Euroopan valloitus

Vuoden museo 2014 –tittelin velvoittamana ja kannustamana Forssan museo ilmoittautui Vuoden 2015 Eurooppalainen museo –kilpailuun. Kilpailuun voi ilmoittautua museo, joka on vastikään remontoitu, uudistanut toimintatapojaan tai on kokonaan uusi. Kilpailijoita on vuosittain noin 50. Forssan kilpakumppaneina ovat tänä vuonna mm. Hollannin Kansallisgalleria eli Rijksmuseum  ja Luontokeskus Haltia Suomessa. 

 

Lyseon kolmasluokkalaiset esittelevät valittuja paloja näyttelystä. Kuva Harri Oinonen.

Tunnustusta on jaettu vuodesta 1977 lähtien museolle, joka panostaa yleisötyöhön ja puhuttelee ainutlaatuisella tunnelmalla, mielikuvitusta kiehtovilla tulkinnoilla ja esitystavoilla sekä lähestyy luovasti museon koulutustehtävää ja sosiaalista vastuuta. Viime vuosien voittajien joukossa on ollut sekä suuria että pieniä museoita, jotka ovat kehittäneet erityisellä tavalla museotoimintaa ja omalla esimerkillään muuttaneet muidenkin museoiden toimintatapoja Euroopassa. Tämän vuoden voittaja oli turkkilainen ”Viattomuuden museo”, joka on oikeastaan museo Orhan Pamukin samannimisestä kirjasta.

Asta Suominen esittelee Forssan tekstiiliarkstoa Sirje Helmelle. Kuva Harri Oinonen.

Hakemukset lähetettiin kesällä, ja syksy on arviointikierrosten aikaa. Viime torstai oli Forssan museolle SE päivä. Saimme vieraaksemme Sirje Helmen, EMYA2015 –kilpailun tuomarin ja Viron kansallisgallerian johtajan. Aikaa oli neljä tuntia. Esittäydyimme, kerroimme museon toiminnasta, esittelimme näyttelyn (kiitos avusta FYL, Jari ja opiskelijat!) ja yritimme parhaamme mukaan luoda kuvaa toimintamme laadusta. Kaupunginjohtaja Samikin ehti tervehtimään tärkeätä vierastamme. Päivästä sukeutui lämminhenkinen ja kodikas.

 

Titi Lillqvist kertoo museodraamasta ja moron-tossuista, taustalla Jenni Kalsolan ArtSiro-teos. Kuva Harri Oinonen.

Jälkeenpäin olo oli voipuneen tyytyväinen. Päivät ja työtehtävät yleensä seuraavat toisiaan tiheällä tahdilla. Harvoin tulee koko porukalla pysähdyttyä tarkastelemaan suurta kokonaisuutta. Sirje Helmen vierailu ja sen valmistelu osoittautui etapiksi, jossa kokosimme toimintamme yhteen, katsoimme yhdessä taaksepäin ja eteenpäin. Tuli havainnolliseksi se, kuinka paljon olemme tehneet ja miten monessa olemme mukana. Jokainen museolainen osallistui toiminnan esittelyyn omalla viipaleellaan, ja tuloksena oli mehevä kakku. On aihetta olla ylpeä.

Terävänä pitää olla vastaisuudessakin. EMYA-kisaan nimittäin kuuluu myös yllätysvierailut. Forssan museoon saapuu siis jonakin päivänä mystinen museovieras, joka alkaa kysellä outoja. Pitää olla valppaana! 

Minna Lehtola esittelee Outi Erosen näyttelyn Aulagalleriassa. Kuva Harri Oinonen.

The Forssa Museum applied for The European Museum of the Year 2015 Award. The Award has been given from the year 1977 to a newly renovated or established museum that has developed something special and changed the standards of museums. Last Thursday we welcomed the EMYA Judge Sirje Helme from Estonian National Gallery. We had four hours to tell her Everything. For us, the day became a milestone. In daily life, days pass by and works follow each other. You seldom have time to stop with colleagues and see the entity. The importance of Sirje’s visit was not only EMYA2015, but also that when we collected the little pieces for her, we actually saw the entire patchwork ourselves. And became proud of the work done.

Miten sinä haluat itsesi muistettavan?

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana Forssan museon projektityöntekijänä tutustunut kahteen hyvin mielenkiintoiseen herraan: Esko Aaltoseen ja Auvo Hirsjärveen. Esko oli minulle jo aiemmin tuttu, Auvo taas täysin uusi tuttavuus.

Nuori mies ja nainen makaavat viltin päällä ruohikolla. Taustalla Sipilän aitta ja makasiini, vuosi noin 1920.
Kuva Esko Aaltonen

Aaltosessa ja Hirsjärvessä on paljon samaa. Molemmat ovat kotoisin Lounais-Hämeestä (Esko Forssasta, Auvo Tammelasta), molemmat suorittivat ylioppilastutkinnon Forssan Yhteiskoulussa (Esko vuonna 1913, Auvo 1929), molemmat olivat ahkeria valokuvaajia ja tarkkoja dokumentoimaan lähiympäristöään ja aiheita, jotka heitä kiinnostivat.

Omasta mielestäni merkittävin samankaltaisuus näiden kahden miehen välillä on kuitenkin kohteissa, joita he valokuvasivat: tavallisia asioita, tavallisia ihmisiä ja tavallisia rakennuksia. Forssan museon kuvakokoelmissa on Aaltosen valokuvia noin 8000 kappaletta. Merkittävä osa kuvista on paikallisista tapahtumista, ihmisistä ja vanhoista työtavoista – arkielämästä menneinä aikoina. Hirsjärven kuvakokoelma taas käsittää noin 1400 kuvaa, joista suurin osa on Ronttismäestä. Hirsjärvi dokumentoi järjestelmällisesti koko kaupunginosan talo talolta, otti kuvat sekä talvi- että kesäaikaan ja haastatteli asukkaita selvittääkseen talojen ja niiden asukkaiden tarinat.

VIII linja 12 ja valkea kissa
kevätauringossa maaliskuussa.
Kuva Auvo Hrisjärvi

Pienten asioiden suuret merkitykset

Usein historiankirjoitus keskittyy suuriin tapahtumiin: sotiin, vallankumouksiin, valtaviin kansanliikkeisiin. Valitettavan usein unohdetaan tavallinen ihminen, yksilö, ja hänen elämäntarinansa ja muistonsa. Esko ja Auvo eivät unohtaneet. He suorastaan vaalivat arkielämää. Heitä voisikin kutsua entisajan mikrohistorioitsijoiksi. Mikrohistoria nostaa keskeiseksi tutkimuskohteeksi yksilön, perheen ja paikallisyhteisön - aivan niin kuin Auvo ja Eskokin tekivät. (Salmi-Niklander 2008).

Suomen kielessä on paljon lausahduksia ja sanontoja historiaan liittyen: ”jäädä historiaan”, ”tehdä historiaa”, ”päästä historiankirjoihin”, ”kirjoittaa historia uudelleen”… Kukapa ei haluaisi itseään muistettavan myös sen jälkeen, kun aika jättää? Mikrohistoria ja ”tavallisen ihmisen tavallisen elämän” dokumentointi tuo historian lähemmäs ihmistä, luo sen helpommin lähestyttäväksi. Historiallinen tieto tavallisista ihmisistä on ensisijaisen tärkeää esimerkiksi sukututkijalle. Mielestäni museotyössä parasta onkin ihmisten ilo ja oivaltaminen, muistojen viriäminen tutun aiheen, ihmisen tai tapahtuman löytyessä museoympäristöstä.

Omasta työstäni

Olen työssäni digitoinut ja luetteloinut sekä Eskon että Auvon valokuvia. Olen selvittänyt tarinoita kuvien takana, selannut lukuisia kirjoja, tehnyt historiallista salapoliisityötä, päätellyt ja pohtinut, koettanut varmistaa todeksi kysymysmerkillä merkattuja tietoja, vertaillut kuvia toisiinsa, etsinyt sanojen ”pryki”, ”hantlankari” ja ”onka” merkityksiä. Mikä kokoelmatyössä on sitten parasta? Kadonneen löytäminen, tarinoiden luominen irrallisista palasista, totuuden etsiminen, sen löytäminen ja ihmisten tunnistaminen ajalta, jolloin ei itse vielä ollut syntynyt. Kokoelmatyössä tutkittavat kohteet ja ihmiset tulevat tutuiksi.   

Kauppakatu yöllä.
Kuva Esko Aaltonen.

Kokoelmatyössä on myös valtava vastuu: mitä kertoa, mitä jättää kertomatta? Mikä on arkaluontoista tietoa, mikä on ihmisten yksityisyydensuojan säilyttämisen vuoksi jätettävä kertomatta? Mitä jos minusta merkityksetön tiedonjyvä onkin jollekulle hyvin merkittävä? Kaikkea ei kuitenkaan voi kertoa, jotain on aina karsittava. Historioitsija siirtää omaan kokemushistoriaansa liittyviä tunteita, mielikuvia, asenteita ja ajatuksia tutkimiinsa historiallisiin kohteisiin (Ihanus 2012, 142–143). Historioitsija ikään kuin elää historian oman elämänsä ja kokemustensa kautta. Historian tulkitseminen ja sen esilletuonti vaihtelevat aina historiaa tutkivan henkilön mukaan – minkä hän omassa elämässään arvottaa tärkeäksi, sitä hän luultavasti pitää merkityksellisenä myös historiassa.

Historian tunteminen ja tutkiminen edes jossain määrin on mielestäni kuitenkin jokaiselle välttämätöntä. Esko Aaltosen sanoin: ”Jokaiselle, joka tajuaa ympäristönsä todellisuuden ja pääsee sopusointuun sen kanssa, tulee kyky vapautua hetkellisyydestä ja omaksua pitempi aikamitta, johon sisältyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.”

Teksti Siru Perälä

Lähteet:

Salmi-Niklander (2008) Mikrohistoria – yksilö haastaa vallanpitäjät, viitattu 28.8.2014

Ihanus, Juhani (2012) Historialliset vääryydet ja psyykkiset oikaisut. Teoksessa Jan Löfström (toim.) Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Helsinki: Gaudeamus Oy, 142–143.

Kuuluuko museon elävöittää kaupunkia?

Art Häme ’14-tapahtuma huipentui torin Forssa-päivään 30.8. lauantaina. Taas saivat museolaiset tuulettaa: Forssa Eläväksi ja Kauniiksi –yhdistys palkitsi Forssan museon Vuoden elävöittäjänä! Hypimme innosta! Onpa hienoa, että olemme onnistuneet muuttamaan käsitystä museosta pölyisenä ja hiljaisen uneliaana paikkana.

Torikansaa Forssa-päivänä 30.8. Kuva Tanja Härmä

”Onko museon rooli todella ’elävöittää’ kaupungin menoa?” kyseenalaisti kuitenkin joku epäuskoinen, kun uutinen levisi facebookissa, ja kuittasi vielä anteeksipyydellen perään: ”Kuulostaa Vorssalta”. Kommentti oli varmaan tarkoitettu piikiksi, mutta osui positiivisella tavalla NIIN oikeaan! Museon rooli todellakin ON muuttunut kulttuuriperintöä säilyttävästä ja tutkivasta laitoksesta monen toiminnan tilaksi. Nykyaikainen museo on kohtauspaikka, ajanvietettä, kulttuuritila, harrastamisen paikka, oppimisympäristö. Ja koko homman PITÄÄKIN kuulostaa Vorssalta – sitähän juuri yritämme, rakentaa Vorssan brändiä!

No, olemmeko elävöittäneet? Vuoden museo -titteli ja sen mukanaan tuoma julkisuus on tuonut kaupunkiin museomatkailijoita. Uuden näyttelyn myötä olemme saaneet ainakin yhden uuden kävijäryhmän: alle 18-vuotiaat nuoret, jotka tulevat keskenään näyttelyyn ja viihtyvät. Vanhemmat kävijätkään eivät poistu näyttelystä pahoilla mielin, eli elävöitämme ainakin sen 1-3 tuntia, jonka he museossa viettävät. Perusvorssalainen yrittää kuulemma vältellä museossa käyntiä, mutta sen tehtyään taipuu suosittelemaan paikkaa muillekin. 

Forssa on pieni kaupunki, jolla on suuri ja värikäs menneisyys. Siitä riittää hyviä tarinoita, ja historia on mainio inspiraation lähde. Forssa on myös ikääntyvä kaupunki. Täällä on enemmän eläkeikäisiä kuin Suomessa keskimäärin, eikä ikärakenne ennusteiden mukaan tule muuttumaan ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. On luontevaa ammentaa ajanvietettä menneisyydestä. Museon tehtävä on välittää ymmärrystä menneisyydestä uusille ikäpolville ja mahdollistaa sukupolvien kohtaaminen. On hyvä, jos nuori ymmärtää, että elämää on myös 25 ikävuoden jälkeen. Varsinkin lapsiystävällisessä Vorssassa.

"Is the role of a museum really to 'enliven' the city?", questioned someone, when he heard that Forssa Museum became the "Enlivener of the Year" in Forssa. YES! and FOR SURE! we shout back, since today's museum is a meeting point, entertainment, cultural space, learning environment.