Jackson Pollock Forssassa

Forssan tekstiiliarkistossa on mallikappaleet kaikesta Forssassa valmistetusta kankaasta. Riemastuttavin osa arkistosta ovat 1950- ja 1960-lukujen kuosit. Finlaysonin Forssan suunnitteluateljee perustettiin vuonna 1951, ja sitä seuranneet vuosikymmenet olivat ennakkoluulottoman kokeilun ja innostuksen aikaa painokankaiden suunnittelussa.

Sacramenton tekstiilimessuilla myönnetyt kultamitalit luovutettiin 26.10.1966 Finlayson-Forssan tehtaiden ateljeen työntekijöille. Henkilöt vas. Solveig Lygdman, Arja  Mattila, Helena Perheentupa, Pirkko Hammarberg, Ulla Perho (myöh. Nummikoski) ja Aini Vaari. Lähde: www.piipunjuurella.fi

Forssassa asuva Aini Vaari (s. 1931) oli ensimmäisten joukossa aloittamassa ateljeen toimintaa. Hänellä on paljon hauskoja ja kiinnostavia tarinoita tekstiilisuunnittelun alkuvaiheista. Aini Vaari valittiin ateljeeseen harjoittelijaksi heti ensimmäisenä vuonna. Forssan tehtaan yhteydessä toimiva ateljee oli se ympäristö, jossa hän sai eväät tekstiilitaiteilijan uralle. Hyvät eväät saikin, sillä Aini Vaari tunnetaan Finlaysonin rakastettujen klassikkokuosien suunnittelijana. Nykyisin tuotannossa olevat kuosit ovat vain murto-osa hänen tuotannostaan.

Viime vuosina Aini on saanut nähdä muutamien 1950-luvun kuosiensa uuden tulemisen. Tiettyyn kangaslaatuun, käyttöön ja aikakauteen suunnitellut kuosit ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä. Kuosi on kuin sävellys tai käsikirjoitus, josta luodaan uusia tulkintoja. Kuten Coronnaa vessapaperina. Hämmästyttävintä ja riemastuttavinta on ollut japanilaisten versiointi: on Taimi-kuosia pitsiverhona, kävelykeppinä tai pyyhkeenä ja Coronnaa käyntikorttikuorissa.

Kävimme tapaamassa Aini Vaaria, ja erityisesti kuulemassa ihan tietystä vuoden 1957 kuosista. Se muistuttaa kumman paljon amerikkalaista taidemaalaria Jackson Pollockia… Miksi ihmeessä, Aini Vaari?

Aini Vaarin suunnittelema leninkikangas vuodelta 1957, neljänä eri väriyhdistelmänä. Forssan tekstiiliarkisto.

Olimme hyvin tietoisia taiteen uutuuksista ja kaikenlaista kokeiltiin. Me maalattiin, hierottiin kynttilää, tussattiin, pestiin, ja lopuksi kysyttiin insinööri (Heikki) Houtulta: pystytkö painamaan? ”No jos sä saat tehtyä raportin*, niin kyllä se painaminen onnistuu”. Oli niin ihmeellistä, että sattui yhteen ihmiset, joilla oli samanlainen suhde työhön: koitetaan! Toisen ideoita ei tyrmätty, vaan vietiin yhdessä eteenpäin tyylillä ”Jos saat hiukan muutettua tuota kohtaa, niin eiköhän se onnistu.”

Meillä oli hyvä henki, ja tultiin hyvin toimeen keskenämme. Ateljeen alku oli suuri mahdollisuus. Se oli ainutlaatuista, se kokeiluhenki ja uuden luominen - sellainen ei enää toistu. Olin kerran kolme kuukautta töissä yhdessä pariisilaisessa ateljeessa, ja siellä tehtiin töitä niska limassa. Siellä oli upeita taidekirjoja, joista kopioitiin ideoita. Ne jopa repi taidekirjoista sivuja – meidän ateljeessa ei taidekirjoja tosiaankaan revitty, ne oli kalliita aarteita.

Tämä kuosi on vuodelta 1957, se on kestokäsitelty leninkikangas, jota painettiin useissa väreissä. Käytin siveltimenä heinänkortta. Ei ihme, jos muistuttaa Jackson Pollockia - kyllä me taidetta tunnettiin, ja 1950-luvulla oli sellainen trendi, että hyödynnettiin modernia taidetta.  Kerrankin tehtiin Pollockin tyyliin niin, että yksi piti värikuppia, toiselta sidottiin silmät ja kolmas piti pahvia ylhäällä. Sokko roiski väriä pahville. Lopputuloksesta jopa painettiin kangas – design Clara (Nordfors), Helena (Perheentupa) & Aini!

Vinkiksi muuten Forssassa kulkeville: tämä jacksonpollockmainen leninkikangas on esillä Torikeskuksen käytävän vitriinissä, Forssan Scandicin rakennuksessa.

* raportti = kankaassa toistuva kuvioaihe, joka on sommiteltu niin, että kuvio jatkuu valmiissa tuotteessa katkotta

Aamupäivä Aukustin, Joosepin ja Nestorin kanssa

Me kävellään Aukustin, Joosepin ja Nestorin kanssa Kehräämön pihan läpi. On normaali suomalainen heinäkuinen päivä, aurinko paistaa, ei sada, muttei oo lämminkään. Pojilla on paljaat varpaat ja housut ulottuu vähän polven alle.

Pojat ovat rakentaneet pienen siipirattaan, jota vesi pyörittää. Paikassa Hykkilä tai Lunkaa. Kuva Esko Aaltonen.

- Nää on vähän semmoset kesähousut, tiekkö. Joku niistä kolmesta sanoo. En osaa nimetä vielä heitä sekoittamatta. Nopeita ovat, osaavat katsoa joka paikan. Kiipeilevät ja poukkivat sinne tänne.

- Mitä te teitte täällä? kysyn.

- Herättiin hirrveen aikasin. Herättiin me aikasin kotonakin, mutta täälä ei ollu happee.

- Meirän äiti on oikeen surullinen, kun se joutu laittaan meirät tänne. Se itki kun me lährettiin. Se päästi meirät, mutta siskoo ei, vaikka se oli vanhempi. Se oli jotain kuullu.

- Me ei ennen voitu kävellä tälläi täällä pihalla vaan. Noi ovet oli kiinni, sillai ettei päässy. Ja sielä oli pimee ja pölystä. Silmiä ei parantunu hieroo.

- Rasseleihin yritettiin pyyhitä käsiä, ettei vaatteita mee pilalle niin paljoo. Kun me ei päästy jonottaan mitään kankaita, kun ne vanhemmat ja paremmat sai. Ja kuka meille ois ne täälä ommellu, emmää tierä, kotio ne ois pitäny lähettää ja eine sielä tienny miten paljon me kasvetaan koko ajan.

Kalle Aaltonen 1932.

Taulun taustakirjoitus.

Me päästään Kehräämön alakertaan. Siellä Iäisyyden puolella on studio, missä kuvataan Kotiseutu- ja museoyhdistyksen taidekokoelmaa. 

- Määkin osaan tämmösen tehrä. Kato ny, Aukusti näyttää yhtä tauluista. Tartteeks kaikkee tehrä, mitä ei oikeesti tartte.

- Mää nukahran tähän ny hetkeks, Jooseppi sanoo väsyneenä. Aattele, täälä ennen saanu nukkua, ny kukaan ei sano mitään, eikä huura. Muttei mun tartte enää nukkuakkaan.

- Kuka toi on? Mää oon nähnyt ton tuolla kylällä, Nestori sanoo ja kattoo yhtä taulua.

- Täälä on vieläkin kylmät lattiat. Mulla ny mitään riepuja jaloissa oo. Ne näytti rumilta, tieksää, ja sitten kun ne tuli ihan rasvaan, kun sielä koneitten välissä oli. 

Forssan Osake Yhtiön lastentarhan pojat päivälevolla. Yhtiö tarjosi työntekijöiden lapsille puolipäiväistä hoitoa. Kokopäiväryhmä perustettiin vuonna 1921. Kuva Valokuvaamo Hellas.

Pojat alko tutkiin mun kassia, missä oli välipalapatukoita ja limpsapullon jämät.

- Nälkä täälä oli. Kotona sai enemmän ruokaa, vaikka kaikki oli tyytyväisiä täällä. Yritti olla.

- Jos ehti syömään, aina ei jaksanu. Aattele jos me sillai nukuttas ku nykysin meirän ikäset.

- Se oli aika surullista, kun nyt kattoo, ne naiset ja lapset kulki vaan sitä ympyrää kotoo töihin ja töistä kotiin. Kun ne tuli kauempaa, ne ehti just kotona kääntyyn. Jos ne ois asunu täällä niillä ois puolikuuta menny vuokraan.

- Mut mä opin eilen melkein lukeen. Kun mä vaan pääsen käymään kotona, mä opetan niillekkin.

- Ei me voira mihinkään kotio mennä, ennekun me voiraan vierä jotain mukanakin.

- Tää on ihan pelkkää sokeria tää täällä pullossa. En jua. Maistakaa ny.

- Eihän meillä oo kohta hampaita. Sit ne nauraa kovaan ääneen.

Ilmastointi hurisee sen verran, etten koko aikaa kuule, mitä pojat puhuvat. Ne kattelee läpi kaikki kelkat ja astiat ja sovittelee kauimmaisessa nurkassa hattuja päähänsä, niin että välillä pelästyn, kun ne juoksee ohi käytävälle leikkiin jotain kylällä näkemäänsä ihmistä. 

Yksityiskohta Kalle Aaltosen kuvasta Karjusilta.

Pojat jää alakertaan nauraan ja katteleen Aaltosen Kallen töitä.

- Me tultiin tosta Karjusillasta sillon yli, kun me tänne tultiin, kuulen yhden pojista vielä sanovan, kun Kehräämön ovi menee takanani kiinni. Näemme ja kuulemme jälleen seuraavassa jaksossa.