei luotu puutteeseen, mutta siroista tehtiin puutteen takia.

- Säkissä oli 10 kiloa kangasta, vakosametti painoi enemmän, niin sitä oli säkissä vähemmän kuin muuta kangasta. Froteesäkit oli harvinaisia, oikein harvinaista herkkua.

Sirosäkki oli kaivattu asia, sillä se sisälsi uusia kankaita, kun normaalisti jouduttiin käyttämään ompeluun vanhoja vaatteita, mitä käännettiin ja väännettiin niin kauan kuin voitiin.

- Torstaina oli vieraitten päivä. Pitkä jono. Ihmiset tuli jo neljän, viiden aikaan aamulla jonottamaan. Tehtaalaiset sai säkkejä muutenkin kuin torstaina henkilökuntakorttia vastaan. Korttia lainattiin tutuille, eikä siitä niin tarkkoja oltu, tarpeeseen se tuli.

Tehtaankauppa oli sota-ajan jälkeen torilla. Maalaiset tulivat paikalle jo torstain vastaiseksi yöksi ja vahtivuoroja vaihdettiin, kun toinen välillä nukkui ja toinen jonotti. Mammoja tuotiin reessä valkkaamaan sirosäkkiä, miesväki kävi sillä välin Erkon romutarhassa tai salaa Alkossa.

- Kolmeen säkkiin sai katsoa, sitten piti ottaa tai jättää.

- Kankaissa oli usein tehdassauma, Iris sanoo ja näyttää kankaanpaloja, jotka on yhdistetty toisiinsa paksummalla langalla. - Saumakohta kulki silti hyvin painokoneiden läpi. Nämä saumakohdat kuitenkin leikattiin myytävistä kankaista pois ja laitettiin sirosäkkeihin. Pula-aikana jotkut purkivat tämän langankin talteen.

Tehtaanmyymälä sijaitsi hetken Saunasillan kupeessa.

IRIS

Iris Toivola tuli tehtaalle töihin vuonna 1948. 24 vuotta hän oli työnjohtajana kankaiden tarkastusosastolla ja 17 vuotta Finlaysonin tehtaanmyymälän myymälänhoitajana. Myymälä oli silloin juuri muuttanut Yhtiön saunalle, saunan yläkertaan, Saunasillan viereen. Tila oli matala ja sinne oli vaikea tuoda tavaraa. Sirosäkkejä tuotiin lankkuja pitkin vetäen. Ihmiset jonottivat niitä pitkiä portaita pitkin.

1979 tehtaanmyymälä muutti Kehräämöalueelle entiseen puusepänverstaaseen. Myymälä ehti olla rakennuksessa kolme ja puoli vuotta, kun Forssan kaupunki osti Kehräämön alueen rakennukset. Siitä muutettiin Kutomoalueelle, rakennukseen, joka nyt on purettu, kun automaattikutomo lopetti toimintansa ja rakennukseen tehtiin kauppakeskus.

- Sirosäkkiä myytiin niin kauan kun olin töissä (vuoteen 1991). Loppuaikana tuli sitten kilotavara, eikä kankaita enää säkitetty. Sain käydä tehtaan Saabilla Tampereella valitsemassa kilotavaralaatikoita Forssan myymälään tuotavaksi.

Iris organisoi myymälässä mm. erilaisia ideailtoja ja tekstiilitoreja. Myymälässä oli asiakkaille lainaksi muovisia kaavoja ja asiakkaita neuvottiin vaatteiden ompelussa.

ISOÄITI

Iriksen isoäiti (s.1879) ompeli poljettavalla Pallas-merkkisellä ompelukoneella vörkkeleitä, esiliinoja, joita Iriksen äiti (s. 1901) kävi alle kymmenvuotiaana myymässä Somerollapäin tai vaihtamassa ne leipään. 

Vörkkeleissä kangassoiroja oli yhdistetty toisiinsa pystysuuntaisesti. Kun leipäpalat oli tuotu kotiin, lähdettiin uudelle reissulle, kun isoäiti oli saanut jälleen uusia vörkkeleitä ommelluksi. Isoäiti oli sitä mieltä, että ei saanut kerjätä vaan on parempi vaihtaa tavaraa.

Isoäidin aikaan sirosäkkejä ei 1900-luvun alussa ollut. Forssan puuvillatehtaan kangasjätettä vietiin silloin kaatopaikalle, josta ihmiset hakivat kangasta ja tiesivät mikä päivä kaatopaikkakuorma oli tulossa. Tästä kaatopaikkakankaasta tehtiin myös isoäidin vörkkelit.

POLSTERIT

Sirosäkkien säkit oli alkuaikoina tehty rykkityykistä. Rykkityyki oli paksua painoliinakangasta, jossa oli painossa tullut päällekkäin monien painokuosien värejä. Kun pari kolme kerrosta rykkityykiä ompeli päällekkäin, sai niistä hyviä olkipatjoja, polstereita. 

Myöhemmin ei enää vaihdettu ja käytetty olkia, kun tehtaalta sai ylimenokuitua, joita sitten kuidun paakkuuntuessa patjan sisällä kasoiksi, nypittiin tietyn väliajoin taas kuohkeaksi.

Kuvat Iris Toivolan leikekirjasta.

Kiitos Irikselle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen. 

Paratiisi

Forssassa 6.10.2016  Aila Penttilän haastattelun perusteella:

Valokuvan alareunassa naiset kantavat sirosäkkiä vanhassa Forssan keskustassa, missä nykyisellä torilla on vielä tehtaan kangaskauppa, vanha linja-autoasema ja Shellin huoltoasema. Uuden linja-autoaseman tellingit näkyy, kun asemarakennuksen kellotornia tehdään (linja-autoasema on valmistunut 1958). Kirkko on paikallaan ja Osuuspankin uusi rakennus on jo kohonnut Vapaudenkadun ja Sibeliuksenkadun kulmaan. Vanhasta ajasta kertoo vielä kuvan oikeassa reunassa puiset rakennukset, joista yksi on lato. Linja-autoaseman edustalla on neljä linja-autoa, yksi voi olla sellainenkin millä Aila ja äiti tulivat Forssaan.

Humppilasta kulki siihen aikaan monta linja-autovuoroa Forssaan. Humppilan Huhtaalla oli linja-autopysäkki ihan Huhtaan koulun vieressä, sata metriä Ailan kotoa. Niinä kertoina ja aamuina, kun äidin kanssa kahdestaan lähdettiin sirosäkkireissuun, Aila heräsi siihen ihanaan tuoksuun, kun äiti oli leiponut kakkua, -ohrakakkua, maailman parasta. Humppilassa sanottiin kakkua, jossakin muualla kakkoo ja jossakin hiivaleipää, vaaleaa leipää kuitenkin tarkoittaen. Äiti oli noussut leipomaan jo neljän aikaan aamulla.

Tehtaalaisia kulki töihin samalla linja-autolla ja auto oli täynnä. Oli aina pimeä kun lähdettiin. Siihen aikaan tie oli mutkikas santatie, pöly nousi auton perään ja tiessä oli paljon töyssyjä. Lipunmyyjä nosti autoon ja keräsi maksut. Ailalle tuli paha oli linja-autossa, joten äiti sai järjestettyä aina niin, että istuttiin edessä. Linja-automatka tarkoitti ikävästi sitä, että aamulla ei paljoa aamupalaa ollut syönyt, ettei paha olo tule.

Pitkä jono tehtaankaupalle oli jo aina, kun linja-auto ajoi Forssan asemalle. Oltiin jonon päässä, mutta ei mitään hätää. Äidillä oli lämpimäiskakku mukana, ei siis haitannut vaikka oltiin myöhässä; parempi pussi äitiä varten oli jo etukäteen katsottu valmiiksi. Jälkeenpäin on vasta tajunnut, että se oli sen ajan korruptiota.

Kuponki sirosäkkiä varten oli äiti saanut Lyydia-serkultaan, joka oli tehtaassa töissä ja sirosäkki oli palkan lisä. Lyydia Aaltonen oli serkkutytön nimi ja hän oli suunnilleen samanikäinen kun äiti, joka oli syntynyt vuonna 1909. Kaksi siropussia sai avata ja katsoa ja sitten piti ottaa. Äidille oli selvästi katsottu etukäteen parempia pusseja. Pussin sai jättää säilytykseen kauppaan siksi ajaksi, kun käveltiin Lamminrantaan Lyydialle kylään. Se tuntui silloin pienenä tyttönä pitkältä matkalta. Lyydialla oli ruoka laitettuna, ja se oli maailman parasta, mitä ikinä sitten oli, sillä oli jo niin nälkä, kun aamulla ei ollut voinut paljoa syödä. Marjapuurot vielä ruoan päälle.

Lyydian mökki Lamminrannassa purettiin viimeisten joukossa. Mökki oli pienelle tytölle silloin kuin paratiisi, ihan kuin olisi ollut sadussa. Kirjahyllyn päällä oli Iltakellot-patsas, jota tyttö tuijotti aina pitkään, kun äiti ja Lyydia puhuivat. Välillä ehkä torkahdettiinkin, kun oli niin aikaisin lähdetty matkaan. Siihen aikaan lapset oli hiljaa, eikä aikuisten puhetta sopinut keskeyttää. Myöhemmin Aila sai patsaan itselleen.

Kun palattiin linja-autolle neljän viiden aikaan, otettiin kaupasta pussi mukaan ja ajettiin mutkaista tietä takaisin Humppilaan. Otettiin taas edestä paikka, ettei tule paha olo. Ja kun päästiin kotiin, voi että; äiti pamautti sirosäkin pirtin permannolle ja sitten oli kuin joulu olis tullut. Kaikki tuli katsomaan ja kankaat, ne oli mahtavia, äiti sai aina niin hyvän säkin.

Sinä aikana kun sirosäkkimatkoja äidin kanssa kaksin tehtiin, oli Aila (synt. 1942) neljästä kuuteen vuoden ikäinen. Ailalla oli kaksi vanhempaa sisarta Liisa, kahdeksan vuotta vanhempi ja Anja, kymmenen vuotta vanhempi, jotka olivat niinä päivinä koulussa. Sirosäkistä sai itse valita mistä itselle tehdään. Toisella puolella tietä asui silloin vielä ompelija, Aino Virtanen perheineen, joka sitten taikoi kankaista vaikka mitä. Aino osasi katsoa mistä sai hihaa ja mistä miehustaa. Yksi mieleen jääneistä oli kaistalehame, joka nimensä mukaan oli tehty kapeista kaistaleista, jotka ommeltiin pystysuorasti hameeksi.

Säkki itse oli rykkityykiä ja siitä tehtiin piahtotakkeja (navettamekkoja) kestävyytensä vuoksi. Isoisä oli tullut Ruotsista ja kotona käytettiin paljon ruotsinkielen murteesta käännettyjä sanoja, jotka oli taas murteistettu Humppilan murteelle. Lieneekö sana sitten kääntynyt sitä kautta, mietimme? Rykkityykistä tehtiin paksuutensa vuoksi myös polstareita, patjan päällisiä.

pihatto, pihatti, piahto = navetta

polstari = patja, myöskin polsteri

Ennen kouluikää Aila oli aamuisin mukana navetassa ja kävi piahtokoulua; istui jakkaralla oman lehmänsä takana, niitä oli navetassa kuusi seitsemän, ja teki muistiinpanoja, vaikka ei kirjoittaa vielä osannutkaan.

Sodan jälkeen oli pula-aika, ja jos kangasta olikaan, sitä sai ostettua tiskin alta. Joten sirosäkki oli pelastus. Kun jotain sai, se oli suuri juttu, muttei sitä silloin ajatellut että kaikki oli kortilla. Nykyisin ei lapset enää pysty niin iloitsemaan kuin silloin. 

Lapsuudesta on jäänyt Ailalle ihanat muistot. Isosisko Liisa vältti kaikilta pahoilta asioilta. Isä oli sodassa, vielä senkin jälkeen, kun vapautui vankileiriltä Venäjältä, mistä oli 1940/1941 tullut tieto, että kaatunut, mutta onneksi näin ei ollutkaan. Aila syntyi sitten vuonna 1942. Aila muistaa miten isää mentiin vastaan Palomäen pysäkille, minne Forssan pässi pysähtyi, kapearaiteisella kulkevaa junaa kutsuttiin Humppilassa Forssan pässiksi, vaikka se forssalaisille tarkoitti tekstiilitehtaiden välillä kulkevaa junaa, niin pässillä pappa tuli; oltiin Anjan ja Liisan kanssa vastassa ja Ailan päässä oli punainen lentäjänlakki, sellanen mikä peitti korvat ja oli leuan alta solmittu, ja sitten isä, jota papaksi vallan kutsuttiin, nosti syliin. Vain se hetki on jäänyt.

Niistä siropaloista, joista ei tullut mitään isompaa, tuli matonkudetta. Kangaspuut oli aina pystyssä. Vieläkin niitä mattoja on käytössä. Vieläkin niiden muistojen päällä kävellään.

Kiitos Ailalle muistelun jakamisesta!

Lisää sirosäkkimuistoja Puuvillapäiväkirjat-näyttelyssä Vinkkelissä 28.2. alkaen.