Neljätoista vuotta sitten, pidin viimeksi käsissäni
puhelinkorttia, siinä oli moottoripyörän kuva (olin juuri tullut äidiksi).
Muutamia vuosia siitä taaksepäin kumarruttiin kupolin alle koulujen auloissa,
kioskeilla ja pudotettiin markkoja ja pennejä laitteen sisään. Ilmoitettiin
äkkiä kotiin, että ”mä oon nyt tässä, soita takaisin tähän numeroon” (nykysuom. häly/häläri).
Jos ei kaikkea voinut siinä sanoa, kirjoitettiin kirje,
missä omat ajatukset tulivat samalla läpikäydyksi ja elämä tärkeysjärjestykseen.
Nyt profilointia ei tarvitse hirveästi harrastaa – kuuntelemme toistemme pienet tarinanpalat kassajonossa, bussissa, odotustiloissa – kännykkään puhuttuna. Onks vähä tylsää? Vai vähä jännittävää? Ja mitä me oikeastaan sanotaan. Siis oikeesti? Ollaanko vain opittu puhumaan liikaa jokapäiväisyyksiä vai vain silloin kun on oikeasti asia-asiaa, elämänkäännekohta. Onko ympärillämme tiedottamaton avoimuuskampanja? Puhutaanko omaelämänkerrat luurissa? Kuuleeko kukaan? Onko tämäkin suhteessa 20/80?
Lohduttavaa on se, ettei kaikilla sen ihmeellisemmin ole,
ajattelee. Tai sitten se on ihmeellisempääkin, oikeenkin ihmeellistä.
Jos puhelimella ei enää voikaan soittaa jollekin? Miten me kuulemme toisiamme? Onko puhelin jolla soitetaan Jumalalle kullanvärinen?
In the Oliver Stone movie, Jim is brought to the Factory to meet Andy who greets Morrison like the returning prodigal son. The camera focuses on a golden telephone, which Warhol picks up and holds out to Morrison saying: "Somebody gave me this telephone... I think it was Edie... yeah it was Edie... and she said I could talk to God with it, but uh... I don't have anything to say... so here... (giving Jim the phone) this is for you... now you can talk to God."
Löydä elämäsi puhelimet Vinkkelistä (tää on niinku nopee
mainoslause).
Eli Sinulla on nyt viikko aikaa soittaa.
Mitä sanot?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti